Kotikirkossani vietettiin Sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Se on ainakin 1990-luvulta ulottuva perinne: ensin messu, sitten kirkkokahvilla uutispuuroa ruisleivän kanssa ja kahvia omenapiirakan kera.

Varmaan maanviljelijät ovat kautta aikain käyneet kirkossa keväällä pyytämässä siunausta satokaudelle ja syksyllä kiittämässä sadosta ilman erityistä järjestettyä juhlaakin. Näin muistan isänikin tehneen.

Keväällä, kun on maa on päässyt lumivaipastaan ja routa sulanut, alkaa maahengen valtaamien viljelijöiden mieli haluta pellolle. Eivätkä vain he. Useimmat meistä, asuimmepa sitten omakotitalossa, rivitalossa oman pihan äärellä tai kerrostalossa, alkavat muokata maata, vaihtaa multia ja istuttaa jotain kasvamaan.

 Luonto ja kasvu ovat syvällä meidän suomalaisten identiteetissä. Pitkin kesää seurataan kasvukauden etenemistä ja satoennusteita niin pelloilla, metsissä kuin kotipuutarhoissakin. Yhteistyö ja yhteishenki kuuluvat maan viljelemiseen.

 Hyvä sato edellyttää, että teemme kaiken niin hyvin kuin osaamme. Meidän on oltava taitavia ja ahkeria. Mutta se ei riitä. Tiedämme ja tunnemme, että kasvu ja hyvä sato eivät ole meidän ansiotamme. Satoa ei tehdä, se saadaan.

 Kun sato syksyllä on saatu korjuun, täyttää kiitollisuus mielemme. Monin paikoin perinteeksi muodostunut syksyinen sadonkorjuun juhla on luonteva tapa osoittaa kiitosta. Kun se aloitetaan messulla kirkossa, osoitetaan, kenelle kiitos vuoden sadosta, kasvusta ja elämästä kuuluu.

 Sana kiitos tulee tavan mukaan helposti, mutta kun menee hyvin, se usein unohtuu. Huonona päivänä ja vaikeuksia kohdatessa kiitos saattaa vaihtua katkeruudeksi ja syyttelyksi. Muistan puhujien sadonkorjuun kiitosjuhlassa korostaneen huonon satokauden jälkeen, että myös nyt on kiitoksen paikka.

Samassa pöydässä

 Messussa veisattiin virsi 452, jonka toinen säkeistö kosketti minua kirkon penkissä tällä kertaa erityisesti. Jäin ajattelemaan heitä, maahanmuuttajia, joista nyt niin paljon puhutaan,sekä nälän tai muun hädän uhreja eri puolilla maailmaa, heidäthän usein unohdetaan: ”Maan ääristä hän kutsuu / rikkaita, köyhiä, / hän ruokkii kaikki kansat / samassa pöydässä. /Ja nälkäisimmän kutsuu / hän aivan vierelleen. / Kylläinen armon hylkää, /jää ulos yksikseen.”

 Suomessakaan nälänhätä ei ole vielä aivan muistista kadonnut. Viimeksi sotien aikana oli erittäin vaikea ruokahuoltotilanne.

Virsi sai ajattelemaan myös maahanmuuttajia, joiden tuloa Suomeen arvostellaan peitellymmin tai suoremmin.

Kuka meistä ei ole koskaan muuttanut, mennyt vieraana uuteen yhteisöön? Uusi koulu, uusi työpaikka, uudet kaverit, uusi kotikunta…  Muuttaja ei pääse helpolla. Vieraaseen liittyy uhan tunnetta ja muuttumisen pelkoa, mutta myös uteliaisuutta ja kiinnostusta.

Hätä saa lähtemään. Suomalaisetkin ovat historian saatossa niin joutuneet tekemään: Amerikka, Ruotsi, Australia. He hakivat parempia elämän ehtoja. Nyt muuttovirta kulkee myös toisinpäin.

Sodassa menetetyltä alueelta muuttamaan joutuneet karjalaiset tietävät miltä lähteminen ja uuteen kotoutuminen tuntuu.

Kokemus osoittaa, että vuorovaikutus kehittää, ei eristäytyminen. Toisaalta vieraanvaraisuus on kuulunut suomalaisuuteen, ainakin maaseudulla. Maailmalla matkaillessamme pistämme vieraanvaraisuuden merkille.

Raamatussa kerrotaan paljon muuttamisesta vieraaseen maahan, muuttajan kohtelusta ja pakolaisuudesta. Apostolien teoissa Pietari kertoo käsittäneensä, ettei Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, kuuluu tämä mihin kansaan tahansa.