Jos tavallinen suomalainen kahden pienen lapsen äiti puhuu tai kirjoittaa äitiyden, vanhemmuuden tai perheen kipupisteistä, nousevatko muut vastaavassa elämäntilanteessa olevat vanhemmat takajaloilleen puolustamaan äitiyden ihanuutta ja vakuuttelemaan suurta rakkauttansa lapsiinsa? Alkavatko he epäillä epäkohdista puhuvan äidin vain yrittävän tehdä vaikutuksen ihmisiin puheillaan, kun onnellisuudesta puhuvan pienperheellisen äidin puhe ei ”myy”?

Suomalainen vanhoillislestadiolainen ehkäisyä vastustava suurperheen äiti nousee joskus takajaloilleen sellaisista puheista ja kirjoituksista, joissa tulee ilmi suurperheen myönteisten ja onnellisten asioiden kääntöpuoli. Se suorastaan suututtaa joitakin tällaisia äitejä.

Ensimmäisenä alkaa hirmuinen rakkauden vakuuttelu lapsia kohtaan, kuinka ne ovat ihania ja kuinka heiltä saa enempi kuin ikinä ehtii itse heille antamaan. Miksi? Jos vanhempi puhuu uupumuksestaan perheensä keskellä, se EI tasan tarkkaan tarkoita sitä, että lapsi ei ole rakastettava. Miksi tästä asiasta on niin vaikea puhua vl-liikkeessä? Johtuuko se vanhemman syyllisyydestä?

Äiti, joka on vastahakoisesti ja ei omavalintaisesti suurperheen äiti, on kenties joka raskauden alussa itkenyt tilanteensa johdosta ja toivonut jopa keskenmenoa, mutta myöhemmin rakastunut lapseensa ihan perinpohjaisesti, ei kestä muistutuksia ajatusrikkomuksistaan ja nousee heti barrikadeille kun joku rohkenee ottaa asian puheeksi.

Äiti, jonka kuuluu haluta Jumalan lahjoittamia lapsia itselleen ja asia on peräti pyhä ja jumalallinen, joutuu kieltämään kielteiset ajatukset ja puheet kohtalostaan tai ainakin käsittelemään niitä ”oikealla” tavalla; puhumaan niistä vain tietyissä tilanteissa ja sallituissa paikoissa, esimerkiksi liikkeen järjestämillä aviopuolisoleireillä toisten kohtalotovereidensa kanssa. Jumalan valitsemaa kohtaloa vastaan ei sovi jupista ja jos tuleekin jupistua, tulee myös pyytää jupinoitaan anteeksi.

Syy uupumukseen ja ”paskamaisiin” tuntemuksiin äitiydestä, perheestä ja jopa lapsista, löytyy aina joko itsestä tai sielunvihollisesta ja ne asiat ovat sovittavissa hengellisesti niin että niitä ei enää ole, joten oikeasti uupumusta ja ikäviä tuntemuksia ei edes ole; ne on upotettu pohjattomaan armonmereen synninpäästössä.

Pitää vain kestää ja kestää, yrittää ajatella positiivisesti, pyytää välillä napinoita ja vääriä valvomisia anteeksi ja taas vain kestää ja yrittää ajatella positiivisesti.

Yksiselitteisesti kun äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät kielteiset ajatukset ja tuntemukset ovat vääriä, ne täytyy myös kiistää. Tai ainakin superrakkautta lapsia kohtaan ja onnea tulee hehkuttaa ja korostaa, että koko juttu ei näytä peräti järjenköyhyydeltä.

Mitään ehkäisykieltoa ei ole, kun uskovainen vain haluaa ottaa kaikki Jumalan lahjoittamat lapset vastaan, vaikka asiasta on muodostettu yhteinen kanta ja päätös jo vuosikymmeniä sitten mustapukuisten miesten uskonkäsitysten voimin.

Kyse on omasta vapaaehtoisesta valinnasta, vaikka puhujat muistuttavat tuon tuostakin seuroissa, miten tulee toimia: ”Ja te rakkaat vanhemmat: älkää väsykö ottamasta lapsia vastaan”. Ja antoipa joku puhuja varoitukseksi myllynkivivertauksen ehkäisijöille. Sanoisin, että TOSI vapaaehtoinen oma valinta on tuo lasten vastaanottaminen vl-liikkeessä. Minullekin ystäväni sanoi aina aikoinaan: ”meillä ei ole lupa alkaa ehkäistä”. En edes koskaan ymmärtänyt miksi hän niin aina muistutteli, koska ei minulla ainakaan ollut aikomustakaan ehkäistä.

En saa oikein kunnolla kiinni siitä, mikä saa suurperheen äidin kimpaantumaan siitä, jos suurperheen kipupisteistä puhutaan. Hapuilen ja ihmettelen. Itseäni asia ei ole koskaan pahemmin suututtanut. No mutta minähän alun perin halusinkin ison perheen, se oli suoranainen haaveeni. Mutta vaikka mieli muuttui sitten matkalla (työmatkalla, hih!), niin ei minua saanut asian johdosta barrikadeille. Miksi sitten jotkut tekevät niin? Mitä suuttumista siinä on, jos joku kertoo ongelmistaan? Saako pelkkä samaistamisen pelko vastaavissa elämäntilanteissa olevat hätääntymään: ”nyt kaikki ajattelevat, että minullakin on samanlaista ja kasvoni ovat mennyttä”.

Syyllisyys ja häpeä. Niin, olisiko syy niissä? Ainakin tiedän tosi monien syyllistäneen itseään siitä, että eivät aina jaksaneet iloita lastentulosta niin kuin liikkeen opetuksen mukaan kuuluisi. Se myös lisää syyllisyyttä, kun on riittämätön huolehtimaan lapsikatraastaan niin hyvin kuin haluaisi. Ja häpeähän liittyy ilman muuta useimpien vanhoillislestadiolaisten suurperheellisten tuntemuksiin ihan kroonisena tautina ja sitä on ilmennyt paljon jo ennen nettiaikakautta, eli julkisuuskaan ei ole suurperhehäpeään syypää. Sekin hävettää, jos joku luulee, että hommassa ollaan painostetusti ja pakotetusti; kuka nyt niin alistettu voisi olla...?

Niin, liikkeessä oltaisiin tyytyväisiä jos se käsitys, että liikkeessä painostetaan olemaan ehkäisemättä, saataisiin muutettua sellaiseksi, että asia koetaan täysin omana vapaaehtoisena valintana ja haluna. Ensin harhautetaan itseä ajattelemaan niin ja sitten yritetään muutkin harhauttaa ajattelemaan samalla tavalla. Mutta eihän se mene läpi millään ilveellä, vaikka kuinka yrittäisi. Sitten se voisi mennä läpi, jos liikkeen opetukseen ei kuuluisi niin vahvasti opetus ehkäisyn synnillisyydestä ja lasten vastaanottamisesta, johon pelastus on sidottu.

Siksi jälleen taas tällainen kirjoitus, josta olen jo niin paljon kirjoittanut, kun eräässä blogissa oli samaisesta asiasta kirjoitus ja siellä rajoitettiin keskustelua omanlaiseensa suuntaan. Blogistilla oli oma visionsa siitä, kuinka keskustelua tulee käydä ja mistä asioista siellä saa puhua, joten laitoin nyt sitten omaan blogiini niitä mietteitä, mitä siellä ei sallittu. Käyhän se näinkin. Blogistit taaplaavat tyylillään.