Salli ei itse ollut ylioppilas, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään koulutusta. Miten hän olisi sellaista edes ehtinyt hankkia, kun vain muutaman lyhyen mutkan kautta hiekkalaatikolta rantautui avioliiton onnelliseen satamaan? Siinähän sitä oli elämäntehtävää kyllikseen ja tärkeää olikin; kasvattaa taivaantaimia taivaalliselle Isälle. Hän arvosti joo pestiänsä, ei siinä mitään, mutta toki hänen suunnitelmissaan oli aikoinaan ollut käydä lukio ja saada joku ammatti itselleen. Ajatuksissa oli ollut kuusi ”ällää”, kapasiteettia kyllä olisi siihen löytynyt, mutta Korkeimman tahto oli toinen; kotiäitiys.
Lyyra. Se oli se sana. Olisi ollut mukava antaa sellainen omalle äidille osoitukseksi menestyksestä ja myös kiitokseksi kannustamisessa opintiellä. Mutta ehkä vielä mukavampaa oli saada sellainen itselleen 🙂 Kun Korkein tahtonsa mukaan oli evännyt häneltä lyyran, Hän maksoi sen myöhemmin takaisin korkojen kanssa; lyyria oli nyt Sallilla jo seitsemän kappaletta koristamassa rinnuksia juhlissa. Niin kuin tänään, äiteinpäiväjuhlissa 🙂
Ei muistanut Salli tänään hikeä, tuskaa ja vaivaa ja mitä kaikkea oli kasvatuspestinsä aikana saanut kokeakaan, kun aamukahvi tuotiin sänkyyn kera onnittelulaulun ja valtavan korttimäärän kanssa. Hän oli muurahaispesän kuningatar, jota ympäröi häärivä ja hälisevä ihailijalauma. Ei tiskihommia, ei ruoanlaittoa, ei mitään muuta kuin olla juhlakaluna koko päivä. Ah äitiyden onnea (juhlapäivänä lyyrat rinnassa)!
Salli istui onnellisena seurapenkissä ja kuunteli tippa linssissä kun miehet (sonnikuoro) lauloivat äideille salin edessä. Hieman kaihersi, kun Perttu ei ollut pahaksi onnekseen vieläkään päässyt sairaalasta, jotta olisi voinut osallistua juhliin ja myös laulukuoroon. Tosin Perttu ei ollut oikein niitä laulumiehiä, mutta aina kuitenkin pyydettäessä reippaasti lauloi eikä välittänyt yhtään, vaikkei nyt ihan nuotilleen mennytkään. Hänen mielestään laulamisessa oli tärkeintä se, että itse nautti hommasta. ”Viis muista kun ittellä on hauskaa” 😀
Hmm. Salli nyperteli lyyria sormenpäillään. Hän mietti mahdollisuuksiaan niiden määrän suhteen. Paikkakunnan eniten lyyria kahminut äiti ei ollut näissä juhlissa mukana, koska hänen lapsensa olivat hommanneet hänet äitienpäivälounaalle presidentinlinnaan. 19 lyyraa, kyllä siinä olikin syytä linnanjuhliin jos toisiinkin, vaikka vasta taivaassahan sitä sen parhaimman kruunun saakin.
Kyllä Salli oli ihan tyytyväinen lyyriensa määrään, mutta ei häntä haittaisi ollenkaan jos niitä tulisi vielä lisääkin. Tosin 19 alkoi olla jo sellainen määrä, että ei sitä niin vain ohitettaisikaan, vaikka ei hän nyt niin tavallaan asialla haluaisi kilpaillakaan. Kuhan vain mietti. Kuitenkin se olisi aika mahtava juttu. Sitä ei voinut kylläkään tietää, kuinka monta lasta heille vielä siunattaisiin eli olisiko hänellä senkään puolesta mahkuja sellaiseen lyyramäärään. Jos tässä loppumetreillä saisi muuutamat kaksoset, niin sitten se olisi mahdollisuuksien rajoissa. Tosin sitten kaikkien pitäisi käydä se lukio.
Onneksi vatsassa kasvoi jo uusi mahdollinen lyyrantuoja, ties vaikka siellä olisi kaksi kun vatsa kasvoi sellaista vauhtia. Eipä silti, etteikö hän usein olisi väsynyt ja toivonut ja rukoillut lastentulon loppumista tai ainakin pidempiä välejä lastentulolle, mutta näin äitienpäivänä ja varsinkin kun laski kanssasisarten lyyralukumääriä, sitä ikään kuin huumaantui lyyrakilpasaralle huomaamattaan.
Siitä ei päässyt mihinkään: lyyra rinnassa oli äidin paras mitali monessakin mielessä. Se tarkoitti A) hyviä perintötekijöitä B) äidin onnistumista kasvatustehtävässä C) lapsen menestymistä opinahjossa. Kyllä epäuskoiset hallistelivat lyyria ja ihan varmasti miettivät aivot kuumina, miten sellainen lyyramäärä on mitenkään mahdollista saavuttaa. Siinäpähän ihmettelevät, kun eivät jaksa itse kasvattaa kuin hädin turkin kaksi lasta ja silloinkin valittavat ja vaikeroivat.
Niin, lyyra-asiassa oli kyse oikeastaan valinnasta; kun jo alkuun valitsee siunauksen, niin sen myös saa 🙂
(Perttu, niin Perttupa Perttu. Hän huokaili onnellisena osastolla 7, kun ei tarvinnut aamusella herätä ennen Sallia kahvinkeittoon ja ylityöllistyä muutoinkaan äitienpäivähössötyksestä.) 🙂
Vuokolta ote lipsuu ei tämmöisillä kirjoituksilla kommenttia tule. Sitä pitää lyödä sanan ruoskalla vanhoillislestadiolaisia siitä lukijat tykkäävät.
Vuokko. Silloin v. 1957, kun minä kirjoitin ylioppilaaksi oli tapana pitää yo-lakkia koko vuosi päässä. Nykyiset sisaruksieni lapset ja omatkaan eivät ole pitäneet lakkia kuin sen yhden kerran. Melkein kaikilla on yo-tutkinto, silloin vain harvoilla. – Yliopisto-opinnot ovat myös tehneet mahdolliseksi nämä keskustelut , koska ihmisillä on tasa-arvoisuus-ajattelu ja kohonnut itsetunto. Monet lapset opettavat nykyisin vanhempiaan, varsinkin internetin käytössä. Jotkut opiskelevat itsetunnon kohottamiseksi vanhana ylioppilaaksi. Se on turhaa, koska Jumala ei katsele kuinka monta lyyraa meillä on, vaan olemmeko sovinnossa Jumalan kanssa. Jumalan armoa ja rauhaa Sinulle ja perheellesi!
Mauton blogikirjoitus.
Aina ei voi onnistua 😀