Kun ihmiseltä tavalla tai toisella lähtee näkö, niin tuntuu, että siltä menee samalla myös muisti. Niin dominoivassa asemassa näkö on muihin aisteihin verrattuna.  Sokon elämässä kaikki menee totaalisesti uusiksi. Onneksi näkövammaisillekin löytyy vertaistukiryhmiä. Olen käynyt muutamassa sellaisessa nyt kolmen vuoden ajan.

Yksi tärkeimpiä muilta ryhmäläisiltä oppimiani asioita on se, että mitään paperia ei kannata etsiä tuntia kauempaa. Yhden ainoan paperin etsiminen se vasta piinaavaa onkin, sillä jos se ei ole sinulla kädessäsi, niin sen voi saman tien julistaa kadonneeksi.  Järjestelmällisyys (kaikilla asioilla on oma paikkansa) olisi tietysti suuri hyve, mutta se ei ole meikäläisen juttu. Toistaiseksi uskon mieluummin kaaosteoriaan.

Heikolla näöllä sinnittely on kuulemma paljon stressaavampaa kuin täysi sokeus. Näin todistavat sellaiset, jotka ovat aikansa sinnitelleet ja jotka näön totaalinen katoaminen on ”armahtanut”.  Näkövammaisuuteen liittyy usein suuri häpeä, joten valtaosa heikkonäköisistä koettaa pärjätä edelleenkin yrittämällä epätoivoisesti leikkiä ”normaalia” kansalaista, jos nimittäin normaalilla tarkoitetaan näkevää ihmistä.

Nämä ujoilijat eivät käytä valkoista keppiä ulkona liikkuessaan eikä heillä liioin ole käytössään pyöreää sinistä rintanappia, jossa valkoinen ukko köpöttelee valkoisen kepin kanssa. Mitäs sitä suotta kaupan kassalle näyttämään, miksi asioiminen hänen kanssaan saattaa olla hieman vaivalloista…!

Kömpelöityminen ja uusavuttomuuden tunnustaminen ovat olleet omassa sokkoleikissäni kaikkein kovimpia paikkoja. On vaikea suostua siihen, että paluuta entiseen ei ole, ja on inhottavaa jatkuvasti pohtia, meneekö jossakin vaiheessa koko näkö pois.

Herkkua ei myöskään ole ollut se, että esim. jotkut naapurini tahtovat jatkuvasti leikkiä kanssani kissaa ja hiirtä: Muutamat yrittävät alvariinsa luikkia ohitseni luullen, että en heitä näe. Jotkut taas tahtovat  jatkuvasti testata näköäni kulkemalla talon vierustaa tai jäämällä vähän matkan päähän henkeään pidättäen kytikselle, että havaitsenko heidät eli en. No, kasvoja en enää pysty erottamaan naamasta, mutta tunnistan kuitenkin olemuksesta. Seuraavan kerran tavatessamme olen päättänyt tiedustella näiltä kuurupiiloilijoilta, että miltä mahtaisi tuntua, jos roolimme menisivätkin toisin päin?

Joskus saatoin mielikuvaharjoitella sitä, missä toivoisin olevani silloin, kun vedän viimeisen hengenvetoni tässä maailmassa. En kotona enkä virastossa, en ulkomailla enkä muussakaan vieraassa paikassa. Mieluusti jossakin tutussa miljöössä. Vanhan kirkon alttarin ääressä ehtoolliselle polvistuneena, se tuntuisi hyvältä, jopa paremmalta kuin lähtö saarnatuolista käsin päin. No, eihän tuo tietenkään onnistunut. Mutta nyt eläkkeellä minulla on aika vahva aavistus, missä se voisi tapahtua: Sokko on aina liikenteessä henkensä kaupalla. Voinen siis kohdata tieni pään tien päällä.

Esimakua lähtemisestä sain, kun kesällä jäin jalankulkualueella maastopyörän alle. Päälleajaja myönsi kyllä kiltisti poliisille, että syy oli hänen, sillä hän katseli aivan muualle silloin, kun tömähti. Avustajanikaan ei ehtinyt edes kissaa sanoa, kun kaikki tapahtui niin äkkiä. Toisaalta hän tietysti olisi voinut varoittaakin, vaan eipä ehtinyt. Minulle tämä kohtaaminen tiesi sairaalakeikkaa, murtunutta kylkiluuta, erilaisia ruhjeita ja vahvoja kipulääkkeitä. Pyöräilijä sai poliisilta sakot.

Oikeastaan on niin, että pelkään pyöräilijöitä enemmän kuin autoja, sillä autojen kanssa olen tekemisissä vain, kun ylitän seeprakäytävää, polkupyöräilijät taas ovat samalla kaistalla kanssani. Ja luvalla sanoen monet heistä käyttäytyvät kuin kaistapäät. Eikä tässä vielä kaikki: Pyöräilijöitten lisäksi jalankulkijoitten väyliä ovat nykyään kansoittamassa kaiken maailman motorisoidut vilkkuvat härpäkkeet, joiden nimiä en edes tiedä.

Näkökenttäni on kolmessa vuodessa entisestäänkin kaventunut. Sivusta päälle tulevia en huomaa ollenkaan. Edestä taas kimppuun käyvät lukemattomat niska kenossa kännykkäänsä räpläävät ja usein korvakuulokkeilla varustetut lähimmäiset, jotka tarvitsisivat – opaskoiran! Osa jalkakäytävillä kulkijoista liikkuu juosten, se taitaa olla sitä ns. hyötyliikuntaa? Tämä sama jengi tykkää Helsingin keskustassa ylittää suojatietkin juoksujalkaa. Onko järkee vai ei?

Oliko se nyt nimeltään yhdenvertaisuuslaki, joka takaa näkövammaisillekin samat oikeudet kuin muillekin kansalaisille? Ja oliko se nyt Jeesus, joka sanoi, että tehkää toisille niin kuin tahtoisitte heidän tekevän itsellenne? En tykkää ajatuksesta, että jotkut ajattelemattomuuttaan (kenties ilkeyttäänkin?) veisivät minulta liikenteessä sen tilan, mikä minulle kuuluu voidakseni edetä kaikessa rauhassa ja turvallisesti siihen suuntaan, johon olin aikonutkin kulkea.

Sieluni silmin olen nähnyt itseni itsesuojelumielessä pukeutuneena ritarin haarniskaan, toisessa kädessäni kaksiteräinen miekka, toisessa suuri kilpi. Tai ehkä ennaltaehkäisyyn sittenkin olisi parempi konsti pitkä peitsi, jolla uhkaavat pyöräilijät voisi jo ennen törmäystä pudottaa satulasta? Myös sellaiset hevosten vetämät sotavaunut, jollaisilla käytiin Ben Hur-elokuvassa näyttävä kilpa-ajo, voisivat olla toimiva ratkaisu? Enkä minä sillä ruoskalla tietenkään hevosia huitoisi…

Näön menetys on usein melkoisen varma oikotie masennuksen syövereihin. Onneksi tällaisissa tapauksissa on yllättävän helppo päästä ammattiavun piiriin. Täällä pääkaupunkiseudulla olen saanut erinomaista apua sekä HUS:in silmätautien kuntoutuspoliklinikan psykologilta että Espoon seurakuntien näkövammaisten diakoniatyöntekijältä, jolla on myös psykoterapeutin pätevyys. Vertaistuesta nyt puhumattakaan.

Eikä se avun saanti tähänkään loppunut: Viime viikon vietin Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevassa Näkövammaisten liiton Iiris-talossa, jossa varsin monipuolisesti ja perusteellisesti paneuduttiin meikäläisen eläkeukon keissiin. Ryhmääni kuului mm. kolme savolaismiestä, joiden juttuja kuunnellessa aivan luuli, että siinä ympärillä oli kolme Esa Pakarista / Severi Suhosta yhtä aikaa äänessä. Lienee turha mainita, että meillä oli hauskaa keskenämme, jopa siinä määrin, että seuraavan kerran tapaamme samoissa merkeissä jo kahden kuukauden kuluttua.

Ennen savolaisukkojen uudelleen kohtaamista ehdin Espoon työväenopistossa käydä kahden viikonlopun mittaisen kurssin nimeltä Stand up-komiikan alkeet. Sitten meillä menee taas äijien kanssa lujaa, hallelujaa!

PS: Vastaan otsikossa esittämääni kysymykseen itse näin: On oikein ja kohtuullista, jos ja kun näkövammaiset itse laskevat leikkiä omasta tilanteestaan. Mieluummin he itse kuin muut…

Kuva: Selfie Iiris-talon edessä.

* * *  * * * * * **

Hyväksi lopuksi tahdon laittaa framille  tämänpäiväisen Hesarin (su 10.9.2017)  yleisönosastokirjoituksen, joka itse asiassa inspiroi Ruttopuiston rovastin kirjoittamaan yllä olevat rivit:

http://www.hs.fi/paivanlehti/10092017/art-2000005361003.html