Mainitsin edellisessä kirjoituksessani isäni kotitalosta talvella 1918. Sitä en maininnut, että talo oli paitsi valkoinen myös punainen.
Perheen isä Heikki Ståhl (s. 1861) oli vitivalkoinen, torpparista talolliseksi juuri noussut entinen vanhan kaartin sotilas. Pojat Bruno (s. 1902), Paavo (s. 1905), Lauri (s. 1907), Uuno (s. 1910) ja Arvo (s. 1912) seurasivat isän askelissa ja liittyivät suojeluskuntaan.
Toisin oli tyttärien laita. Alma (s. 1890), Selma (s. 1892), Martta (s. 1894) ja Ester (s. 1897) olivat naimisissa työmiesten kanssa, joita voisi luonnehtia punaisiksi. Tyttäret elivät varmaankin kuin puun ja kuoren välissä. Nuorin tytär Aino (s. 1900) oli poikkeus, josta alempana lisää.
Esterin mies Kalle Haapasilta tiedettiin punaiseksi, mutta ”pikkutekijäksi”. Todellisuudessa hän oli kapinan keskeisiä toimijoita Padasjoella. Kalle haki ”Pietarista” aseita kyliin perustettaville punakaarteille. Pietarista Suomeen saapunut bolshevikkien, Rahjan veljesten juna toi Leninin luvalla Petropavlovskin linnoituksesta kivääreitä ja kuularuiskuja. Näitä Kalle haki radan varresta Padasjoelle.
_ _ _
Kalle oli myöskin tarinan mukaan niiden miesten joukossa, jotka hakivat Heikki Ståhlin kotoaan punaisten kuulusteluihin. Ehkä hän oli myös se mies, jolla oli ryhtiä puolustaa pidätettyä, kun muualta tullut punapäällikkö halusi ammuttaa hänet tien varteen? Näin arvelee tätini Irja, kun hän muistelee vanhoja kertomuksia. Matka siis jatkui esikuntaan saakka ja rotanhännällä – pitkällä pistimellä – enintään kutiteltiin lapaluiden välistä. Tuolloin 15-vuotias Elna Holm kirjoitti tapahtumista lähemmin yksityiskohtaisessa päiväkirjassaan.
Vapauduttuaan Heikki Ståhl piileskeli tulilla Järventaustan kuusikossa ja samalla menetti terveytensä. Talon naisväkeä ja pikkulapsia oli paossa kauempana metsän takana Tevännillä, metsänvartijan torpassa. Vanhemmat tyttäret olivat ilmeisesti jääneet taloon ja hoitivat karjaa. Heillä ei ollut pelättävää.
_ _ _
Kevään 1918 kuluessa osat vaihtuivat. Kalle Haapasilta oli joutunut valkoisten pidättämäksi ja viety vankileirille, mutta onnistui jotenkin karkaamaan. Hän palasi kotiseudulleen ja piiloutui valkoiseksi tiedettyyn Särkiöisten taloon.
Pihapiirissä oli rakennus, Alapirtti, jossa asui liikkuvaa työvoimaa ja kulkumiehiä. Siellä olivat myös kangaspuut, joilla toiseksi vanhin tytär Selma kutoi kangasta. Selma söi Särkiöisten tuvassa muun perheen kanssa, mutta nousi muita ennen pöydästä ja vei lautasensa mukanaan Alapirttiin. Siellä, lattian alla, maton peitossa eli Kalle kellarikuopassaan ja sai Selmalta ruokaa. Isä ehkä tiesi asiasta, ehkä ei. Muistan kuulleeni, että hän jossain vaiheessa ajoi piileskelijän pois.
_ _ _
Tuoloin seitsenvuotias Uuno-vaarini etsi keväällä kananpesiä navetan ylisiltä heinien seasta ja löysi sieltä parroittuneen, oudon miehen. Poika pelästyi ja alkoi itkeä. Mies rauhoitteli: ”Älä pelkää, Uuno, minä se olen.” Parta teki Seth Tammisen, Järventaustan naapurin, oudon näköiseksi. Hän oli lähtenyt pakoon kotoaan Rantalan torpasta peläten valkoisia vangitsijoita, jotka etsivät punaisia.
_ _ _
Vanhin pojista Bruno, kävi Evon metsäkoulua ja menestyi hyvin opinnoissaan. Metsäkoulu oli valkoisten keskus. Eräät metsäkoulun oppilaat lähtivät jääkäreiksi. Metsäkoululla oli myös oma suojeluskunta. Bruno päätyi lopulta sotilasuralle ja sotilassairaalan vääpeliksi Riihimäelle. Hänen tuleva vaimonsa Himmi (os. Welander, s. 1890) oli Faltinin kenttäsairaalassa Puolan rintamalla 1914-16 sairaanhoitajana, samoin Aunuksen retkellä 1919 ja sittemmin useamman sotilassairaalan ylihoitajana. Hän kuoli 103 vuotiaana.
_ _ _
Evon metsäkoulusta valmistui myös Lennart Segerstråle (s. 1892). Hän tuli valmistuttaan 1915 Padasjoelle metsäkoelaitoksen palvelukseen. Segerstråle liittyi vapaaehtoisena 5. helmikuuta 1918 hallituksen joukkoihin Pohjois-Hämeen I Pataljoonaan. Hänestä tuli komppanian päällikkö ja Padasjoen suojeluskunnan päällikkö 2.12.1918-8.2.1920. Segerstråle ryhtyi vuodesta 1919 taidemaalariksi.
Katson seinälläni olevaa Segerstrålen hiilipiirrosta vuodelta 1918 ”Bränd Stubbe”. Ensin näen siinä vanhan palokannon. Sen jälkeen huomaan, että vanha kanto on keskellä hakattua metsäaukeaa, tuoretta kannokkoa. Taaempana näkyy metsän reunaa.
Lopuksi näen vanhan kannon kainalossa oikealla kaksi männyn tainta, jotka ovat päässeet kasvun alkuun. Tunnen halua tulkita piirrosta symbolistisesti. Olisiko metsänhoitaja-taitelija halunnut kuvata piirroksella sen hetkisiä tuntojaan? Segerstråle on johtanut komppaniaansa Padasjoella. Kapina on kukistettu. Hänen läheisiään on kuollut. Toivo kuitenkin elää uudesta kasvusta.
Tässä pieni lisäys: tyttäristä nuorin Aino Ståhl (s. 1900) pysyi naimattomana ja säilytti lapsista ainoana vanhan nimen, kun pojat ottivat talon mukaan nimen Särkiö 1930. Aino Ståhl ajoi postiautoa Petsamoon 1930-luvulla ja sorvasi kranaattien kuoria Tampellan tehtaalla Tampereella. Mielestäni hän vilahtaa amerikkalaisen turistin kuvaamassa elokuvassa lämpimänä kesänä 1939. TV:ssakin esitetyssä elokuvassa näkyy Jäämerentien varrella Petsamon linja-auton kuljettaja, haalaripukuinen nainen.
Faijani Heimo Abrami Heinola ajoi Pohjolan liikenteen kuorma-autoa Roi-Petsamo . Tarkka -aika hakusessa.
Sukutietoisuus on elämän yksi niitä tärkeitä pääomia joihin voi nojata sekä hyvässä että pahassa mutta se on saanut kilpailijoita.
Viime vuosisadan suuri yhteiskunnallinen muutos oli yhteiskunnan urbanisoituminen.Juuret maaseutuun muuttivat olemustaan. Maaseutu ja kyläyhteisöt menettivät funktionsa elämän juurina. Vanhasta kotitilasta tuli kesäasunto ja harrastusviljelyä. Onneksi edes sitä , toimien lenkkinä menneisyyteen.
Miten eriallaista onkaan muutaman sukupolven aikana synytynyt kaupunkilaisuus. Enään ei tavat talkoissa ja viljankrojuuaikoina vaan teollisuusloman kesämökkien kahvikutsuilla.
Isoäidit olivat Kalevalan Naisissa tai Martoissa muodostaen matriarkaatti-piirejä.Tyttäret olivat lottina rintamilla ja kasvattivat 60- ja 70- lukulaisten isät ja äidit jotka olivat toinen suurempi opiskellut sukupolvi ollen täysin urbaaneja.
Vaikka sukulaistunne ei varmaankaan kokonaan ole hyvinnyt , niin ihmisten primääriryhmiksi tulivat opiskeluaikoina ja työpaikoilla saadut ystävät.Ihmiset seurustelevat perheryhmittäin muodostaen pieniä klaaneja vanhan kyläyhteisön tapaan.
Sukulaistunne on transformoitunut ,osoittaen jälleen kerran millainen sopeutumiskyky ihmisillä on.
Faijani Heimo Abrami Heinola ajoi Pohjolan liikenteen kuorma-autoa Roi-Petsamo . Tarkka -aika hakusessa.
Terve Seppo, ovatkohan autoilleet samoihin aikoihin 1930-luvulla?
Heimo Abrami taisi ajaa Liinahamariin välirauhan aikana. Hauska sattuma tässä yhteydessä suhteessa Aino Ståhliin on sekin, että isä toimi sotien jälkeen varastokirjurina Tampereella juurikin Tampellan luolavaratossa, missä säilytettiinTampellassa valmisettujen aseiden osia. Epäilemättä myös kraantinkuoria. Mulla on vieläkin tallella isän loppuun käytetty kynäveitsi, ei ollut raatsinnut ostaa ’pikku’-firmalleen uutta… Kirjaa pidettiin puuvartisella aniliinikynällä, jotka nekin käytettiin vetsellä terotettuina sentin mittaisiksi.
Lennart Segestrålen symbolista taidetta on mm. upeimillaan Rovaniemen kirkon alttaritaulussa ja
Joenniemen kartanon kirjaston katossa. Analysoin ko. alttraitaulun maalauksen aikanaan Rovanimen Sanomien jutussa.
Lennart oli vapamuurari ja rapparien CHIRAM/273/aurinko -symboliikka on voimakkasti rakentamismotiivien lisäksi esillä.
Rovaniemen alttarifresko on todella vahva, jota tässä ulkoa muistelen sen äärellä monet kerrat hiljennyttyäni. Freskossa tuntuu olevan samaan aikaan talvi ja kesä, yö ja päivä. Lapin väkevä luonto ja ihmisen ankara elämä ovat sen ilmaisun voimana. Keskellä kutsuu elämän lähde, jolle monenlaiset ihmiset tulevat.
Oikealla olevat jäävät pimentoon riitoineen, eivätkä huomaa lähdettä. Pullot ja heiluva puukko kuvaavat eksynyttä elämää. Pieni lapsi kuitenkin haparoi piemältä puolelta valoon ja tunnen syvää myötätuntoa.
Kalliojyrkänteen päällä sudet tappavat poroa. Tunnen surua siitä, että Segerstråle on sijoittanut sudetkin pimeän puolelle. Nekin ansaitsisivat valon ja elämän.
Kaiken yllä on Kristus, maailman Tuomari mutta myös Lunastaja. Segerstråle kuului MRA (Moral Rearmament) -liikkeseen, joka etsi sodanaikaisen moraalisen rappion, juoppouden ja riitojen tilalle sovintoa, parannusta ja raitista kristillisyyttä.
Lapin sota on takana ja uusi kirkko on rakennettu poltetun tilalle Amerikan kristittyjen rakkauden lahjan turvin. Ystäväni Tepsan Pentti, Rovaniemen pitkäaikainen pappi, voisi kuvata freskoa paljon syvemmin.
Seppo Heinola :”Lennart oli vapamuurari ja rapparien CHIRAM/273/aurinko -symboliikka on voimakkasti rakentamismotiivien lisäksi esillä.”
Jos jotakin voi toivoa, niin lopeta tuo vapaamuurareista postaaminen, kun et todellisuudessa tiedä heidän sielunelämästään yhtään mitään. Tuon puoluepoliittisen mielipideajojahdin seurauksena olen ”hölötykseni vuoksi” kokenut elämäni pelottavimmat hetket puolisoni työpaikkaan ilmeisesti norjalaisen Breivikin massamurhan innoittamana lähetetyn piommiuhkauksen vuoksi, josta myös tehtiin ilmoitus poliisille.
Nyt olen Tuula vähän ymmäläni,sillä kaiketi olet itse palstalla postaillut aiheesta paljonkin.
Enkä minä yritä titenkään kuvata kenekään sielunelämää, ko symboliikkaa kyllä tunnen suht., hyvinkin.
Seppo Heimola: ”Nyt olen Tuula vähän ymmäläni,sillä kaiketi olet itse palstalla postaillut aiheesta paljonkin”
Älä esitä. Tiedät hyvin, että olen postannut aiheesta jopa omat juureni ja taustani kertoen, että heihin – ja heidän läheisiinsä – suunnattu poliittinen mustamaalaus loppuisi. Tässä ”kateellisten valtakunnassa” he ja heidän lapsensa ovat ”vapaata riistaa”, joista ”oikeaoppisten” mielestä on ”pysyttävä kaukana” .
Väitinkö jotain muuta? Ja minähän en heitä mustamaalaa. Teen tismalleen päinvastoin ja olen tehnyt jo kymmenet vuodet. Kunnioitan järjestön saavutuksia suuresti.
Mm. Näkymättömän temppelinrakentajat-kirjasta tein aikanaan Lapin kansaa aukeaman kokoisen postiivisen arvioinnin.