Olen Antti Raunion (Sateenkaariparien siunaamisessa kyse on siitä, miten ymmärrämme Jumalan rakkauden) kanssa samaa mieltä siitä, että avioliittoasiassa on jolllakin perustavalla tapaa myös kyse siitä, miten ymmärrämme siunaukse. Tällä hetkellä  kirkkomme ei voi siunata kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen liittoa, riippumatta sitä miten nämä ihmiset identifioivat itsensä seksuaalisesti. Pappina ajattelen, että voisin vihkiä/siunata keskenään miehen ja naisen jotka identifioituvat vastaavasti homoksi ja lesboksi, mutta en voisi siunata esimerkiksi kahta miestä jotka identifioituvat heteroiksi. Se, miksi tällaiset parit menisivät naimisiin ei muuta tätä asiaa.

Minusta on merkittävää, että kahden korin oppia uskalletaan arvioida kriittisesti. Sen käyttäminen teologisena ratkaisumallina on osoittautunut ongelmalliseksi. Mutta todennäköisesti sama tulee käymään kolmen siunauksen mallillekin. Molemmilla on sama ongelma. Ne eivät määrittele sitä, mikä niiden ekstensio on. Valinta sen suhteen mihin koriin tai mihin siunaukseen mikäkin kuuluu, tulee jakamaan mielipiteitä jatkossakin. Ei ole oikein olemassa validia keinoa jakaa asioita joko-tai.

Samaa sukupuolta olevien välillä on olemassa historiallinen siunaus. Ns. ystävyysliitto, veljesliitto -siunaus. Aiheesta on kirjoittanut viime aikoina mm. Claudia Rapp teoksessaan “Brother-Making in Late Antiquity and Byzantium”. Tällä ystävyysliitolla ei ole mitään tekemistä avioliiton kanssa, paitsi jos avioliitto käsitetään ystävyysliitoksi. Tapa on ollut käytössä vielä viime vuosisadalla.

Mutta kyseessä ei ole avioliiton siunaus. Raunion kommentit ja ja huomiot Lutherin sunauskäsityksestä siunauksesta ovat tietenkin huomionarvoisia, mutta jos siunaus kavennetaan pienimpään yhteiseen nimittäjään avioliiton siunauksen tapauksessa, niin avioliiton alkuperäinen funktio menettää kokonaan merkityksensä.

Luther kirjoitti Ison Katekismuksen kuudennen käskyn selityksessä:” Jo alussa hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten..”. Luther ei tietenkään ole keksinyt tätä itse, vaan on johdonmukainen VT:n, Jeesuksen ja Paavalin sanoille: ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi” (1 Moos 2:24, Mark 10:7 – 8 ja Ef. 5:31) (Sanottakoon että nämä kaikki kohdat eivät puhu avioerosta.)

Kristillisen  avioliittokäsityksen (avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto) pointti ei ole mollata kenenkään seksuaalisuutta. Sen pointti on miehen ja naisen välisen eron sinettinä toimiminen, eron ja yhteyden osoittaminen. Kristillisen avioliittokäsityksen pointti ei ole myöskään tasa-arvon latistaminen. Päinvastoin kristillinen avioliittokäsitys julistaa yhteyttä, jossa miehiä ja naisia on yhtä paljon, 50-50, jos prosenteista puhutaan. Toisin väittäminen on väärän todistuksen antamista.

Tätä ei voida kumota millään siunauksen ulottuvuudella. Kristillinen kirkko yrittää pitää tästä kiinni. Tässä ei ole kyse kirkon haraamisesta Jumalan tahtoa vastaan, vaan kirkon haraamisesta ihmisten mielipiteitä vastaan. Ymmärrän että se ei tunnu kaikista hyvältä. Jumalan tahto ei aina tunnu hyvältä. Se ei tarkoita sitä, että se ei ole oikein.

Joskus kohtaaminen on sitä, että sanotaan "Ei" ja jäädään rinnalle sen "Ei":n kanssa.
”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi”