Elämä ilman sisältöä

Mitä on ihmisen elämä ilman sisältöä? Pelkkää olemista, rutiinien läpikäyntiä, päiviä jotka seuraavat toisiaan vailla suuntaa. Ihminen voi elää pitkäänkin näin, mutta sisäinen kokemus jää usein vajaaksi: jokin kutsuu, jokin vetää kohti merkitystä. Filosofit ovat kautta aikojen kuvanneet tätä levottomuutena – sydämen kaipuuna johonkin itseä suurempaan.

Yksi vastaus tähän kaipuuseen on rakkaus. Ei vain tunteena tai biologisena viettinä, vaan todellisuutena, joka läpäisee koko elämän. Rakkaus antaa suunnan, syyn nousta aamulla ja syyn kestää vaikeudet. Kun sanotaan, että Jumala on rakkaus, ei tarkoiteta vain kaunista lausetta, vaan väitettä todellisuuden perimmäisestä luonteesta.

Rakkaus arjen yläpuolella

Rakkaus ilmenee arjessa monin tavoin: äidin kiintymyksenä lapseen, puolisoiden välisenä vetovoimana, haluna suojella ja hoivata. Silti rakkaus ei tyhjene näihin muotoihin. Se on enemmän kuin arkielämän mekanismi. Se on kokemus, jossa ihminen ylittää itsensä – asettaa toisen hyvän oman etunsa edelle.

Kerronnallisesti tämä näkyy pienissä hetkissä: valvotussa yössä lapsen vuoteen äärellä, hiljaisessa katseessa kahden ihmisen välillä, päätöksessä jäädä ja kantaa vastuuta silloinkin kun olisi helpompaa lähteä. Näissä hetkissä arki avautuu ikkunaksi johonkin suurempaan.

Jumalan tarkoitus miehen ja naisen välisessä rakkaudessa

Monissa uskonnollisissa ja filosofisissa perinteissä miehen ja naisen välinen rakkaus nähdään erityisenä kutsumuksena. Se ei rajoitu romanttiseen tunteeseen, vaan on liitto, jossa kaksi erillistä elämää sitoutuu yhteiseen suuntaan. Tässä rakkaudessa yhdistyvät eros ja agape: vetovoima ja uhrautuva huolenpito.

Miehen ja naisen välinen rakkaus avautuu luovana voimana. Se voi synnyttää uutta elämää, mutta yhtä lailla se synnyttää kulttuuria, turvaa ja jatkuvuutta. Lapsi ei ole vain biologinen seuraus, vaan lahja, joka kutsuu vanhemmat kasvamaan vastuussa ja rakkaudessa.

Rakkaus omaan lapseen

Lapsen rakastaminen on ehkä puhtaimpia rakkauden muotoja. Se ei perustu ansioihin, saavutuksiin tai vastavuoroisuuteen. Lapsi on rakastettu siksi, että hän on olemassa. Tässä rakkaudessa heijastuu ajatus Jumalasta, joka rakastaa luomaansa maailmaa samalla ehdottomuudella.

Vanhemman rakkaus opettaa, että todellinen sisältö elämässä löytyy itsensä antamisesta. Se on tie, joka ei lupaa helppoutta, mutta joka antaa syvän merkityksen kokemuksen.

Rakkaus luontoon ja elämään

Rakkaus ei rajoitu ihmisten välisiin suhteisiin. Luonto, elämä itse, kutsuu kunnioitukseen ja hoivaan. Kun ihminen rakastaa luontoa, hän tunnustaa olevansa osa suurempaa kokonaisuutta, ei sen herra vaan sen hoitaja.

Luonnon rakastaminen on hiljaista rukousta: metsän rauhassa, veden liikkeessä, vuodenkierron rytmissä. Se on suostumista siihen, että elämä on lahja, ei pelkkä resurssi.

Rakkaus Jumalaan

Rakkaus Jumalaan ei ole pakoa maailmasta, vaan syvempää sitoutumista siihen. Kun ihminen rakastaa Jumalaa, hän rakastaa myös Jumalan luomistyötä. Toisen ihmisen rakastaminen voi silloin olla rukous teoissa – kunnioitusta Luojaa kohtaan hänen luomansa elämän kautta.

Tässä mielessä rakkaus antaa elämälle sisällön ja päämäärän. Se kokoaa yhteen miehen ja naisen välisen liiton, vanhemman ja lapsen siteen, suhteen luontoon ja suhteen Jumalaan. Ilman rakkautta elämä voi jatkua, mutta sen ydin jää koskematta. Rakkaudessa ihminen löytää vastauksen kysymykseen, miksi ylipäätään olla olemassa.

Timo Tynkkynen