Sopiiko näkövammaisten laskea leikkiä omasta sokkoudestaan?

Kun ihmiseltä tavalla tai toisella lähtee näkö, niin tuntuu, että siltä menee samalla myös muisti. Niin dominoivassa asemassa näkö on muihin aisteihin verrattuna.  Sokon elämässä kaikki menee totaalisesti uusiksi. Onneksi näkövammaisillekin löytyy vertaistukiryhmiä. Olen käynyt muutamassa sellaisessa nyt kolmen vuoden ajan.

Yksi tärkeimpiä muilta ryhmäläisiltä oppimiani asioita on se, että mitään paperia ei kannata etsiä tuntia kauempaa. Yhden ainoan paperin etsiminen se vasta piinaavaa onkin, sillä jos se ei ole sinulla kädessäsi, niin sen voi saman tien julistaa kadonneeksi.  Järjestelmällisyys (kaikilla asioilla on oma paikkansa) olisi tietysti suuri hyve, mutta se ei ole meikäläisen juttu. Toistaiseksi uskon mieluummin kaaosteoriaan.

Heikolla näöllä sinnittely on kuulemma paljon stressaavampaa kuin täysi sokeus. Näin todistavat sellaiset, jotka ovat aikansa sinnitelleet ja jotka näön totaalinen katoaminen on ”armahtanut”.  Näkövammaisuuteen liittyy usein suuri häpeä, joten valtaosa heikkonäköisistä koettaa pärjätä edelleenkin yrittämällä epätoivoisesti leikkiä ”normaalia” kansalaista, jos nimittäin normaalilla tarkoitetaan näkevää ihmistä.

Nämä ujoilijat eivät käytä valkoista keppiä ulkona liikkuessaan eikä heillä liioin ole käytössään pyöreää sinistä rintanappia, jossa valkoinen ukko köpöttelee valkoisen kepin kanssa. Mitäs sitä suotta kaupan kassalle näyttämään, miksi asioiminen hänen kanssaan saattaa olla hieman vaivalloista…!

Kömpelöityminen ja uusavuttomuuden tunnustaminen ovat olleet omassa sokkoleikissäni kaikkein kovimpia paikkoja. On vaikea suostua siihen, että paluuta entiseen ei ole, ja on inhottavaa jatkuvasti pohtia, meneekö jossakin vaiheessa koko näkö pois.

Herkkua ei myöskään ole ollut se, että esim. jotkut naapurini tahtovat jatkuvasti leikkiä kanssani kissaa ja hiirtä: Muutamat yrittävät alvariinsa luikkia ohitseni luullen, että en heitä näe. Jotkut taas tahtovat  jatkuvasti testata näköäni kulkemalla talon vierustaa tai jäämällä vähän matkan päähän henkeään pidättäen kytikselle, että havaitsenko heidät eli en. No, kasvoja en enää pysty erottamaan naamasta, mutta tunnistan kuitenkin olemuksesta. Seuraavan kerran tavatessamme olen päättänyt tiedustella näiltä kuurupiiloilijoilta, että miltä mahtaisi tuntua, jos roolimme menisivätkin toisin päin?

Joskus saatoin mielikuvaharjoitella sitä, missä toivoisin olevani silloin, kun vedän viimeisen hengenvetoni tässä maailmassa. En kotona enkä virastossa, en ulkomailla enkä muussakaan vieraassa paikassa. Mieluusti jossakin tutussa miljöössä. Vanhan kirkon alttarin ääressä ehtoolliselle polvistuneena, se tuntuisi hyvältä, jopa paremmalta kuin lähtö saarnatuolista käsin päin. No, eihän tuo tietenkään onnistunut. Mutta nyt eläkkeellä minulla on aika vahva aavistus, missä se voisi tapahtua: Sokko on aina liikenteessä henkensä kaupalla. Voinen siis kohdata tieni pään tien päällä.

Esimakua lähtemisestä sain, kun kesällä jäin jalankulkualueella maastopyörän alle. Päälleajaja myönsi kyllä kiltisti poliisille, että syy oli hänen, sillä hän katseli aivan muualle silloin, kun tömähti. Avustajanikaan ei ehtinyt edes kissaa sanoa, kun kaikki tapahtui niin äkkiä. Toisaalta hän tietysti olisi voinut varoittaakin, vaan eipä ehtinyt. Minulle tämä kohtaaminen tiesi sairaalakeikkaa, murtunutta kylkiluuta, erilaisia ruhjeita ja vahvoja kipulääkkeitä. Pyöräilijä sai poliisilta sakot.

Oikeastaan on niin, että pelkään pyöräilijöitä enemmän kuin autoja, sillä autojen kanssa olen tekemisissä vain, kun ylitän seeprakäytävää, polkupyöräilijät taas ovat samalla kaistalla kanssani. Ja luvalla sanoen monet heistä käyttäytyvät kuin kaistapäät. Eikä tässä vielä kaikki: Pyöräilijöitten lisäksi jalankulkijoitten väyliä ovat nykyään kansoittamassa kaiken maailman motorisoidut vilkkuvat härpäkkeet, joiden nimiä en edes tiedä.

Näkökenttäni on kolmessa vuodessa entisestäänkin kaventunut. Sivusta päälle tulevia en huomaa ollenkaan. Edestä taas kimppuun käyvät lukemattomat niska kenossa kännykkäänsä räpläävät ja usein korvakuulokkeilla varustetut lähimmäiset, jotka tarvitsisivat – opaskoiran! Osa jalkakäytävillä kulkijoista liikkuu juosten, se taitaa olla sitä ns. hyötyliikuntaa? Tämä sama jengi tykkää Helsingin keskustassa ylittää suojatietkin juoksujalkaa. Onko järkee vai ei?

Oliko se nyt nimeltään yhdenvertaisuuslaki, joka takaa näkövammaisillekin samat oikeudet kuin muillekin kansalaisille? Ja oliko se nyt Jeesus, joka sanoi, että tehkää toisille niin kuin tahtoisitte heidän tekevän itsellenne? En tykkää ajatuksesta, että jotkut ajattelemattomuuttaan (kenties ilkeyttäänkin?) veisivät minulta liikenteessä sen tilan, mikä minulle kuuluu voidakseni edetä kaikessa rauhassa ja turvallisesti siihen suuntaan, johon olin aikonutkin kulkea.

Sieluni silmin olen nähnyt itseni itsesuojelumielessä pukeutuneena ritarin haarniskaan, toisessa kädessäni kaksiteräinen miekka, toisessa suuri kilpi. Tai ehkä ennaltaehkäisyyn sittenkin olisi parempi konsti pitkä peitsi, jolla uhkaavat pyöräilijät voisi jo ennen törmäystä pudottaa satulasta? Myös sellaiset hevosten vetämät sotavaunut, jollaisilla käytiin Ben Hur-elokuvassa näyttävä kilpa-ajo, voisivat olla toimiva ratkaisu? Enkä minä sillä ruoskalla tietenkään hevosia huitoisi…

Näön menetys on usein melkoisen varma oikotie masennuksen syövereihin. Onneksi tällaisissa tapauksissa on yllättävän helppo päästä ammattiavun piiriin. Täällä pääkaupunkiseudulla olen saanut erinomaista apua sekä HUS:in silmätautien kuntoutuspoliklinikan psykologilta että Espoon seurakuntien näkövammaisten diakoniatyöntekijältä, jolla on myös psykoterapeutin pätevyys. Vertaistuesta nyt puhumattakaan.

Eikä se avun saanti tähänkään loppunut: Viime viikon vietin Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevassa Näkövammaisten liiton Iiris-talossa, jossa varsin monipuolisesti ja perusteellisesti paneuduttiin meikäläisen eläkeukon keissiin. Ryhmääni kuului mm. kolme savolaismiestä, joiden juttuja kuunnellessa aivan luuli, että siinä ympärillä oli kolme Esa Pakarista / Severi Suhosta yhtä aikaa äänessä. Lienee turha mainita, että meillä oli hauskaa keskenämme, jopa siinä määrin, että seuraavan kerran tapaamme samoissa merkeissä jo kahden kuukauden kuluttua.

Ennen savolaisukkojen uudelleen kohtaamista ehdin Espoon työväenopistossa käydä kahden viikonlopun mittaisen kurssin nimeltä Stand up-komiikan alkeet. Sitten meillä menee taas äijien kanssa lujaa, hallelujaa!

PS: Vastaan otsikossa esittämääni kysymykseen itse näin: On oikein ja kohtuullista, jos ja kun näkövammaiset itse laskevat leikkiä omasta tilanteestaan. Mieluummin he itse kuin muut…

 

Kuva: Selfie Iiris-talon edessä.

* * *  * * * * * **

Hyväksi lopuksi tahdon laittaa framille  tämänpäiväisen Hesarin (su 10.9.2017)  yleisönosastokirjoituksen, joka itse asiassa inspiroi Ruttopuiston rovastin kirjoittamaan yllä olevat rivit:

http://www.hs.fi/paivanlehti/10092017/art-2000005361003.html

  1. Sypatiani on luonasi! Olen ollut näkövammaisten kanssa tekenisissä useita vuosia, kun aikanaan jäin eläkkeelle valtion virasta. Pääasiassa silloin tein kasettipostitusta ja kopiointia. Tein myös Äänipostia, joka sisälsi paikallisten lehtien artikkeleita ja muuta infoa. Ihmisten kokemusmaailman koko kirjo oli siinä. Osa oli iahn rentoja ja ihania ihmisiä, jotka joskus laskivat myös leikkiä asioistaan. Sitten oli niitä surullisia, joiden elämä oli pysähtynyt ja synkeys astunut sisään. Jotkut muistelivat useasti mitä olivat viimeksi nähneet ennenkuin verho laskeutui. Se on kai kuin surutyötä, joka ei kai kaikilta lopu ollenkaan. Minusta asenteesi on upea ja toivon sinulle voimia ja suorastaan rukoilen, että saisit pitää aistisi, joka on kuitenkin niin tärkeä!

    • Kiitos blogista. Olen tehnyt yhteistyötä jonkin verran näkövammaisten kanssa. Pitänyt heille ilmaisuluennon, ja lausunut runoja viimeksi Tampereella Koivupirtissä. Vastaanottavampaa ryhmää lausunnalle kuin näkövammaiset saa hakea. Nuorena luin heille myös jonkun äänikirjan Tampereella.

    • Kiitos, Lauri, olet ollut mukana tärkeässä työssä. Minä yritän omalta osaltani varautua verhon mahdolliseen laskeutumiseen ottamalla mahdollisimman paljon valokuvia. Tahdon ikään kuin ikuistaa muita varten jotakin siitä, mitä vielä näen. Siksi esimerkiksi tuo yllä oleva selfie. Siunattu asia, että kännykkäkamerat ovat tätä nykyä jo niin kehittyneitä, ettei meikäläisen tarvitse muuta kuin vähän tähdätä ja painaa nappia…

  2. Mulla on yleisesti ottaen sellainen käsitys,että vammaiset saavat laskea leikkiä omasta vammaisuudestaan ja vammaisryhmien kesken huumori on usein mustaa&rankkaa, mutta vammaisten ja ”vammattomien” – tai toisella tavalla vammaisten – ei sopisi moiseen huulenheittoon ottaa osaa. Sokea ei saisi pyörätuolissa istuvalle kuittailla juoksuvitsejä. Sähköpyörätuolista käytetty nimitys ’vamppisuihkari’ sopii vammaisen itsensä käyttämäksi muttaei välttämättä esim.avustajan sanomana: ”Nostanko mä sut tohon vamppisuihkariin?”

    • Elias: Olen ymmärtänyt, että Jenkkilässä vammaisten estoton pilkkaaminen on hassun hauska viihdeformaatti useillakin TV–kanavilla. Ei taida Amerikkalainen unelma olla heitä varten?

      Mitä taas tulee tuohon ottamaasi esimerkkiin, niin tuli mieleen vanha tarina, jossa sokea ja rampa yhdistivät voimansa tulipalon uhatessa. Sokea otti ramman hartioilleen. Rampa näki korkealta tien vapauteen ja kertoi sen sokealle.

    • Marja-Sisko: Joo, silloin kun on vahva yhteinen kokemus samassa liemessä olemisesta, läpän lennättämisellä voi olla (jos ei nyt ihan parantava, niin ainakin) voimaannuttava vaikutus. Eikä sen huumorin mielestäni tarvitse mustaa olla. Parhaimmillaan se voisi olla kielen ja mielen hyvää tekevää balsamia.

  3. Muistan tyttäreni lapsuudesta, kun Lyhytkasvuiset ry perustettiin, että sen nimeksi ehdotettiin Me kitukasvuiset.

    Kääpiö sana on kauhistus lyhytkasvuisesta käytettynä. Sehän on satuolento, ei ihminen.

    Toissa talvena, kun oli lunta, tekivät rippileiriläiset leirikeskukseen suuren valtaistuimen ja siihen istumaan pienen, pienen lumiolennon. Se oli hellää muistuttamista toisen erilaisuudesta.

    • May: Lyhytkasvuisuutta on varsin vaikea salata, kun taas näkövammastaan vaikenevia on pilvin pimein. Pitkässä juoksussa tuollainen salailu on…öh… lyhytnäköistä. Ynnä tyhmää sekä vaarallista.

      Oma näkövammanikaan ei näy ulospäin, joten koen aivan erityisen tärkeäksi ilmiantaa itseni ympäristölleni: Hei, varokaa kaikki, täältä tulee kävelevä katastrofi!

      Jos lyhytkasvuista ihmistä pidetään kummajaisena, niin miksi pitkäkasvuisia ei myös pilkata luonnon oikkuina? Miksi Susijengiin kuuluva nuorukainen Lauri Markkanen (pituus 2 m 13 cm) ei ole pilkan kohde vaan kansallissankari? Onhan tämä hongankolistaja toki saavuttanut suosionsa ilmiömäisenä pallonpussittajana, mutta miten hänenkaltaisiinsa jätteihin mahdettaisiin suhtautua, jos kuvioissa olisi mukana vaikkapa jokin näkyvä kehitysvamma? Kysyn vaan…

  4. Vaimollani on sadan prosentin näkövamma, ja valkoinen keppi on ollut meillä käytössä jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Ei ole mitenkään tavatonta, että vaimo sanoo vaikkapa ”on nälkä niin, että näköä haittaa”.

    Vammaiset vitsailevat usein vammastaan. Ulkopuolisen kannattaa tietysti käyttää huumoria säästeliäämmin, tilanteen mukaan ( tilannetaju).

    Meillä on kyllä vuosien varrella totuttu mustaan huumoriin. Se on tullut avioliittovuosien myötä, ja jos on naimisissa minun kanssani, siltä tuskin voi välttyäkään.

    • Heikki: Minä olen oppinut vastaamaan näkevien Nähdään taas-tervehdykseen toteamalla, että törmäillään! Ja jotenkin rakkaaksi on tullut kehotus uskoa näkemättä.

      Oma näköhaittani on 85% ja ajattelin jossakin välissä, että no, vielä on varaa heikentyä 15 pykälää. Vaan nykyään sokeaksi luokitellaankin jo 90%:n haitta. Tämä on niin tätä. Olen joutunut usein muutenkin elämässä toteamaan, että kun tulee minun vuoroni, niin sääntöjä muutetaan…!

    • Kiitos kiittämästä, Sari. Kolme vuotta keräsin rohkeutta (ja ehkä myöskin kokemusta) tohtiakseni kirjoittaa aiheesta, joka todellakin ansaitsisi enemmän huomiota kuin mitä se saa. Olen aivan otettu, että teksti kelpasi nostoksi tälle palstalle. Nyt sen NÄKEVÄT huomattavasti useammat lukijat… 😉

  5. NÄKÖVAMMAISTEN LIITON PUHEENJOHTAJA SARI LOIJAS SAI TÄNÄÄN LÄNSIMETRON ESTEETTÖMYYTÄ KOSKENEESEEN KYSYMYKSEENSÄ VASTAUKSEN:

    Loijas pelkäsi, että puutteellisten turvajärjestelyjen vuoksi näkövammaiset saattavat joutua metron kiskoille. Näin hänelle vastattiin:

    * * * * * * * * *

    Länsimetron asemilla on varauduttu esteettömyyteen
    Ohjausmerkintöjen toimivuus on saanut kiitosta esteettömyys­asiantuntijoilta.

    Julkaistu: 15.9. 2:00
    SARI LOIJAS kirjoitti (HS Mielipide 10.9.), että länsimetron asemilta on jätetty pois valkoisella kepillä tunnusteltavat laiturin reunamerkinnät, jotka varoittavat sokeita kiskojen läheisyydestä.

    Länsimetron asemalaitureihin on asennettu samanlaiset reunasta varoittavat merkinnät kuin Helsingin metroasemilla on käytössä. Länsimetro kutsui näkövammaisten edustajia mukaan aseman esteettömyyskatselmukseen kesällä 2017. Tässä yhteydessä näkövammaisten edustajat esittivät kantanaan, että varoitusraidan teho voi olla metrossa parempi sekä uusilla että vanhoilla asemilla.

    HKL:n ja Länsimetron kesken onkin nyt sovittu, että laiturin reunaa noin metrin etäisyydellä seuraavaa keltaista varoitus­raitaa pyritään täydentämään selkeämmän kosketusvaikutuksen tarjoavalla lisäraidalla tai -listalla. Tuotteen valinnan perusteena on ensisijaisesti parantaa näkövammaisten matkustajien turvallisuutta sekä varmistaa opasteen pysyminen kunnossa.

    Peruskorjatuilla nykymetron asemilla sekä uusilla länsimetron asemilla on varoitusraitojen lisäksi kattavat kohokuvioidut ja jälkihohtavat lattiaopasteet ohjaamassa näkövammaisia matkustajia. Näitä opasteita seuraamalla ei joudu huomaamattaan laiturin reunalle, ei edes mainitun keltaisen raidan päälle. Ohjausmerkintöjen toimivuus on saanut kiitosta ­esteettömyysasiantuntijoilta ja näkövammaisten edustajilta.

    Artturi Lähdetie

    infra- ja kalustojohtaja, HKL

    Hannu Mikola

    arkkitehtipääsuunnittelu,

    Länsimetro-projekti

Kirjoittaja

Kiuru Hannu rovasti Ruttopuiston
Kiuru Hannu rovasti Ruttopuistonhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121