Koronan-perkele näyttää runtelevan maailmaamme vielä ainakin tämän talven, kuka ties pitempäänkin. Miten se vaikuttaa kirkon kokoavaan toimintaan ja messuelämään?
Tunnettu tosiasia on, että kirkon kokoava toiminta ja erityisesti messu on jo vuosia ollut alamäessä. Väkeä ei käy entiseen malliin juuri missään. Niinpä jos ja kun korona jatkuu ainakin keväälle, tarkoittaa se monin paikoin kokoavan toiminnan lopullista romahdusta. Jos nimittäin ihminen on irti seurakuntayhteydestä vuoden, jopa puolitoista, on hyvin vaikea palata vanhaan. Kokoavan toiminnan romahtamisen myötä menetämme paljon, itse asiassa koko seurakunnan, sillä pelkkä työntekijäkunta tai nimellinen kirkkorakennus eivät ole seurakunta sanan varsinaisessa merkityksessä vaan seurakunta on sanan ja sakramenttien äärelle muodostuva yhteisö.
Toisaalta jokainen kriisi on myös mahdollisuus. Tunnettu missiologi Alan Hirsch on verrannut seurakunnan rakentamista shakin peluuseen. Hänen mukaansa eräs tapa harjoitella shakkia on pelata ilman kuningatarta ja yrittää voittaa peli muilla nappuloilla. Jos oppii pärjäämään ilman kuningatarta, on lähes voittamaton kuningattaren kanssa. Hirschin mukaan messu on seurakunnan kuningatar, josta olemme nyt joutuneet luopumaan ja nyt meidän on opittava ”pelaamaan” ilman sitä. Jos onnistumme rakentamaan toimivan ja vetovoimaisen seurakunnan ilman isoa messua, olemme vahvoilla. Silloin meitä ei nujerra korona eikä edes vaino.
Mitä Hirsch tarkoittaa muilla nappuloilla? Ennen kaikkea pienryhmiä ja pienyhteisöjä, jotka kokoontuvat kodeissa ja ns. kolmansissa paikoissa kuten kahviloissa sekä live-kokoontumisten rinnalla myös verkossa. Niissä koetaan todellista seurakuntayhteyttä ja niissä voivat toteutua käytännössä kaikki seurakuntayhteyden ydinelementit paitsi julkinen ehtoollisen vietto. Hirschin mukaan nyt on aika kehittää tällaisia ryhmiä ja opetella elämään opetuslasten verkostona – samalla tavalla siis kuin kirkko eli ensimmäiset 250 vuotta. Maailmalla monet seurakunnat ovatkin lopettaneet isot kokoontumiset kokonaan, jotta voisivat keskittyä täysillä pienryhmien verkoston kehittämiseen.
Miten on teidän seurakunnassanne? Tyydyttekö voivottelemaan olosuhteita ja odottelemaan parempia aikoja vai oletteko lähteneet etsimään uudenlaista tapaa elää seurakuntana?
(Hengen uudistus kirkossamme ry tukee seurakuntia pienryhmien ja yhteisöllisyyden kehittämisessä. Esimerkiksi 13.-14.11. Päiväkummussa on Hybridi-srk -valmennus, jossa tutkitaan, miten seurakuntaelämää voi toteuttaa pienryhmien ja verkon avulla korona-aikana.)
Varmasti haastavaa aikaa; seurakuntakerhot, kuorotyö, muu seurakunnan ylläpitämä pienryhmätoiminta, hartaustilaisuudet eri paikoissa, ja mitä kaikkea muuta Jumalanpalvelusyhteydestä puhumattakaan.
Hyvin on näillä mentävä ensi kevääseen, mitä sitten. No, lomakausihan alkaa ajallaan ja loppuu ajallaan, jolloin jotkin ryhmät hiljentyvät muutenkin.
Blogistin kirjoitus on hyvä pienryhmäasian katsomisessa tulevan voimavarana. Yksi asia on myös mahdollinen. Suuremmassa määrin Ihmiset saattavat tulla ajatelleeksi jäsenyytensä merkitystä.
En usko jäsentilanteen kirkossamme muuttuvan. Ajatusta voi syntyä huomatessaan elämän jatkuvan kuten ennenkin vaikka kirkko käy hiljaisella.
Periaattesahan, kylläkin toisin kuin todistetaan, kirkon seurakunnan papit voisivat Ehtoollisen rukouksineen pitää ja viettää keskenäänkin seurakunnan nimissä mistä sopivasti julkaisussa ilmoitettaisiin. Näin halukkaat voisivat rukouksessa edelliseen osallistua. Käytäntö hyvin sopisi pitempiaikaisempaankin käyttöön.
Edelliseen hyvin sopii katsoa jumalanpalveluskeskusajatuksen merkitystä
Kun 2.sta 3.een rosenttia läsnäolevasta jäsenistöstä osallistuu Jumalanpalveluksiin viikoittain enemmän kuin kaksi kertaa vuodessa voi ja pitää kysyä onko asia riittävä katsoa koko jäsenistön saamaa opetusta ja hengellistä tiennäyttöä.
Edelleen edelliseen liittyy kysymys mission huomaamisesta kirkossamme. Koskeeko se nykyisellään suurinta osaa jäsenistämme.
Lehdistä saa hakemalla katsoa hartauskirjoituksia. Julkaisukieltoa niillä ei kai vielä ole. Päinvastoin uskoisi kirjoituksissa olevan runsauden asiaa jolloin omansa julkaisemista saisi hyvän tovin odottaa.
Kirkollamme on näppärä työkalu uskomiseen pienen osallistujamäärän olevan aivan asiaa. Sillehän ei mitään voi kun Ihminen Jumalan kutsua ei kuule, tai kieltäytyy kuulemasta.
Ihmiset paremmin kuulisivat kutsun ja haluakin syntyisi kuulemiseen kun saisivat opetusta.
Ihmisillä edellisen lisäksi elämäntilanteeseensa liittyen on usein kysymyksiä ja toiveita joita He Jumalanpalvelukseen tulevat katsomaan.
Näin Jumalanpalvelusopetusta hyvin voi ja pitää antaa kirjallisestikin.
Itse asiassa olisin mieltä tulevien, siis halukkaiden, seurakuntapappien kirjallisesta työstä maisterikoulutuksen vaatimuksissa.
Kaksi viidesosaa gradunsa hyvin voisi tehdä asiaan mikä liityy seurakuntajäsenyyteen, tai sen ulkopuolella olemiseen. Kun työt olisivat samaa mallia katsovia osittain ei tästä syntyisi vaivaa kun työssä nimettömät Ihmiset olisivat useinmiten eri Ihmisiä.
Tulevan seurakuntapapin kuten jo työssä olevien olisi tiedettävä enemmän seurakuntalaisten ajatuksista.
Nythän edellämainittu ei kirkkoamme kiinnosta pätkääkään, ja Teologinen Tiedekuntahan ei katso eikä ota kantaa kirkkomme missioon.
Näin meillä on koko ajan pappiskunta joka jumalanpalveluskokemuksesta seurakuntalaisissa ei tiedä mitään.
Kirkkomme on tietysti hidas myöntämään 1200·1300.aa luvuilla syntyneiden muotojen olevan ajastaan jäljessä. Ei niiden tarvitsekaan olla.
Kuitenkin pappimme kuten diakonit tarvitsevat ajassa olevaa ymmärtämistä Ihmisten todellisuudesta kirkon jäseninä ja sen ulkopuolella.
Jumalanpalveluskokemus, seurakuntakokemus ovat näin tärkeää asiaa katsoa tulevaisuuteen.
Nyt kirkkomme on yhdessä todellisuudessa uskossaan, ja sivuuttaa katsomisen, huomaamisen, ja ymmärtämisen asian omia jäseniään kohtaan samoin kuin Ihmiset jotka hyvin jäseniksi voisivat tulla.
Emme voivottele vaan toimimme. So simple. Keinoja voi vielä kehittää ja monipuolistaa, mutta on niitä jo nyt ollut useita käytössä.
Hyvä! Millaisia toimia olette tehneet? Kokemuksia ja ideoita olisi tärkeä jakaa.
Some-hartaudet, striimatut hartaudet ja jumalanpalvelukset, nettiradion käyttäminen, soittokierros 80+ jäsenille, perustoimintaa koronarajoitusten sallimissa puitteissa. Some-kanavista käytössä ainakin facebook, instagram ja Youtube. Myös teamsia käytetty tapaamissa seurakuntalaisten kanssa (perheas.neuv.keskus). Samalla koronakevään jälkeen havaittu, että lähes kaikki silloin kehitellyt toimintatavat voivat olla käytössä soveltuvin osin aina. Ja uusia pitää kehitellä, esim. ryhmien kokoontuminen etäyhteyksin.
Kuulostaa hyvältä, ette ole jääneet tulee makaamaan! Tuohon kun lisää pienryhmäverkoston sekä livenä että esim. Zoomissa, niin alkaa olla voittava konsepti 🙂
Nuorisotyössä myös Zoom ollut käytössä ja muutakin. Ihan kaikkea en edes tiedä.
Meillä on sellanen meininki, että ei kokoonnuta Agape-kotina, kun on rajoitukset. Minä olen heti epidemiann alusta pitänyt noin puolentunnin livelähetyksen elikkä niitä on jo aika monta. Se on kätevää, boi katsoa ja kuunnella milloin haluaa. Toki ruudulle saarnaamisessa on haasteensa eikä se ole niin läheistä ja henkilökohtaista mitä läsnäolo olisi, mutta tyhjää parempi.
Verkko on hyvä mutta ei näytä yksin riittävän. Suomesta en tiedä mutta maailmalla esim nuorempi polvi seuraa striimejä huonosti.
Jollakinhan nuoret pitägvfät yhteyttä mitä se on en tiedä, mutta kyllä kai sellaisia pieniä ryhmiä voisi perustaa ja saada sinne hengeöllistä sisältöä.
Asia kirjoittaessani usean kommentin on siinä jolloin kirkon lupaama ja tarjovana ymmärretty sielunhoito ja sen ymmärrys jää vajaaksi kirkon työntekijän ja sen kohteen välillä.
Lähtökohtaisesti tarvitsisimme syvällisempää huomaamista missä voisimme olla avuksi, tiennäyttäjänä, ja eri mahdollisuuksiin katsovina Ihmisinä.
Sielunhoidosta ei kirkossamme ole kriteereitä, ja mihin vuosikymmeniä tarjottu saarnakoulutus on antanut vastauksia katsoen Ihmisten aktuaalista elämää sen eri tilanteissa. Saarnakoulutuksesta ei ilmeisesti koskaan ole kysytty palautteita. Mikä tämmösen tarkotus on palvella seurakuntalaisia.
Haluan kiittää Timo Pöyhöstä kun kommenttini olette jättäneet elämään. Samalla toivon Teille siunausta ja aina hyvän asian katsomisen mahdollisuutta työssänne.
Kiitos Pekka!
Timo Pöyhönen. Minä kun olen tähän asti luullut, että messu on itse seurakunnan kokoontuminen eikä vain shakkipelin kuningatar (vaikka vertaus onkin toki omalla tavallaan osuva)! Tästä seuraa edelleen, että luonteva tilapäisratkaisu tässä corona-erityistilanteessa on sanajumalanpalvelus netin tms kautta sekä uskovien keskinäinen lohdutus etäkontaktien avulla. Tällöin erilaiset pienryhmät, joita seurakunnissamme toki riittää läkähtymiseen asti, ovat sinänsä hyviä ja varmasti hyvinkin tarpeellisia toimintamuotoja.
Tällä luonnehtimallani mallilla on kuitenkin kaksin- ellei kolminertainenkin hyöty. Ensinnäkin sillä on vankka Vanhasta kirkosta alkaneen tradition tuki. Toiseksi se huomioi Suomessa pietismin ja etäisyyksien vuoksi kauan vallinneen matala- ja herätyskristillisen tradition. Kolmanneksi näin voidaan ainakin periaatteessa opettaa ja ohjata seurakuntaa oikean uskon traditiossa ja ainakin yrittää hillitä uskonkäsitysten käsitteellistä sekamelskaa.
Meillä päin ollaan nyt lähes keväisissä rajoituksissa, vaikka eräät lähitoimintamuodot voidaan (tai ainakin halutaan) pitää. Minun subjektiivinen ja pessimistinen arvioni muuten on, että seurakunnissa kaivataan osin kiihkeästikin paluuta aikaan ennen coronaa, jotta ikävät etätyöt ja TEAMS-viritelmät voitaisiin nopeasti unohtaa lopullisesti 🙂
Jep, mikään vertaus ei varmasti kata kaikkia näkökulmia 🙂
Juuri noin! Verkon käyttäminen on ehdottoman tärkeää. Striimeihin keväällä herättiinkin upeasti. Niitä on syytä jatkaa ja kehittää katsojaystävällisemmiksi. Ja siihen päälle tosiaan pienryhmät sekä livenä (sikäli kun rajoituksen sallivat) että verkossa, niin homma alkaa toimia. Ehkä niissä voisi välillä viettää ehtoollistakin, jos papin saa vierailemaan?
Onko muuten jossain pienryhmiä läkähtymiseen asti? Missä? Yleensä srk:ien pienryhmätoiminta on aika heikkoa ja jopa työntekijävetoista. Olisi kiva kuulla, jos jossain on toisin.
Oikeassa vakavassa Shakkipelissä kukaan ei voi antaa kuningatarta tasoitusta. Eikä voi tulla niin hyväksi, että ilman kuningatarta pärjäisi. Kuningatar vastaa yhdeksää sotilasta
Tilanne olisi vähän sama jos jalkapallossa antaisi tasoitusta kolme hyökkääjää. Sitten vaan harjoitellaan sen verran, että pärjätään pelkillä puolustajilla ja keskikenttä pelaajilla.
Pärjääminen on haastavaa täysilukuisenakin
Ok, varmasti on noinkin. Itse olen ihan maallikko shakissa, joten en tiedä. Hirsch väittää kyllä harrastavansa shakkia. Ehkä se on niin kova jätkä, että pärjää ilman? 🙂
Hirsch harrastaa Shakkitarinoita (vieläpä kuviteltuja) kivoja kielikuvia/vertauksia kumminkin.
Jos Suomen Shakkijoukkue saisi kuningattaret tasoitusta. Suomi olisi ylivoimainen Shakkiolympialaisten voittaja. Jos Suomi saisi kolme hyökkääjää tasoitusta jalkapallossa. Suomi olisi jalkapallon Maailman mestari.
Joo, ehkä kerroin väärin. Eli Hirsch sanoo vain, että niin voi harjoitella shakkia. Hän ei sanonut, että niin pelattaisiin pelejä.
Yleensä harjoitellaan todellisia pelejä ja tilanteita. Jos kuningater jostain syystä menetetään ilmaiseksi. Tavallisesti luovutetaan heti, koska peli on ratkennut ja menettänyt mielenkiintonsa.
Timo Pöyhönen. Repliikki pienryhmiin: ne ovat usein aivan korvaamattomia hyvässä mielessä. Mutta työntekijävetoisia useastakin eri syystä. Mielenterveyskuntoutujat, sururyhmät…. Aktiivisten nuorten aikuisten, alfa- ja vastaavat sekä rukouspiirit ovat poikkeuksia. Mutta niihin ei välttämättä ole asiaa, ellei ajattele uskon asioista jo valmiiksi ”sillä oikealla tavalla”. Ei työntekijällä eikä tavallisella seurakuntalaisella.
Minulla on siis ihan oikeasti se kokemus, että ihannetyöntekijän edellytetään nyt olevan potentiaalisia vapaaehtoisia metsästävä ja organisoiva koutsi, joka on mielellään karismaattis-evankelikaalisen uskonnäkemyksen ja toki myös sosiaalisen huolehtimisen taidot omaava.
Tämä malli nyt ei oikein sovi tällaiselle 50+ hyperluterilaiselle js väsähtäneelle introvertille. Eikä varmaan monelle muullekaan kansankirkon varttuneemmalle työläiselle. Syy: Koska pienemmätkin käytännölliset uudistukset voivat vaatia yli 10 vuoden työn ennen kuin osakaab niistä toteutuu. Yhtäältä siksi, että jumalanpalvelukset, toimitukset, rippikoulu ja hallinto YHDESSÄ JO OLEMASSAOLEVIEN pienryhmien yms kanssa. vievät leijonanosan ajasta. Toisaalta siksi, että tuo hahmottelemasi malli sopii ehkä sinne, missä pitää tai voi perustaa uusia seurakuntia/yhteisöjä. Mutta ei tänne, missä talous heikkenee hiljalleen, mutta väki on vanhasta tottumuksesta kirkon ei-aktiivisia mutta uskollisia jäseniä. Ja aktiivisuus kanavoituu jo olemassaolevan herätysliikkeen piiriin (kirkon piirissä!) tai uuden, kansankirkosta riippumattomam tulevaisuuden pohtimiseen.
Olet siinä oikeassa, että tällainen toiminta vaatii aika paljon uuden oppimista ja uutta ajattelua. Ja että kaikki kirkon työntekijät eivät tule tähän lähtemään mukaan. Eikä muuten tarvitsekaan, sillä perinteisellä kansankirkollisella työotteella on vielä käyttöä. Itse ehdotankin, että vain osa työntekijöistä lähtisi tähän malliin mukaan; he jotka kokevat kutsua, ja heille raivattaisiin tilaa eikä heitä velvotettaisi pyörittämään kaikkea vanhaa uuden rinnalla.
Siitä olen hiukan eri mieltä, että tämä toimisi vain esim. kasvupaikkakunnilla. Jeesus sovelsi tätä mallia lähinnä pienissä, korkeintaan muutaman sadan hengen kylissä varsin hyvällä menestyksellä. Ei siis riipu paikkakunnan koosta vaikka sillä toki on vaikutusta.
Timo,
Eihän seurakuntayhteys kai mitään peliä ole? En haluaisi sitä ainakaan nähdä sellaisena.
Tässähän me somessa kokoonnumme, pieni Kotimaa24-seurakunta… Lisää vain porukkaa tänne kertomaan ajatuksiaan ja lukemaan toisten ajatuksia. Käy srk-yhteydestä ainakin jossain määrin.
Nyt on osallistuttava, kun asia on tärkeä. Ja nyt tekee mieli peesata Marko S:a. Marko sanoo kokemuksensa mielestäni kiinnostavan hyvin: ” ihannetyöntekijän edellytetään nyt olevan potentiaalisia vapaaehtoisia metsästävä ja organisoiva koutsi, joka on mielellään karismaattis-evankelikaalisen uskonnäkemyksen ja toki myös sosiaalisen huolehtimisen taidot omaava”. Ja että se ei vain sovellu monille varttuneemmille srk-papeille. Minulla on osaittain samankaltainen kokemus – mutta ei kokonaan. Minäkään en ole karismaattis-evankelikaalinen uskonkäsitykseltäni, ja ajattelen että siitä huolimatta saarnaan seurakuntalaisten varustamisesta – en siis vapaaehtoisten metsästämisestä. Toisin sanoen on kysymys kokonaan toisesta asiasta. On kysymys vanhan vapaaehtoispuuheilun jättämisestä taakse, ja ajateltava seurakuntalaisia pätevinä tulemaan vastuuseen. Se edellyttää jumalanpalveluset, toimitukset, rippikoulu ja hallinto -pakkopaidasta vapautumista sisäisesti, siitä ajattelumallista että se muodostaisi lukitun toimintakaapin.
Tietenkään se ei ole helppo asia, mutta haluaisin silti nähdä ajattelun kääntämistä nurin.
Timolle haluaisin sanoa kauniisti, että en näe evankeliumeissa sitä että Jeesus olisi soveltanut jotain kuvantunlaista mallia toiminnassaa. Hän ei soveltanut sen paremmin Alan Hirschin kuin kenenkään muunkaan tunnustetun länsimaisen (tai itämaisen) missiologin mallia tai metodeja toiminnassaan, meidän tehtävä on oppia häneltä ja opetella soveltamaan hänen tapaansa kohdata ja auttaa ihmisiä. Arvostan Hengen Uudistuksen toimintaa yhteisöllisyyden rakentamiseksi, mutta en usko johonkin uuteen ”malliin”, joka oikein sovellettuna siististi korvaisi vanhan jp/toimitukset/riparit/hallinto -mallin.
Seurakunnan on yksinkertaisesti nähtävä se vaiva, että sen omaan toimintarakenteeseen raivautuu tilaa aikuisten seurakuntalaisten kutsumiseen, rohkaisemiseen, innostamiseen, tukemiseen ja auttamiseen työntekijöiden työtovereiksi.
Kiitos havainnoista ja tarkennuksista! Sana ”malli” oli varmasti tässä väärä. Tarkoitan kutakuinkin samaa kuin mitä itse kuvasit.