Kosti.

Hyvin monet Suomessa jakavat Sinun näkökantasi siitä, missä kulkee valan velvoittavuuden raja. Hyvä niin.

Mutta haen vertauskohtia historiasta heitä varten, jotka tunnistavat asian toisin.

Rukouksen syntyaikoina 1600-luvulla kuninkaat käyttivät armeijoissaan yleisesti myös palkkasotilaita. Kun Kustaa II Aadolfin vuoden 1621 sota-artiklat päivitettiin vuonna 1683, ne käännettiin saman tien myös saksaksi ja suomeksi. Näin sekä saksalaiset palkkasotilaat että suomalaiset ruotusotilaat olivat samalla viivalla ruotsalaisten kanssa ja yhtä velvollisia sitoutumaan rangaistuksen uhalla sotilaskuriin. Yhtenä osana siihen kuului tuohon aikaan edistyksellinen seikka eli mm. siviiliväestön vahingoittamisen välttäminen. Lukutaitoinen puolikas sotilaista saattoi ymmärryksensä vahvistukseksi lukea pykälät omin silmin. Muut joutuivat tyytymään siihen, että sitoutuivat sotamiehen valassaan sääntöihin sellaisina kuin ne oli heille luettu.

Raamattusitaatteihisi viitaten: Jatkosodassa käytiin keskustelua siitä, mihin saakka suomalaisella sotilaalla on oikeus tai velvollisuus hyökätä. On mahdollista, että suomalaiset myöhästyivät yhdellä päivällä yhden ratkaisevan päämäärän saavuttamisessa, mikä johti siihen, että Iso-Britannia julisti sodan Suomelle. Toisaalta Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta tuo sodanjulistus saattoi olla hyvä, koska sitä kautta myös Britannialla oli aikanaan rooli valvontakomission päätöksiin nähden. Se, mikä tänään näyttää kiroukselta, voi siis kohta olla siunaus. Tai päinvastoin.

Vielä: Jos olen seurannut keskustelua oikein, niin Natokomennuksiin sovelletaan aikanaan samaa vapaaehtoisuusperiaatetta kuin nykyisin YK-komennuksiin. Jos toisin päätetään, niin se ei ennen Suomen lopullista Natojäsenyyden ratifiointia annetun valan kattavuuden tulkinnan kannalta välttämättä ole itsestäänselvyys.

Kosti.

Esität kommentissasi hyviä näkökohtia. Jää tulevien polvien nähtäväksi, mihin nyt tehtyjen ratkaisujen myötä päädymme.  Vetosit puheenvuorossasi eroihin 1600-luvun Suomen maakunta-aseman ja nykyisen itsenäisen puolustuksen välillä. Nostan siksi pöydälle vaiheen, jolloin Kremlin kellot soittivat sotaa oman kansamme pään menoksi. Siis jatkosodan.

Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas on moniulotteinen teos. Se lienee lähtökohtaisesti sodanvastainen, mutta on aikojen mittaan kohonnut kunnianosoitukseksi suomalaiselle sotilaalle.

Kirjan monipuolisesta henkilöhgalleriasta tuon näkyville sotamies Aarne Honkajoen. Hänen kauttaan kirjailija paljastaa jotain kenties olennaista siitä, millaista keskustelua sotilasvalasta ja sodan perusteista on tuolloin korsuissa käyty.

Valasta: Kun Honkajoki puhutteli Koskelaa (luku 11:II), hän ilmoittautui tälle ”vakaasti päättäneenä uhrata oman sekä sotasairaalassa pullosta saamansa veren isänmaansa ja kansansa vapauden hyväksi.”

Päätös pulloverenkin uhraamisesta viittaa sotilasvalan sanamuotoon ”aina viimeiseen veripisaraan asti”, jota käytettiin vuosina 1918–1965. Mielestäni Linnan fiktio osoittaa, että keskustelu valan velvoittavuuden rajoista ei ollut rintamakorsuissa tuntematon teema.

Rukouksesta: Luvussa 12:IV Honkajoki päättää vierailun naapuritukikohdan korsussa iltarukoukseen. Rukouksen alkupuhuttelu on jätetty pois. Mutta käytetyt kielikuvat ovat tunnistettavissa raamatullisiksi. Sodan oikeuttaminen uskonsotana paljastuu sanoista ”asiaasi vartioiden”. Näkemys siitä, että kaiken takana on jokin korkeampi Kaitselmus, ilmenee lopussa, jossa pyydetään varjelemaan Suomen herroja ”etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn.”

Honkajoki joutui rukouksensa tähden hankaluuksiin. Peruste oli – onko yllätys – epäisänmaallisuus.

Väitän siis, että jokainen aika joutuu ratkaisemaan yhä uudelleen suhteensa sotaan sekä siihen liittyen annettujen lupausten velvoittavuuteen. Nykyinen perustuslakimme, sen nojalla annetut lait ja asetukset sekä niihin pohjautuvat yhteiskunnalliset aktiviteetit tarjoavat kansalaisille mahdollisuuden ilmentää vakaumustaan jokseenkin missä vain kohdassa ultramilitarismin ja ultrapasifismin välillä.

Kiitos taas, Kosti.

V J Malmivaara palveli kompanianpäällikkönä ns. Väinö Linnan rykmentissä eli JR 8:ssa. Muistikuvasi hänen roolistaan Linnan kirjassa voisi siis tarkistettavissa Panu Rajalan (toim.) teoksesta Päivä on tehnyt kierroksensa : Väinö Linna muistelee.

Aamulehden kirja-arviosta vuodelta 2020 verkossa yhä näkyvä sisäänvetoteksti kertoo, että Linna paljastaa siinä myös stm Honkajoen esikuvan.

Seppo.

Mielenkiintoista. Honkajoen rukous on toki sommittelultaan sellainen, että se varmaankin taipuu kuvaamallasi tavalla yleisölle esitettäväksi ilman laajaa kehystystä.

Minä pidän rukousta ennen kaikkea karikatyyrina, vaikka siihen sopivat myös Sinun antamasi laatuanat. Se on kuitenkin niin tunnevoimainen, että yksityiskohdat peittyvät helposti siitä saadun ennakkovaikutelman alle.

Rukoukselle tyypillisessä perusrakenteessa näkyy yksi selkeä poikkeus, mikä mielestäni paljastaa myös etulinjan miesten näkemyksen omasta kuolemanriskistään. Tyypillinen rukous sulkee sisäänsä, vaan ei ulos. Honkajoen rukouskarikatyyriin sepitetty tykkimiehiä koskeva poikkeus voi siten selittyä lähinnä paikalla, jossa se luettiin so. etulinjassa. Se voi olla Linnan tietoinen ratkaisu tyylilajin korostamiseksi.