Samanmielisyyttä vaativat mielensäpahoittajat jättävät kirkon

Kirkon uuteen viestintästrategiaan "viestintä2020" viitaten Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä toteaa viisaasti, että "seurakunnasta ei saa muodostua samankaltaisten uskovaisten yhteisöä".

Juuri tällainen vaatimus "samankaltaisten uskovien yhteisöstä" on taustalla erityisesti silloin, kun joku eroaa kirkosta jonkun toisen sanomisten vuoksi. Tämä näkyy varsinkin TV- tai radio-väittelyjen tai lehtijuttujen jälkeen, jossa joku kirkon jäsen lausuu käsityksenään jotain sellaista, johon joku toinen pahentuu. Tunneryöpyssä erotaan kirkosta, koska ei haluta kuulua yhteisöön, jossa on mielensäpahoittajan mukaan "suvaitsemattomia", "vanhoillisia", "liberaaleja" tai muuten vain "ääliöitä".

Jos nämä samanmielisyyttä vaativat mielensäpahoittajat olisivat ajattelussaan johdonmukaisia (mitä tunneryöpyssä tehdyt ratkaisut eivät yleensä ole), he eroaisivat myös kunnasta ja valtiosta, koska näitä samoja ihmisiä kuuluu myös näihin yhteisöihin. No, tietysti kunnasta tai valtiosta eroaminen on hankalampaa, koska Suomessa pitää aina kuulua johonkin kuntaan.

Ja jos muuttaa Suomesta pois, joutuu samoihin ongelmiin muualla maailmassa. Eri tavalla ajattelevista ja uskovista kun ei vain yksinkertaisesti voi päästä eroon - paitsi ehkä kuolemassa, nimittäin omassa kuolemassaan.

Mikä siis neuvoksi? Tehdään "väyryset"! Joko nukutaan yön yli ja annetaan tunteiden jäähtyä tai perustetaan oma "samanmielisten liike", jolla varmistetaan se, ettei "konservatiiviänkyrät" tai "lipilaarit" pääse siellä valta-asemaan. Viitaten kirkon viestintästrategiaan ja Mari Teinilän kommenttiin suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa. Nukutaan siis yön yli ja annetaan tunteiden jäähtyä ja hapekkaan veren virrata aivoissa. Pohditaan sitten uudelleen oman jäsenyyden perusteita.

Jos jäsenyyden perustana on hyvin nukutun yön jälkeenkin samanmielisyyden vaatimus, silloin lienee viisainta erota sekä kirkosta että valtiosta ja vaihtaa varmuuden vuoksi vielä pankkia ja puhelinoperaattoriakin. Muita syitä kirkosta eroamiselle ei lopulta olekaan. Kuten ei kunnasta tai valtiosta eroamisellekaan.

Moniäänisyys ja suvaitsevaisuus ovat arvoja ja ominaisuuksia, joita tarvitaan kaikissa ihmisyhteisöissä. Kirkossa ihanteena on lisäksi yksimielisyys (1 Kor 1:10). Se ei tarkoita samanmielisyyttä. Yksimielisyys edellyttää kykyä kuunnella, käydä rakentavaa vuoropuhelua ja kykyä suostua kompromisseihin. Tätä kannattaa harjoitella jo omassa perheessään. Ja sitten soveltaa sitä kirkossa ja seurakunnassa.

Ja lopuksi neuvo, jonka kuulin kerran eräältä maallikkosaarnaajalta: jos löydät jostain täydellisten ihmisten yhteisön, mene ja liity heihin. Sen jälkeen se ei enää ole täydellisten ihmisten yhteisö.

36 kommenttia

  • Yrjö Sahama sanoo:

    Eipä taida eri tavoin ajattelevista päästä eroon kuolemassakaan. Jostakin olen lukenut vitsintapaisen, jossa oli totta enemmänkin kuin toinen puoli. Muuan ihminen oli vasta päässyt taivaaseen ja katseli paikkoja Pyhän Pietarin opastuksella. Oli monia eri huoneita. Yhdessä hymisivät ortodoksien hymnit, toisesta kuului körttien vakaata veisuuta, kolmannessa helluntailaiset hihkuivat hallelujaa, neljäs huone oli visusti lukossa. Tulokas kysyi, mikä huone tuo oli. Pietari vastasi: Siellä ovat lestadiolaiset, heidät pidetään lukon takana, koska he luulevat että täällä ei ole ketään muita.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Yleensä kristityt hyväksyvät sen periaatteen, että ollaan yhtä mieltä, (Fil. 2:2). Sotku syntyykin siitä, kuka saa linjata sen yhden mielen, jota sitten porukalla ollaan. Siksi Paavali antaa esikuvaksi Kristuksen mielen, (Fil. 2:5) Tuo raamatullinen ihanne ei tarkoita kuitenkaan sitä, että vallan kaikista asioista pitäisi kaiken aikaa olla samaa mieltä. Maailma on monimutkistunut ja asioita, joihin otetaan kantaa, on aina vain enemmän. Myös aatteelliset lähtökohdat kirkkojen sisällä ovat moninaistuneet. Tällaisessa arvojen viidakossa nouseekin perustunnustusten arvo. Olkaamme vapaasti eri mieltä erilaisista asioista, mutta pysyen tunnustuksessa.

    Oma juttunsa on sitten se, onko elämä kirkossa ensisijaisesti mielipiteitä, aatteita, ajatuksia ja puheita. Itse taipuisin sanomaan, ettei ole. Hengellisyys on etusijalla. Se tarkoittaa Kristus-yhteyttä, kastetta ja ehtoollista sekä Herran kohtaamista sanassa. Näistä syntyy lähimmäisenrakkautta, joka sekään ei ole aate, vaan toimintaa. Mielipideyhteisö on toissijaista.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Hyvä korreferaatti Teemulta yksimielisyyteen. Siihen pyrittiin jo reformaatiossa luomalla Yksimielisyyden ohje (Formula Concordiae). Se ei ollut Samanmielisyyden ohje (Formula Conanimae).

      Yksimielisyyden ohje oli Augsburgin tunnustuksen tulkinnasta syntyneiden erimielisyyksien johdosta syntynyt asiakirja: ”Opin summa, sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikkea oppia on arvioitava ja syntyneet kiistat kristillisesti selvitettävä ja ratkaistava”.

      Ei ole sisältönsä (kristinuskon ydinkohdat) ja lähestymistapansa (dialogisuus) perusteella vanhentunut asiakirja vieläkään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Kakkuri: ”Tuo raamatullinen ihanne ei tarkoita kuitenkaan sitä, että vallan kaikista asioista pitäisi kaiken aikaa olla samaa mieltä. Maailma on monimutkistunut ja asioita, joihin otetaan kantaa, on aina vain enemmän.”

      Siksipä minäkin, pahainen pakana, olen täälläkin jo useaan otteeseen ihmetellyt suuresti miksei se Jumala päivitä niitä kristillisen opin ja oikeitten menettelytapojen opasta, etikettiä ja oppikirjaa tämän päivän ihmisille. Ei tarvitsisi arvailla tai tulkita, tai kirkolliskokouksessa äänestää missä voi olla eri mieltä. Ovathan ne Raamatun opit ja totuudet (ainakin iso osa niistä) muuttuneet jo moneen kertaan parin tuhannen vuoden aikana.

      Taitaa olla vain niin, että kun ei ole kuulunut Raamattua tuoreempaa ilmoitusta, ei taida olla ilmoittajaakaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    ”Hengellisyys on etusijalla. Se tarkoittaa Kristus-yhteyttä, kastetta ja ehtoollista sekä Herran kohtaamista sanassa. Näistä syntyy lähimmäisenrakkautta, joka sekään ei ole aate, vaan toimintaa. Mielipideyhteisö on toissijaista.” Teemu

    Olipa hyvin sanottu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Blogistin kriisitietoisuudessa on toivomisen varaa. Luulisi että hieman syvällisempi analyysi kirkosta eroamisen syistä olisi paikallaan kun vuosittain kirkosta erotaan kymmenin tuhansin eli n 1% vuodessa.

    Yleensä nuo protesti eroamiset tapahtuvat silloin kun kirkon edustajat tavalla tai oisella loukkaavat jäsenten eettisiä käsityksiä.

    Ei noita valtavia eroamisia voisi pitää kirkon ulkopuoleta tulevana profeettisena huutona .

    Mikä kirkon nykytisessä olemuksessa on sillä lailla loukkaavaa että sen yhteydessä ei haluta edes nimeellisesti jatkaa?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Kiitos,Markku, huomiostasi. Blogin tarkoitus ei ollutkaan avata kirjoittajan kriisitietoisuutta, vaan avata yksi näkökulma niihin moniin syihin, jotka johtavat kirkon jäsenet jättämään kotiseurakuntansa. Tunteet menevät lähes aina harkinnan, dialogin ja selvittelyn edelle. Niin kirkossa kuin kotonakin. Valitettavasti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • kimmo wallentin sanoo:

    Turtiainen: ”No, tietysti kunnasta tai valtiosta eroaminen on hankalampaa, koska Suomessa pitää aina kuulua johonkin kuntaan.”

    Onneksi ei enää kuitenkaan seurakuntaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Olisi myös mietittävä miksi itsekukin kuuluu johonkin kirkkoon/seurakuntaan. Siksikö, että kunnioittaa Raamatun ilmoitusta ja haluaa elää sen opetuksen mukaan vai siksikö, että Raamatun ilmoitus ei istu omiin näkemyksiin ja halutaan muuttaa kirkon raamatullista opetusta omien näkemyste mukaisiksi? Viime vuosina on syntynyt vaikutelma, että kirkkoon kuuluu enemmänkin jälkimmäisen mallin mukaisia henkilöitä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jussi Sohlberg sanoo:

      Latteita truismeja nuo Wallentinin heitot välillä, ”onneksi ei kuitenkaan seurakuntaan”. No, ei tietystikään ole pakko kuulua. Get a Life!:)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Sohlberg: ”No, ei tietystikään ole pakko kuulua.”

      No ei siitä nyt niin kovin kauaa vielä ole, kun oli.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Sohlberg, siteerasit minua väärin. Kirjoitin: “onneksi ei ENÄÄ kuitenkaan seurakuntaan”, en “onneksi ei kuitenkaan seurakuntaan”.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tuskin yksikään joka pyhä kirkossa käyvistä eroaa. Ei muuhunkaan kirkon toimintaan osallistuvat helposti lähde. Ei nämä henkilöt riipu jossain mielipiteissä. He saavat kirkosta rahoilleen vastinetta. Monet muut, joilla ei ole mitään siteitä kirkkoon ovat eri asia. He ovat miettineet asiaa jo aiemmin. Tuli vain sopiva hetki ja syy. sitten vain se toteutetaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    ”Latteita truismeja nuo Wallentinin heitot välillä, “onneksi ei kuitenkaan seurakuntaan”. No, ei tietystikään ole pakko kuulua. Get a Life!:)”

    Ei ole minusta truismi eikä lattea, se muistutta hyvin ajasta ei edes kovin kauan sitten jolloin seurakuntaan oli pakko jopa kuolemanrangaistuksen uhalla kuulua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Sari Weckroth sanoo:

      Ja siitäkö on mielestäsi tässä yhteydessä jotenkin tarpeellista muistuttaa? 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Seppo Heinola :”Ei ole minusta truismi eikä lattea, se muistutta hyvin ajasta ei edes kovin kauan sitten jolloin seurakuntaan oli pakko jopa kuolemanrangaistuksen uhalla kuulua.”

      Itsenäinen Suomi sai oman valtiosäännön 1919. Kuinka moni seurakuntaan kuulumaton on saanut kuolemanrangaistuksen Suomen itsenäistymisen jälkeen? Vai syytätkö kirkkoa siitä, että suomalaiset ovat noudattaneet heidän kotiseutunsa valloittaneiden suurvaltojen ukazeja ja lakeja?

      Anton Huotari kertoo Työväen kalenterissa 1927, että 22.5.1907 kautensa aloittanut ensimmäinen eduskunta hajotettiin jo seuraavan vuoden maaliskuussa venäläisen virkavallan toimesta venäläisten politiikkaan kohdistuneen arvostelun vuoksi.

      ”Samaan aikaan järjestettiin Venäjän ministerineuvoston yhä läheisempi sekaantuminen maamme sisäisiin asioihin, mikä sittemmin kehittyi vuonna 1910 ”yleisvaltakunnalliseksi lainsäädännöksi”.”

      Vuoden 1908 vaaleissa valittu eduskunta hajotettiin 1909, kun puhemiehenä toiminut Svinhufvud ei ollut totellut määräystä, jonka mukaan eduskunnan avajaisissa pidetyssä puheessa ei saanut kosketella politiikkaa. Seuraava eduskunta hajotettiin marraskuussa 1909, syynä ns. sotilasmiljoonien kielto. Neljäs v. 1910 valittu eduskunta hajotettiin syksyllä 1910, kun eduskunta kieltäytyi käsittelemästä duuman hyväksyttäväksi tarkoitettua ”yleisvaltakunnallista lakia”. ”Vasta vuonna 1911 valittu eduskunta sai rauhassa istua lain määräämät kolme istuntokauttaan ja sen viimeisillä valtiopäivillä v.1913 puhemieheksi valittiin Oskari Tokoi. V. 1913 oli jälleen vaalit, mutta silloin valittu eduskunta sai maailmansodan vuoksi istua vain vuoden 1914 valtiopäivät. Vuoden 1916 vaaleissa valittu eduskunta sääti ns. valtalain, jota kuitenkaan ei saatu lainvoimaiseksi Venäjän vallankumouksen sekasortoisen tilanteen vuoksi, mikä johti eduskunnan hajottamiseen ja ensimmäiseen porvarien yhteisrintaman syntymiseen. Siihen asti eduskunnat olivat olleet sosialistienemmistöisiä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Tuula,kyse oli minulla ja Kimmolla ylipäätään kristilliseen seurakuntaan kuulumisesta, ei nimenomaan itsenäisen Suomen seurakuntaan.Suomessa vuoden 1734 lain rikoskaari määräsi jumalanpilkasta kuoleman­rangaistuksen, pakko kuulua kirkkoon tuli 1634.

      Eli piilotapa se tämänkertainen olkinukkesi sinne rekvisiittakaappiisi, jossa sinulla niitä eri vaatteisiin puttuna tuntuu runsaasti olevan…:-) Katsauksesi Suomen itsenäistymiprosessiin ei kuulu asiaan mitenkään.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Seppo Heinola :”.Suomessa vuoden 1734 lain rikoskaari määräsi jumalanpilkasta kuoleman­rangaistuksen”

      Voitko kertoa mistä ”lain kaaresta” kuolemanrangaistus löytyy. Itselläni on karjalaisen sukuni perintönä saatu ”Suomeksi käätty” ja 1826 Turussa ”päntätty” lakikirja 1734 hyväksytystä laista.

      Sen Pahantegon Kaaren 18. luku käsittelee kirkkorauhaa ja oikeudenkäynnin rauhaa ja rangaistukset on langetettu ”Kuningan walan” rikkomisesta. Kovin rangaistus on luvun 8.pykälässä, jossa hosuminen tai lyöminen ”jongin Tuomarin eli muun Kuningaan wirkamiehen päälle wiran toimituksessa, eli sentähden hänelle kosta; olgon hengens rikkonut. Jos hän tappaa hänen; lyötäkön myös edelläpäin hänen oikia kätens pois.” Kuolemanrangaistusta en löytänyt.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Tuula: ”Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Pahategon Caari 1-14 AGRICOLA

      Pahategon Caari.

      I. Lucu. Pilcasta Jumalata wastan / ja luopumuxesta sijtä puhtasta Ewangeliumin opista.

      1.§. Joca aicomuxesta, sanoilla eli kirjoituxilla, laitta ja pilcka Jumalata, hänen Pyhä Sanans ja Sacramentejä; olcon hengens rickonut.

      Sanonta: Olcon hencens rikkonut tarkoitti kuolemantuomiota,jonka saivat saman kaaren myöhemmissä pykälissä myös ns. noidat.

      Jos halusi tunnusta muuta uskoa,sai maastakarkoituksen mikä käytännössä merkitsi usein myös kuolemaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Seppo Heinola :”Sanonta: Olcon hencens rikkonut tarkoitti kuolemantuomiota,jonka saivat saman kaaren myöhemmissä pykälissä myös ns. noidat.”

      Kiitos vastauksesta. En ole ymmärtänyt, että henkensä rikkominen olisi sama asia kuin kuolemantuomio, vaan olen tulkinnut sen eräänlaiseksi oman aikansa diagnoosiksi henkisestä vaurioitumisesta.

      Laki oli kuitenkin valtakunnan korkeimman poliittisen vallankäyttäjän hyväksymä ja hänelle uskollisuutta vannoneiden säätämä. Vai mitä?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Tuula, valtio ja kirkko olivat kuin tuolloin kuin kaksi marjaa ja uskontoa ja Jumalaa koskevat lakipykälät perustuivat tietysti kirkon lähinnä johdon esityksiin ja lausuntoihin.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Seppo Heinola: ”Jumalaa koskevat lakipykälät perustuivat tietysti kirkon lähinnä johdon esityksiin ja lausuntoihin.”

      Taitaa olla kuitenkin niin – kuten itsekin toteat – että 500 vuotta sitten renessanssin aikana ”kirkon johto” ja ”maallinen hallinto” olivat myös ideologisesti niin lujasti kristillisessä (Ruotsi-Suomessa erit. luterilaisessa) yhtenäiskulttuurissa kiinni, ettei lainsäätäjille tarvinnut muistuttaa kirkon opetuksista, saati ”esittää” tai ”lausua” niistä mitään. He kyllä osasivat sen – ja vieläpä puolustivat sitä.

      Tämä nähdään mm. jumalanpilkkkapykälän säilymisestä meidänkin lainsäädännösssämme aina viime vuosisadan lopulle asti. Vasta uutta avioliittolakia säädettäessä kirkon kantaa on kysytty ja kirkko on ”lausunut” siitä käsityksensä. Näin on tehty, koska yhtenäiskulttuuri on jo ajat siten murtunut eikä maallisen yhtenäiskulttuurin edustajat enää ole tietoisia siitä, mitä kirkko opettaa.

      Toisin oli 500 vuotta sitten. Tuolloin kirkon opetukset tunnettiin ja lainsäätäjä otti siitä kaiken ”ilon irti”: se, mikä oli kirkon opetuksen mukaan syntiä, sai myös maallisessa oikeudessa legitiimin aseman ja rangaistus laadittiin sen mukaan. Koska Jumalaa ei tunnetusti voitu tappaa, kuten ihminen voitiin, Jumalan pilkka rinnastettiin ihmisen murhaan ja rangaistus säädettiin luonnollisesti ankarimmaksi mahdolliseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Jouni se siinä toisti pitemmin liturgioin täsmälleensen minkä edellä sanoin; tarttui vain näennäisen anakronistisiin sanoihini ’esitys’ ja ’lausunto’. Kirkon ’esitys’ ja ’lausunto’ ovat tietenkin olleet olemassa jo siitä asti kun Raamattu ja sen yksioikoinen primitiivinen tulkinta sai tarvittavan autoritäärsien aseman Ruotsissa. Että sanottiin tämä varmuuden vuoksi jo kolmannen kerran. Kuolemanrangaistus jumalapilkasta ei tietenkään ollut mikään ’luonnollinen’ ratkaisu vaan perustui ko uskontoon sisäistyneeseen moosekselaiseen julmuuteen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Seppo heinola: ”Kuolemanrangaistus jumalapilkasta ei tietenkään ollut mikään ‘luonnollinen’ ratkaisu vaan perustui ko uskontoon sisäistyneeseen moosekselaiseen julmuuteen.”

      Jos näin on, miten on mahdollista, että kuolemanrangaistus on ollut käytössä myös Kiinassa, Japanissa, Kambodzassa.. muissakin kuin ”sisäistyneen moosekselaisen julmuuden” kulttuureissa..?

      Ettei vain olisi peri-inhimillinen piirre päästä eroon vallanpitäjille hankalista ihmisistä..?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Manu Ryösö sanoo:

    Kiitos Jounille mielenkiintoisista blogeista. Tässä muutama ajatus iltapuhteina kirjoitettuna…

    Jouni sanoo, ettei toisten sanomisten takia kannata pahentua kirkkoon. – Mielestäni tämä on totta ja tarua yhtä aikaa. Olisi oikein pahentua Suomeen, jos esim. presidenttimme esittäisi rasistisia ajatuksia, ja kansa antaisi hänen jatkaa vallassa vielä seuraavissakin vaaleissa. Pahentuminen ja sen oikeutus riippuu siis tapauksesta. – Totta on toki se, jos rivijäsenen yksityisajattelun takia pahentuu suurempaan terveeseen kokonaisuuteen ja luopuu siitä…

    Jounilla on myös analogia kirkosta ja valtiosta eroamisen välillä. – Tämä on mielestäni heikko analogia. Kirkko ja valtio ovat hyvin erityyppiset tantereet. Kirkon kokoava voima on evankeliumissa ja valtiollisten rakenteiden taas laissa. Evankeliumin luonteeseen kuuluu vapaaehtoisuus. Jokainen on vapaa lähtemään, jos ei evankeliumia kuule (tai ei sitä tarvitse). – Lisäksi on huomattava, että valtioistakin ”erotaan” nykyään monin perustein. Toinen taloudellisin perustein, toinen vainon ja väkivallan takia… Jatkossa aina eivät samat ongelmat tule vastaan. Minun kristityt ystäväni eivät esim. Suomessa ole vielä kokeneet kakkosluokan asemaa ja hengenvaaraa. – kaikista instituutioista siis erotaan ja on myös tiettyjen uhkakriteerien toteutuessa järkevääkin erota.

    Jouni pohtii myös suuria kysymyksiä samanmielisyydestä, moniäänisyydestä ja yksimielisyydestä. – Mitäpä tästä tulisi ajatella? Pohdinta jää niin löyhäksi, että käteen tuntuu jäävän vain leima, jossa kaikki kirkosta eroajat ovat hetken mielijohteesta toimivia ihmisiä, joiden nuppi klaarautuisi, jos nukkuisi vain yön yli.

    Mielestäni luterilaisempaa olisi myöntää, että uskonnollisten yhteisöjen jäsenyydelle on aina olemassa tietyt kriittiset rajat, joiden ylittyessä jokainen vastuullinen pastori jopa kehottaa käyttämään uskonnonvapautta myönteisenä oikeutenaan. Tämä on selvää kun tarkastelemme lahkoja. Lahkon arviointikriteerinä ei ole koko, vaan tervehenkisyys (tai pikemminkin sen puute). Luterilaisen uskonymmärryksen mukaan myös kokonainen kansankirkko voi ajautua lahkoksi, jos se irtautuu Jumalan armoa ja totuutta toteuttavilta juuriltaan ja alkaa syyllistämisen kautta velvoittamaan jäsenyyteensä.

    Kirkosta eroavia leimaava bloggaaminen voi olla ymmärrettävää, kun pastori haluaa puolustaa omaa yhteisöään. Kehottaisin Jounia kuitenkin edes teorian tasolla miettimään sitä mahdollisuutta, että oma uskonyhteisö sairastuu henkisesti ja hengellisesti… Onko silloinkin vain pakko olla kannatusjäsenenä mukana?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lea Maria Haapalainen sanoo:

    Uskonnollisille ja hengellisille yhteisöille – minkänimisille tahansa – on yleistä, että poislähtijöitä syyllistetään, sen sijaan, etä katsottaisiin avoimesti, mikä ryhmän toiminnassa on mahdollisesti mennyt pieleen ja olisi tarkistamisen tarpeessa. Ei millään yhteisöllä tai kirkkokunnalla ole oikeutta edellyttää sokeaa kuuliaisuutta tai elinikäistä jäsenyyttä: sellaiset valtuudet kuuluvat yksinomaan Jumalalle.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Manu Ryösö sanoo:

      Olet oikeassa. Nyt uskonpuhdistuksen juhlavuoden lähestyessä tulisi erityisesti muistaa, että Kristuksen armon evankeliumi on aidon kristillisen kirkon kokoava voima. Uskonnollisuus muuttuu tunkkaiseksi, jos uskonnollista yhteisöä pyritään pitämään koossa syyllisyydestä käsin.

      Olen tullut huomaamaan, että suuri osa suomalaista herätyskristillisyyttä on traumatisoitunutta. Monet kokevat, että heidän täytyy vaikuttaa sisältäpäin, vaikka tapahtuisi mitä ja vaikka oma kirkkokunta tekisi mitä tahansa. – ”Tähän on meitä opetettu, että totella keisaria ja kuunnella pyhää lakia…”

      Vastuun kantaminen ja omaan uskonnolliseen yhteisöön sitoutuminen on kaunis asia, mutta tänä moniarvoisena aikana meidänkin on hyvä alkaa keskustella mielekkäistä arviointikriteereistä. Milloin on tärkeää vaikuttaa sisältäpäin ja milloin on hyvä käyttää kristityn vapautta rakentaa jotakin uutta?

      Tämä kysymys ei ole niin vaikea kuin heti voisi ajatella. Moni meistä osaisi antaa ihan järkeviä vastauksia toiseen kirkkokuntaan tai uskonnolliseen yhteisöön liittyen. Omaan yhteisöön liittyvään tarkasteluun tarvitsemme paljon nöyryyttä ja itsekriittisyyttä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Lea Maria Haapalainen sanoo:

      Vaikka syyllistämisellä ja muilla psykologisilla painostuskeinoilla sitouttamista on esiintynyt enemmän ns. vapaiden suuntien seurakunnissa, ei se ole vierasta ev.lut kirkon kuvioissakaan. Terveeseen ryhmään saa tulla, ja sieltä saa myös lähteä.

      Joskus on kyse myös ajoituksesta: kaikkia ei ole kutsuttu viettämään koko ikäänsä samassa yhteisössä, vaan joskus on aika siirtyä eteenpäin. Kyseessä ei aina ole edes mikään seurakunnan ’vika’.. Pastorien ja kirkkoherrojen on syytä oivaltaa, että lampaat eivät ole heidän henkilökohtaista omaisuuttaan, vaan joka lampaalla on edelleen yksi Ylimmäinen Paimen, jonka ääntä tulee seurata.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jouni Turtiainen sanoo:

      Kiitos palautteesta. Olen itse korostanut blogissani sitä, että kirkosta eroamista ei kannata tehdä tunnesyistä eikä omasta sisäisestä tai muiden samanmielisyyden vaatimuksen vaatimuksesta.

      Olen myös sen takana, ettei kirkosta eroamiselle ole tälläkään hetkellä järkeviä syitä. Siis minä en sellaisia syitä näe. Meillä on kirkossa oikea evankeliumi ja oikeat sakramentit. Ne herättävät ja vahvistavat uskoa. Ainakin meillä Espoossa.

      Uskon menettäminenkään ei ole sellainen syy, jonka nojalla pitäisi erota kirkosta. Uskonkin voi saada takaisin – mutta vain pysymällä siinä yhteisössä, jossa voi kuulla pelastavan evankeliumin ja päästä osalliseksi uskoa synnyttävistä ja ylläpitävistä sakramenteista. Jos sellaiset löytyvät kirkosta, miksi siis erota..?

      Jos eroamisen syyt ovat – kuten Manu Ryösö esittää – siinä, että ”oma uskonyhteisö” (kirkkoako tässä tarkoitetaan?) ”sairastuu henkisesti tai hengellisesti”, silloin on kysyttävä, kuka määrittelee ”oman uskonyhteisön sairastumisen”?

      Yksittäinen pastoriko? Vai jokin suurempi pastoreiden joukko? Vai jokin muu auktoriteetti, herätysliikkeen johto vai esim. kirkolliskokous?

      Kun tässä elämässä ei ole olemassa erehtymätöntä auktoriteettia, silloin tällaiset ratkaisut kannattaa mahdollisimman suuren enemmistön tulkinnan nojalla.

      Muuten on vaarana, että siitä ”oikeauskoisten” ja ”terveen hengellisyyden” porukasta tulee pieni ja marginaalinen vähemmistö, jolla ei ole enemmistölle mitään sanottavaa, vaikka sillä olisi omasta mielestään ”oikea” ja ”terve” usko. Nämä vähemmistöön jääneet ”oikea- ja terveuskoiset” puolestaan alkavat kalastella jäseniä enemmistön vesillä – eikä aina kovin eettisesti.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kirkkoa on kätevä syyttää. Uohtuu samalla se että luterilaisuus oli Kustaa Vaasan tuontitavaraa meille. Sitä seurasi vallanpitäjien hyvät madollisuudet käyttää kirkkoa omien pyyteittensä palvelijana. Kuten pakollisina kirkkossa käymisinä ym. Näin saatiin kuninkaan plakaatit kaikkien tietooon .kovassa kurissa pidetty kansa ei herkästi kapinoi. Siitä hyötyi kuningas ja syyt sai kirkko.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jouni Turtiainen

    Espoonlahden ev.lut. seurakunnan kirkkoherra, joka asuu pappisvaimonsa kanssa kahden Helsingissä. Kolme aikuista lasta. Ympärivuotinen pyöräilijä.