Julkaisupäällikkö  Olli Seppälä  kirjoitti ravistelevan tekstin pappien ja maallikoiden suhteesta Kotimaan 8.6. ilmestyneessä numerossa. Kirjoitus on tarkoituksella tehty ärsyttäväksi, mutta se on  tervetullut puheenvuoro,joka kiinnittää huomion todellisiin ongelmiin. Seppälä nostaa esille monia konkreettisia ongelmia, mutta ei tavoita eikä tunnista perusongelmaa seurakunnan jäsenyydessä. Kirkolla on tulevaisuutta vain siellä, missä seurakuntalaiset ja työntekijät, kaikki yhdessä, kokevat kirkon omakseen ja missä kukin voi osallistua ja vaikuttaa seurakunnan rakentumiseen.

Seppälä tarkastelee maallikoiden asemaa yksipuolisesti vain hallinnollisena kysymyksenä, jossa tavoitteena on seurakunnan jäsenten oikeuksien ja vaikutusvallan lisääminen. Ongelma on kuitenkin paljon syvemmällä kirkon rakenteissa. Reformaation juhlavuosi on hienosti nostanut esille sen rikkaan hengellisen perinnön, jonka olemme saaneet Lutherilta ja muilta uskonpuhdistajilta. Syvällisen teologisen perinnön rinnalla meille on siirtynyt  kristikunnan rakenteita ja rasitteita, joista eräs kiusallisimpia on juuri maallikoiden  aseman määrittely.

Maallikoiden asema on vanhassa kristikunnassa sidottu kirkon valtarakenteisiin. Maallikot kasvatettiin passiivisiksi kuuntelijoiksi ja yhden papin shown’ katselijoiksi. Heiltä ei vain evätty oikeuksia, vaan myös estettiin jokaiselle kristitylle uskottu todistajan tehtävä. Kirkkohistorian omituisimpia lukuja on ns. konventtikeliplakaattia koskenut menettely, jossa maallikoita ja pappeja kiellettiin vankeuden ja sakkojen uhalla seurojen pitäminen. Vuonna 1726 säädetty laki oli voimassa aina vuoteen 1870 asti.

Seppälä viittaa monien kokeneiden poliitikkojen turhautumiseen seurakuntahallinnon näennäisdemokratiasta . Heidän mukaansa päätöksenteko oli ”näennäistä ja asiat mitättömiä”. Vaikka suurissa seurakunnissa päätetään isojenkin määrärahojen kohtalosta, hallintoelinten esityslistoja ei voi verrata kunnalliseen päätöksentekoon. Seurakunnan luottamustehtävä tulee mielekkääksi silloin, kun sen nähdään osallistumisena ja vastuunkantona seurakunnan hengellisestä elämästäi.

Lutherin opetus yleisestä hengellisestä pappeudesta antaa hyvät eväät ’maallikkokysymyksen’ ratkaisemiselle. Kaikki ovat Jumalan edessä tasavertaisia, kutsuttuja  ja lähetettyjä Kristuksen todistajiksi siinne. missä he kulloinkin ovat.. Luther korosti hengellisessä pappeudessa kunkin maallisen työn, kutsumuksen uskollista hoitamista. Työttömyyden ja pätkätöiden yhteiskunnassa Lutherin ajattelua on hyvä laajentaa koskemaan nimenomaan kristityn elämäntapaa. Hengellisen pappeuden toinen puoli koskee Kristuksen tunnustamista 1.Pietarinkirjeen 3. luvun mukaisesti ”Olkaa aina valmiit  antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”

Maallikoiden ja pappien vastakohtia voidaan teennäisesti paisutella. Kristillisen kirkon historiassa on alusta asti  erotettu ja asetettu tiettyjä henlilöitä virkaan ja siunattu heidät kätten päällepanemisella tehtävään..Seurakunnan rakentumisessa jäsenten armolahjat, asiantuntemus ja myös uskonnäkemys ovat  tavattoman arvokkaita.

Seppälän puheenvuoro on hyvä jatkokeskustelun käynnistäjä, mutta yksinään se saattaa nostaa uusia jännitteitä ja poleemista keskustelua.

Risto A. Ahonen