Luterilaisuuden keskeisiin lähtökohtiin kuuluu usko Kristuksen reaaliseen läsnäoloon ehtoollisella sekä käsitys myös sanan sakramentaalisuudesta: Sana on tullut lihaksi. Tästä lähtökohdasta käsin voi hyvin yhtyä emeritusarkkipiispa Rowan Williamsin (angl.) ajatukseen, jonka mukaan on tietynlaista gnostilaisuutta kieltää historiallisen todellisuuden merkitys kristilliselle uskolle, niin että siitä tulee ikään kuin abstraktia universalismia, jolla ei ole kosketuskohtaa todellisuudessa – muuten kuin juuri pään sisällä. Mainittu ajattelutapa on mitä ilmeisimmin myös yksi keskeisiä sekularisaation, maallistumisen lähteitä: poissa näkyvistä, poissa mielestä. Onkin hyvä, että nykyään myös protestanttien parissa ymmärretään myös kokonaisvaltaisen julistuksen ajatus, nk. holistinen missio-käsitys. Näin on voitu huomattavasti paremmin hyödyntää myös liturgisen perinnön helmiä julistuksen palveluksessa, koskettaa kaikkia aisteja. Myös Luther alleviivasi “mikä ajaa Kristusta”-periaatetta. Tämä näkyi siinä, että hän hyväksyi sellaisen säilyttämisen, mitä ei ollut Raamatussa kielletty. Tämä on myös julistuksen moni-ilmeisyyttä ja koskettavuutta ajatellen viisas ratkaisu, kuten historia näyttää opettavan. On selvää, että kristinuskon historiallisilla tapahtumapaikoilla on ollut monille henkilökohtaista ja yhteisöllistä hartaudenharjoitusta tukeva merkitys.
Ajatellen kirkkomme nykyisen, vuoden 2000 luterilaisen messun rakennetta, kokonaisvaltaisuuden ajatus kytkeytyy jo siihen, että messu aloitetaan ja päätetään kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Kolminaisuus teologisen hahmottamisen ja käytännön toiminnan lähtökohtana ei kuitenkaan tyhjene vain tähän. Luterilaisen teologian näkökulmasta asian ydin on ilmaistu Isossa Katekismuksessa näin: ”Isä antaa meille koko luomakunnan, Kristus koko työnsä ja Pyhä Henki kaikki lahjansa.” Jumalanpalveluksessa lähestymme siis pyhää Jumalaa, joka on ilmoittanut itsensä meille lahjoittavana rakkautena, kaikkeuden Luojana, syntiemme sovittajana Kristuksessa ja pyhittäjänä Henkensä kautta Sanassa ja sakramenteissa. Kaikkein havainnollisimmin kohtaamme hänet pyhällä ehtoollisella, jossa yhteytemme Kristukseen ja hänen kirkkoonsa lujittuu.
Syntisinä, armahdusta kaipaavina ihmisinä kumarrumme heti alussa synnintunnustukseen. Herra, armahda -hymni ja Kunnia kuvaavat kristityn asemaa taistelevan kirkon jäsenenä, jolle on jo koittanut joulun ilo ja toivo, mutta joka vielä elää synnin ja kuoleman varjon laaksossa. Päivän rukouksessa kootaan yhteen päivän kirkkovuoden aiheeseen liittyvät rukousaiheet läsnä olevan Kristuksen, suuren esirukoilijamme nimeen (vrt. 2 aamenta viittauksena Kristuksen jumalalliseen ja inhimilliseen luontoon). Luetussa Sanassa kohtaamme Kristuksen, ja saarnaaja on kutsuttu sanan valossa olemaan itse vuoropuhelussa Vapahtajan kanssa sekä tuomaan hänet tätä kautta vuoropuheluun myös seurakunnan kanssa – suolaa ja valoa sopivassa suhteessa. Sanan rakentamina voimme tunnustaa yhteisen kristillisen uskomme, hiljentyä esirukoukseen ja antaa uhrilahjan sekä valmistautua kohtaamaan Pyhän ehtoollisella, eukaristiassa. Virkaan kutsutun papin, joka toimii Kristuksen välikappaleena (in persona Christi), tehtävä on pyhittää ehtoollisaineet asetussanojen ja Pyhää Henkeä avuksi kutsuvan ehtoollisrukouksen kautta. Koska ehtoollisaineet on pyhitetty, niitä tulee sen mukaan käsitellä arvollisesti – käyttää loppuun tai säilyttää vastaista käyttöä varten. Tässäkin tulee esiin usko reaalipreesenssiin, kuten myös kumartamisessa, polvistumisessa ja vaikkapa Jumalan Karitsa -hymnissä sekä ehtoollisaineiden kohottamisessa kutsuttaessa ehtoolliselle sekä ehtoollisen jälkeen: ”Olemme ottaneet vastaan Herran Jeesuksen Kristuksen”. Tästä lahjasta sitten kiitämme ja ylistämme ja sulkeudumme Herran siunaukseen ja vastaamme siihen kolminkertaisella aamenella (vrt. Isä ja Poika ja Pyhä Henki) tullessamme lähetetyksi alttarilta arkeen Kristusta seuraamaan eli palvelemaan Herraan kutsumuksissamme, antaessamme saamamme hyvän toivon mukaan vaikuttaa myös lähimmäistemme elämässä.
Jumalanpalveluksen tekee juhlaksi kolmiyhteisen Jumalan läsnäolo kaiken hyvän antajana tietyssä ajassa ja tietyssä paikassa. Tästä näkökulmasta esimerkiksi pyhällä maalla tai kirkkohistorian puhuttelevilla tapahtumapaikoilla yleensä voimme saada tukea vaelluksellemme. Usko on paitsi järjen, tunteen ja tahdon asia, myös kehollinen asia: uskomme ruumiin ylösnousemisen. Osoituksena tästä kokonaisvaltaisuudesta voidaan pitää myös pyhiinvaellusten suosiota. Voimme kohdata pyhän myös arjessa. Ehkä tällainen tarkoitukseen varattu hetki vaikkapa pyhiinvaelluksella sanan, rukouksen ja ehtoollisen sekä kristittyjen yhteyden valossa voi avata paremmin kohtaamaan pyhän arjessa myös muulloin.
Uudessa rippikoulusuunnitelmassa on pyritty kiinnittämään huomiota tähän jumalanpalveluksen maailmaan sosiaalistumisen tarpeeseen, eli toivon mukaan korjausta on luvassa tälläkin saralla.
On hyvä, että Teemun mainitsemasta, minunkin hyvin muistamastani jp. + HPE -mallista on meillä yleisesti päästy pois. Paljon on jo saatu aikaiseksi uuden käsikirjan ja uudistetun jumalanpalveluksen oppaan myötä. Totta on, että kaikkialla ei ole vielä päästy siihen, että messu vietettäisiin joka viikko.