Sadonkorjuun kiitosjuhla

Kotikirkossani vietettiin Sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Se on ainakin 1990-luvulta ulottuva perinne: ensin messu, sitten kirkkokahvilla uutispuuroa ruisleivän kanssa ja kahvia omenapiirakan kera.

Varmaan maanviljelijät ovat kautta aikain käyneet kirkossa keväällä pyytämässä siunausta satokaudelle ja syksyllä kiittämässä sadosta ilman erityistä järjestettyä juhlaakin. Näin muistan isänikin tehneen.

Keväällä, kun on maa on päässyt lumivaipastaan ja routa sulanut, alkaa maahengen valtaamien viljelijöiden mieli haluta pellolle. Eivätkä vain he. Useimmat meistä, asuimmepa sitten omakotitalossa, rivitalossa oman pihan äärellä tai kerrostalossa, alkavat muokata maata, vaihtaa multia ja istuttaa jotain kasvamaan.

 Luonto ja kasvu ovat syvällä meidän suomalaisten identiteetissä. Pitkin kesää seurataan kasvukauden etenemistä ja satoennusteita niin pelloilla, metsissä kuin kotipuutarhoissakin. Yhteistyö ja yhteishenki kuuluvat maan viljelemiseen.

 Hyvä sato edellyttää, että teemme kaiken niin hyvin kuin osaamme. Meidän on oltava taitavia ja ahkeria. Mutta se ei riitä. Tiedämme ja tunnemme, että kasvu ja hyvä sato eivät ole meidän ansiotamme. Satoa ei tehdä, se saadaan.

 Kun sato syksyllä on saatu korjuun, täyttää kiitollisuus mielemme. Monin paikoin perinteeksi muodostunut syksyinen sadonkorjuun juhla on luonteva tapa osoittaa kiitosta. Kun se aloitetaan messulla kirkossa, osoitetaan, kenelle kiitos vuoden sadosta, kasvusta ja elämästä kuuluu.

 Sana kiitos tulee tavan mukaan helposti, mutta kun menee hyvin, se usein unohtuu. Huonona päivänä ja vaikeuksia kohdatessa kiitos saattaa vaihtua katkeruudeksi ja syyttelyksi. Muistan puhujien sadonkorjuun kiitosjuhlassa korostaneen huonon satokauden jälkeen, että myös nyt on kiitoksen paikka.

Samassa pöydässä

 Messussa veisattiin virsi 452, jonka toinen säkeistö kosketti minua kirkon penkissä tällä kertaa erityisesti. Jäin ajattelemaan heitä, maahanmuuttajia, joista nyt niin paljon puhutaan,sekä nälän tai muun hädän uhreja eri puolilla maailmaa, heidäthän usein unohdetaan: ”Maan ääristä hän kutsuu / rikkaita, köyhiä, / hän ruokkii kaikki kansat / samassa pöydässä. /Ja nälkäisimmän kutsuu / hän aivan vierelleen. / Kylläinen armon hylkää, /jää ulos yksikseen.”

 Suomessakaan nälänhätä ei ole vielä aivan muistista kadonnut. Viimeksi sotien aikana oli erittäin vaikea ruokahuoltotilanne.

Virsi sai ajattelemaan myös maahanmuuttajia, joiden tuloa Suomeen arvostellaan peitellymmin tai suoremmin.

Kuka meistä ei ole koskaan muuttanut, mennyt vieraana uuteen yhteisöön? Uusi koulu, uusi työpaikka, uudet kaverit, uusi kotikunta…  Muuttaja ei pääse helpolla. Vieraaseen liittyy uhan tunnetta ja muuttumisen pelkoa, mutta myös uteliaisuutta ja kiinnostusta.

Hätä saa lähtemään. Suomalaisetkin ovat historian saatossa niin joutuneet tekemään: Amerikka, Ruotsi, Australia. He hakivat parempia elämän ehtoja. Nyt muuttovirta kulkee myös toisinpäin.

Sodassa menetetyltä alueelta muuttamaan joutuneet karjalaiset tietävät miltä lähteminen ja uuteen kotoutuminen tuntuu.

Kokemus osoittaa, että vuorovaikutus kehittää, ei eristäytyminen. Toisaalta vieraanvaraisuus on kuulunut suomalaisuuteen, ainakin maaseudulla. Maailmalla matkaillessamme pistämme vieraanvaraisuuden merkille.

Raamatussa kerrotaan paljon muuttamisesta vieraaseen maahan, muuttajan kohtelusta ja pakolaisuudesta. Apostolien teoissa Pietari kertoo käsittäneensä, ettei Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, kuuluu tämä mihin kansaan tahansa.

    • ”Keneltä olet kuullut, että homouteen synnytään? “Kuinka moni elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien liiallisen kovuuden vuoksi? Vielä useampi elämä on mennyt raiteiltaan vanhempien liiallisen löysyyden ja välinpitämättömyyden takia.”

      Tällaisia kysymyksiä ja väitteitä ei uskoisi saavansa kuulla enää 2000-luvun Suomessa. Jokaisen suomalaisen yleissivistykseen pitäisi kuulua tieto siitä, että homous on synnynnäinen ominaisuus, jota ei itse hankita eikä siihen kukaan voi ketään vietellä. Yksikään tuntemistani monista homoista ei välttämättä, omasta tahdostaan haluaisi olla homoseksuaali. Nykyään ei kuitenkaan onneksi ole enää mitään syytä olla ”kaapissa”.

    • Kimmo, vaikka itse asiasta olen kanssasi samaa mieltä, korjaan hiukan: silloin kun homoseksuaalisuus on pysyvä ominaisuus, se tuskin koskaan on ”itse valittu.” Silti se ei välttämättä ole ”synnynnäinen” ominaisuus.

      Homoseksuaalisuuden syytä ei tiedetä. Todennäköisimmin siihen vaikuttavat geneettisten, hormonaalisten, kognitiivisten, sosiaalisten ja psykodynaamisten tekijöiden kombinaatio. Eri tekijöiden vahvuus eri yksilöillä vaihtelee nollasta sataan.

      Muun muassa homoseksuaalisessa liikkeessä, esim. Olli Ståhlsrtöm, on vahvasti kritisoitu käsitystä homouden ”synnynnäisyydestä.” Kristillisellä palstalla usein homojen puolustajat vetoavat hyvässä tarkoituksessa, mutta ymmärtämättömyyttään homouden synnynnäisyyteen tahtoen ikäänkuin ”vapauttaa homot vastuusta”, mikä on hölmöä. Mistä vastuusta?

      Tulisi silti ottaa huomioon, että vaikka joillakin yksilöllä ei homous aiheutuisi lainkaan esim. geneettisistä tekijöistä, niin kognitiiviset ja psykodynaamiset tai ympäristötekijät ovat yhtä lailla sellaisia, joita vauva, kasvava lapsi tuskin voi valita.

      Lisättäkään varmuuden vuoksi, että henkilökohtainen vakaumukseni ja käsitykseni on, että homoseksuaalisuus on täysin normaali seksuaalisuuden muoto, eikä se uhkaa modernia yhteiskuntaa tai sen instituutiota millään tavalla. Pikemminkin päinvastoin.

Kirjoittaja

Markku Jalava
Markku Jalava
Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu ja kirkkoneuvoston jäsen Nurmijärven seurakunnassa sekä ex-kirkolliskokouksen jäsen. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.