Ajassa liikkuu köykäisiä heittoja. Yksi sellainen on, että kirkot on saarnattu tyhjiksi. Vaikka väite on pahanilkinen, silti ei savua ilman tulta.
Saarna on erikoislaatuinen viestintätapa. Kuten mikä tahansa julkinen puhe, myös saarna voidaan arvottaa hyväksi tai huonoksi. Kysymys on kuulijan kokemuksesta, ja siksi se, mikä minulle on hyvä saarna, saattaa sinulle olla huono – ja päinvastoin.
Luterilaista kirkkoa on usein luonnehdittu ”Sanan kirkoksi”. Ajatus on pietistinen, vahvasti saarnan merkitystä korostava. Luterilaisen kirkkomme ekumeeninen kanssakäyminen on kuitenkin avartanut tajua siitä, mikä kirkko on. Kotoinen kirkkomme ei ole mikään yhden kansan kirkko, vaan erottamaton osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa.
Vahvistuva ekumeeninen orientoituminen on johtanut kirkon itseymmärryksen muuttumiseen. Luterilaisuus ei ole mikään itseisarvo, vaan elimellinen osa kirkon universaalia olemusta.
Tämä kirkon itseymmärryksen avartuminen on vaikuttanut myös saarnaan. Saarna ei ole messun muista osista irrallinen rakenneosa, vaan osa kokonaisuutta. Siksi, jos messua arvioidaan vain saarnan kannalta, jumalanpalveluksen syvin sisältö ja idea jäävät tajuamatta.
Tästä huolimatta saarna on kyllä tärkeä ja luovuttamaton, jopa niin, että sitä on syytä kehittää ja myönteisesti pohtia.
Saarnan valmistaminen alkaa siitä, kun saarnavuorossa oleva pappi (joskus myös maallikko) perehtyy pyhäpäivän tekstiin. Mutta se ei riitä, vaan yhtä tärkeä on kontekstin taju. Tällä tarkoitan, että saarnaajan tulee olla perillä siitä, millaiselle kuulijakunnalle hän suuntaa sanansa.
Yksi saarnaajan kompastuskivi piilee siinä, että hän esittää omia mieliajatuksiaan Raamatusta tai mistä vain. Se, mikä saarnaajaa subjektiivisesti kiinnostaa, ei välttämättä kiinnosta muita, eikä siis puhuttele kuulijoita. Ymmärrys seurakuntalaisten elämäntilanteesta, odotuksista ja uskontiedosta tulisi olla saarnaajan hyppysissä. Se ei aina ole helppoa, mutta ei kai saarnan valmistamista ole helpoksi tarkoitettukaan! Sitä paitsi kuulijalle saarna on uusi, kun taas saarnamies tai -nainen on käynyt tekstin – toivottavasti – monta kertaa läpi. Suhteessa saarnaan kuulija ja saarnaaja ovat eri tilanteessa.
Useimpien kirkossakävijöiden odotukset kohdistuvat saarnaan. Arvatenkin syynä on kirkkomme pietistinen perinne, joka korostaa sananjulistuksen keskeistä asemaa. Kuitenkin saarna on vain yksi osa liturgista kokonaisuutta.
Kun kirkonmenot päättyvät, mitä jää jäljelle. Saarnasta ei moni muista juuri mitään muuta kuin vaikutelman. Saarna toimii yleensä vain kuulemishetkessä, mutta vaikutelma voi elää kauankin.
Jos saarnan ajatukset ovat epäselvät, sanoma ei avaudu kuulijoille – eikä aina saarnaajalle itselleenkään. Kiireesti kokoon kyhätty saarna vie helposti sivupolkujen ryteikköön, josta ei enää paluuta ole. Mutta vaikka saarna olisi kehnosti valmistettu, paljon auttaa se, jos kyseinen hengentuote rakentuu vain yhden keskeisen teeman ympärille. Toisistaan riippumattomia asioita ei tule sisällyttää saarnaan.
Ympärillä avautuva maailma on saarnaajalle tarjona oleva mahdollisuus. Etenkin taide voi tarjota sytykkeitä sananjulistukseen. Jollekin taidenäyttely on elämys, toiselle teatteriesitys, jollekin elokuva, joku jää oopperan lumoihin, joku harrastaa kirjallisuutta, joku hakeutuu vanhojen iskelmäsanoitusten pariin. Näitä taidekokemuksia sekä joskus myös päiväntapahtumia tulisi sananjulistajan yhä uudelleen maustella, kun hän valmistaa puhettaan.
”Hyvä saarna” ei putoa valmiina taivaasta, vaan se on luovan työskentelyn tulos. On monenlaisia saarnoja, mutta eivätkö parhaimmat niistä ole sellaisia, joista kuulija saa voimaa heikolle uskolleen. ”Hyvä” on myös senkaltainen saarna, josta välittyy vaikutelma, että saarnaaja tunnistaa juuri minun elämäni.
Julistettu sana välittyy saarnaajan oman persoonan kautta. Jos hän on ulospäin suuntautunut, myös saarna on sellainen. Jos taas sisäänpäin kääntynyt, sekin käy saarnasta ilmi. Vaikka olemme ihmisinä erilaisia, olemme myös samanlaisia. Viime kädessä olemassaolon kysymykset ovat kaikille samoja. Kun saarna osuu elämän ja kuoleman jännitekenttään, se saa kuulijoikseen herkät korvat.
Saarna ei ole mikä tahansa jutustelu, vaan sen tehtävänä on palvella Jumalan ja ihmisen kohtaamista. Päiväkohtaiset uutistapahtumat voivat kyllä olla kiinnostavia, mutta saarnatuolista kuultuina ne harvoin jaksavat herättää mielenkiintoa. Riittää, kun kuulemme syväluotaavaa puhetta olemassaolostamme, elämän tarkoituksesta ja Jumalasta, johon monen on vaikea uskoa.
Saarnan ensimmäiset virkkeet saattavat ratkaista, alkavatko ihmiset sitä kuunnella. Siksi kannattaa jo alkuun rakentaa sellainen jännite, jonka laukeamista kuulijat jäävät odottamaan.
Jospa kirkot on saarnattu tyhjiksi yksinkertaisesti siitä syystä, että konsepti on menneen talven lumia? Saarna on jo sananakin luotaantyöntävä, ei sellainen kiinnosta muita kuin niitä, joita se kiinnostaa. Ja kuten havaittua, yhä harvempaa kiinnostaa.
On jopa outoa, miksei kirkossa ymmärretä syytä yhä vähenevälle kirkkokansalle. Saarnat on kuultu, juoni on vanha ja tarinat tuhanteen kertaan kuultu. Taru sormusten herrasta on hieno elokuvatrilogia, mutta laitapa se pyörimään teatterissa pari tuhatta vuotta, niin kato käy. Jos saarnat eivät anna muuta kuin vanhan toistoa, niin mikä saa kuvittelemaan että yleisöä riittäisi, saati että sitä siunaantuisi nuoremmista polvista?
Jos minä olisin uskossa palava tapaus ja haluaisin saada yhä useampia saman ideologian äärelle, tarjoaisin jotain joka voisi edes teoriassa kiinnostaa. Teidänhän tulisi olla ihmisten kalastajia, ei tylsyyteen tappajia.
Kirkkojen hiljeneminen lieneen lähinnä maalaituneis-liberalisoituneen euroopan ilmiö. USA:ssa nimenomaan ns. liberaalit kirkot, joissa saarnoissa käsitellään ”poliittisluonteisia” näkökulmia eivät kokoa porukkaa vaan kaikkein eniten ovat pienentyneet. Toisaalta jotkut ns. menetysteologiset suuntaukset keräävät porukkaa – ainakin tietyksi ajanjaksoksi. Onko sanoma sitten ok, on ihan oma kysymyksensä.
On paikkoja paljon, joissa kestetään ja toivotaankin pitempiäkin kuin 10 min ”pikasaarnoja”.
Antero on siinä oikeassa, että ei saarna yksistään ratkaise. Paitsi ehkä tuolla ”menestymisen” houkuttimella. Suomalaiset saadaan liikkeelle ilmaisilla ämpäreillä ja juhlamokka tarjouksilla – tai vastaavilla. En sellaista kuitenkaan saaran lisukkeeksi kaipaa.
Eikä pelkkä ”vetävä saarna” liberalisoituneita kirkkoja pelasta. Tarvitaan muutakin. Sanomaa muuttalalla ei kovin hyviä tuloksia kai ole todennettavasti saatu aikaiseksi, vaikka yritettykin lienee. USA:ssa juuri ne kutistuvat nopeimmin.
On sumessakin kirkkoja (tai rukoushuoneita nimeltään), joissa saarnatkin (jumalanpalveluksissa) vetävät edelleen. Mutta ei siinä pelkästä saarnojen retoriikasta, ”talk-show:sta” tai ”temppusaarnaamisesta” ole kyse.
Jos kyse olisi vain opista ja ismistä, niin eihän tässä olisi mitään järkeä. Siinä olet oikeassa.
Hyvän aikaa sitten kyselin viimeksi onko kirkkomme tarjoamasta saarnakoulutuksesta pyydetty palautetta, ja miten sille on käynyt jos kysytty.
Vastausta en ole huomannut vaikka päätoimisesti kirkon koulutuskus palveluaan tarjosi. Toinen asia on seurakuntalaisten kustantavan täysihoidon oppimaan tulleille päivärahoineen vaikka tulokset ovat julkaisemattomia.
Totta on saarnan olevan visainen paikka.
Hyvin käy jo luettujen tekstien kertaaminen, nehän ovat haasteellisia jäsentää, varsinkin kun avustajat lukijoina avaavat niitä ensi kertaa sakastissa, lisäksi tarvitaan muistelus tai kaksi sukua olevien lapsien kanssa kaupassa käymisestä kommelluksineen, hyvä on aiheeseen lainata yhtä kirkkoisistämme, ja lopuksi muistuttaa kaiken edellisen katoavaisuudesta mistä päästäänkin Herran Ehtoollisen iloon vanhurskauttamisessa kun synnitkin on luettu anteeksi.
Hiukka vakavammin, miksi seurakuntalaisilta ei kysytä saarnan odotuksia. Miksi tutkimusta ei ole Jumalanpalveluskokemuksesta.
Jos sanotaan että turhan haastavaa, vastaan että ei ole kun itsekin Jumalanpalveluskokemusta olen tutkinut.
Yksi opiskelija aikanaan kysyi tutkielmaseminaarissa Täytyykö olla pitkäkin tutkimus mihin sittemmin Professorina toiminut Reijo Pajamo sanoi, Voi olla 30.tä sivua, mutta hyvä pitää olla.
Itse tein liitteineen noin 32.s sivua. Onhan se vähemmän kuin normaalit 60.tä- 85.een sivua, mutta eikö sisältö ole tuloksissa tärkeintä. Arvosana jäi kyllä yltämättä kolmoseen mutta silloin en ensimmäiseksi katsonut tutkimuksen jatkamista.
Joten yrittäkää nyt edes.
Toki tässä on kommervenkki missä pappi saarnaa mihin on lupautunut, tahtonut, tunnustanut, ja missä Hän aina toimii Kirkon järjestyksen ja lain mukaan siunattuna Kirkon virkaan.
Näin katsoen millainen saarna tahansa on kyllin hyvä seurakuntalaisille.
Muistan kyllä yhden Pyhäinpäivän saarnan Kokkolasta missä Pappi liikutuksestaan ei sanonut mitään, muistaakseni.
Blogistin mainitsema sanankirkko on täysin totta, ja sanaa on kahtalaista, luettua ja laulettua.
Nuorille opetettaessa jaettuna tämä lähtökohta on hyvä pitää mielessä.
Oli ehkä virhe, että blogini alussa viittasin muodikkaaseen heittoon, että kirkot on saarnattu tyhjiksi. En kiellä, etteikö ainakin jonkinlainen saarnakriisi olisi luterilaisessa kirkossamme totta, mutta se ei yksin selitä, miksi kirkkopolku niin monen kohdalla nurmettuu..
Asia olisi nähtävä suuremmassa kuvassa. Kaikkialla Länsi-Euroopassa, etenkin protestanttisissa kirkoissa, ihmiset jättävät kirkon. Jumala-usko ei eksistoi ihmisten arkipäivässä, ei ainakaan siten kuin ”kirkko opettaa”, kuten nykyisin muodikkaasti sanotaan. Voimme puhua jopa massojen ateismista, koska ihmiset näyttävät tulevan ihan hyvin toimeen ilman kirkkoa ja Jumalaa. Tietenkään kaikki eivät kiellä Jumalaa, mutta Jumala-usko ei sinänsä eksistoi ihmisten arkipäivää. Tästä en kuitenkaan halua syyttää ketään, vaan totean tämän ilmeisenä tosiseikkana.
Moderni ihminen ottaa ismin sieltä, toisen täältä. Usko on korostetusti yksityinen asia. Kun usko ei tematisoi jokapäiväistä elämää eikä ole myöskään elämää jäsentävä seikka, tilanne on eräällä tavalla uusi. Kirkon kieli, käsitevarasto ja ilmaisutapa ovat varmasti monille vieraita. Toisaalta kirkon kielen opettelu ja ymmärtäminen muistuttaa paljolti vieraan kielen opettelua: sen oppii parhaiten, kun on vieraskielisessä ympäristössä lomakohtaisesti mukana.
No, tämä on vain yksi, mutta mielestäni relevantti näkökohta. Haluan siis sanoa, ettei ole yhtä ainoaa syytä ihmisten vieraantumiseen kirkon elämästä, vaan koko eurooppalainen kulttuuri heijastelee tätä. Mutta olen huomannut, että jos kirkko pyrkii mukauttamaan sanomansa ja toimintansa sellaiseksi, kuin se kuvittelee ihmisten haluavan, niin se ei välttämättä muuta tilannetta. Jos kirkko muuttuu kovin ”maalliseksi”, niin muut yhteiskunnan instituutiot hoitavat ”maalliset asiat” paljon paremmin jaa kiinnostavammin.
Toistan vielä: saarna sinänsä ei ratkaise ihmisten kirkkoa kohtaan tuntemaa vierautta tai kiinnostamattomuutta, vaan koko kysymystä tulisi tarkastella osana eurooppalaisen ja yleensä länsimaisen kulttuurin viitekehyksessä.
Saarnoilla oli merkitystä silloin kun ihmiset eivä osanneet lukea ja Sanaa piti selittää, jolloin selityksillä oli kuulijoille jotain uutisarvoakin ja toisaalta silloin kun papeilla oli kuulijoita kohtaan jonkinasteista auktoriteettia ja heitä pelättiin. Molemmat vaikuttajat ovat hävinneet ja kirkonmenojen yleinen harmaus sammuttaa sen vähäisenkin mielenkiinnon jota voitaisiin tuntea. Kirkoissa käy nykyään kourallinen lähinnä ikääntyneitä ihmisiä muun tekemisen puutteessa.
Saarna kuuluu kirkkoihin ja kritilliseen jumalanpalvelukseen. Jos se pois jätetään tai sen asemaa heikennetään, ei tilanne ainakaan parane.
En usko, että jatkossa saadaan suurin osa kansasta palaamaan kirkonpenkeille – ei vaikka aina sovellettaisiin (Kirkko- ja kaupunki -lehden kuvaamaa) ”suurta suomalaista uskonnollista innovaatiota” eli kauneimpia joululauluja. (Joulukin on vain kerran vuodessa; tuskin esim kynttilänpäivän kauneimmilla lauluilla saavutettaisiin yhtä suurta uskonnollista innovaation voimaa.) Kansankirkon muuttaminen kansan kirkoksi tuskin sekään ratkaisee. Eikä saarnan vaikutusta voi korvata virsi- ja viini-illoilla, eivät ne pitkälle kanna. Eivät, vaikka monet virret itsessään ovat kuin pieniä saarnoja.
Saarnan (kuteen kristillisen puheen ylipäänsä) tulee olla sellainen, joka koskettaa ihmistä – ja tietenkin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siinä on (se) oma ”juttunsa”. Puheretoriikan perusasiat ovat paljolti samoja kuin jo Ciceron aikana tunnettiin. Mutta retoriikka ilman sisältöä jää ontuvaksi; sisältö ilman yhteyttä ihmisen sisimpään jää ulkokohtaiseksi. Nykyihmisten ”sisin” on varmaankin monessa suhteessa muuttunut, jopa epäyhtenäinen, joillakin jopa hajalla; toisaalta jokin meissä ei tunnu muuttuvan, kunhan päästään sisimpään asti – tai edes lähelle. Saarnaaminen on ”hard work” mutta tyylin ei pidä olla ”hard” – jos ei löperäkään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että saarna olisi ns. menneen talven lumia. Kyllä kirkoissa edelleen käy muitakin kuin eläkeläisiä ja harmaahapseja. Ei ehkä Helsingin suurissa monumentaalisissa rakennuksissa sunnuntaiaamupäivisin. Paljon saarnoja ja jumalanpalveluyksia seurataan myös sähköisesti. Hyvä saarna ei kuitenkaan synny helposti eikä monistamalla tai plagioimalla. Etelässä, idässä ja lännessakin kirkoissa käy paljonkin nuoria. Paikoin meilläkin. Ilman hyviä saarnoja kristillisyydestä helposti katoaa paljon; eikä kaikki kuitenkaan ole vain ja ainoastaan saarnan vaikutusta.
Saarnaamisen tyyliä siinä ”vanhanaikaisessa” merkityksessä voi seurata myös uutis- ja ajankohtaisohjelmissa: niissä ”saarnataan” päivittäinkin samoja asioita toistaen, moraalisesta perpektiivistä ;ja ”saarnaamalla” meitä houkutellaan ”kääntymään” ja ”tekemään tosi parannus”, niin että kääntymyksen ”hedelmät” näkyvät. Joskus jopa pelotellaan… ja esitellään aikamme auktoriteettuja.
Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia saarnoja pidetään Suomen moskeijoissa. Ovatko siellä saarnat vetäviä? Ja käykö siellä vain vanhoja ja harmaita… Islamilaisia saarnoja lienee pidetty vasta puolitoistatuhatta vuotta…
Kyllä, mutta suomalaisina kasvamme viitekehykseemme mikä toistaiseksi ymmärtää paljon vanhaa rutiinia kirkkoa kohtaan.
Ehtoollishartauksien lisääminen keskelle viikkoa, perjantai ja lauantai alkuiltaan olisi hyvä asia katsoa.
Kyse olisi usealle niin sanotusti ”Juoksuehtoollisesta” mihin voisi tulla kassien ja lasten kanssa suoraan kaupasta.
Syntien tunnustaminen tehtäisiin kastemaljaan kumartamalla, pappi jakaisi aikuisille leivän ja viinin, ja pienemmät siunaisi. Opetustahan malli vaatisi, ja hartauskirjoituksia innovaatiosta. Mutta eikö Opetus ja Hengellinen Tiennäyttö juuri kuulu kirkolle.
Edellistä olen kehottanut käyttämään useasti, mutta mitä maallikkojen puheista. Lapsikin huomaisi käytännön mukiinmeneväksi ja haluaisi kysyttäessä ehkä lähteä mukaan pitempään kaavaan.
Ehtoollinen ei tarvitse koko arsenaalia tullakseen Hengen ravinnoksi arkenakin. Aikanaan kysyttiin uutta nimeä Ehtoollisleivälle, ehdotin ”Potkista”.
Onhan se hiukka lainattu muttei kaukaa, ja kuvaa haastetta suostumisessa kilvoittelun tielle eteenpäin.
Ja kun pappi siunaisi pöydän kerrallaan, vaikka pienenkin, olisi Eväät hyvin plakkarissa seuraavaan kertaan.
Olikohan jotain 2006 Englannissa Bronte sisarusten museossa käydessäni kun sinne johtavien portaiden päässä yläaskelmilla ennen museota oli paikallisen kirkon tarjonta. Oli siinä myös kirkko, ja sieltä olen ehkä edellisen asian mukaani ottanut edelleen hautumaan.
Seurakuntalaisten odotukset Jumalanpalveluksesta ovat henkilökohtaisen moninaisia, ja kaikkia sanan kuuloon tulleita hyväkään saarna ei välttämättä auta palvelemaan.
Papille sopii näin kohtuullinen harkinta valmistelussaan.
Yhden asian nostan esille; puhukaa siittä mikä on yhteisesti Jaettavaa.
Jos ja kun ”Juoksuehtoollinen” kuulostaa asian vähättelyltä muistutan pappien käytänteistään käyttävän myös maallisempaa ilmaisua Yhteismaljasta mihin Leipä kastetaan seurakuntalaiselle.
Niin, tokihan kirkko ja kristillisyys on paljon muutakin kuin saarna ja saarnaamista.
Ilman oikeata saarnaa hommasta kuitenkin katoaa paljon. Tavallinen kirkko”rahvas” on aika huonosti nylyään perillä kristinuskon olemuksesta. Siinä ei pelkkä ”hämmennyksen teologia” ja yhteinen hämmästely ja nopea ehtoollinenkaan auta, jos aei ymmärretä, mistä on kysymys.
Tokihan kirkossa voi kaikenlaista puuhasteluakin olla, saattais se ainakin lähentää tuntemattomia kirkossakävijöitä. Jokuj voisi jopa jutella ja ystävystyä.
Ei kuulu blogin aiheeseen, mutta Englantiin viitatessani muistin hyvämallisen kävelykadun. Se löytyy Leedsistä siltä aukeavine kujineen ostoksille.
Englantihan oli kertomassani vielä EU maa, mutta Bradfordissa kaupan lihamestari teki käsin makkaroita Ihmisille mukaanotettavaksi. Pleksit eivät olleet niin korkeita peittämään kuin Suomessa, ja hyvin kauppa kävi.
Täällä meidänkin tulisi suostua Ihmistä arvostavaan toimintaan eikä olla koko ajan pykälä pystyssä katsomaan emmekö voisi tehdä toisinkin, ja tämä katsoo myös kirkkoamme.
Kun vielä hieman Matti Wilianderille; olette hyvin katsonut haastetta saarnassamme, voisiko kuitenkin hiukka lisätä.
Englannissa aikanaan ei saanut paikoissa missä kävin prosessoitua lihanjäljikettä hamppariin vaan aina oli kunnon pihvi tarjottavana.
Voisiko kirkossamme katsoa samaan, tarjotaan näin yhteisesti jaettavaa rukiista evästä matkalla oleville, ja jätetään kaikenkattava prosessointi vähemmälle pappisviran vaatimuksissa tehdä työtään.
Anteeksi nimenne väärin kirjoittamisesta.
Hei!
Kiitos kommenteista. Nimeni väärin kirjoittaminen on ihan mukava sattumus. Se on inhimillistä ja sellaista sattuu myös minulle etenkin, jos on jotenkin vieraampi sukunimi.
Vältän täällä sukunimien kirjoittamista . Oma nimi oikein kirjoitettuna on yksi tärkeimpiä asioita maailmassa.
Miten rahvas voisi tietää mistä tässä on kyse, kun opetus jätetään rippikoulun varaan. Sekin hoidetaan niin, ettei edes odoteta nuorten kiinnostuvan uskonasioista.