”Iankaikkisella rakkaudella olet Jumala minua rakastanut.” Tiedän ja käsitän iankaikkisuudesta hyvin vähän. Samoin kuin Fredrik Wislöff rukouskirjassaan ilmaisi oman ymmärtämättömyytensä ja kirjoitti:
” Tiedän hyvin vähän siitä mitä iankaikkisuus ja iankaikkinen rakkaus ovat. Niiden täytyy olla jotain äärettömän suurta. Sellaista mikä ei lopu koskaan, minkä on korkealla kaiken maallisen yläpuolella. Sellainen täytyy siis rakkautesikin olla. Ja tämä rakkaus sulkee piiriinsä minutkin, pienen, vajavaisen ihmislapsen. Kuinka onnellinen saankaan olla siitä. Huolimatta kaikista puutoksistani minuun kohdistuu rakkaus, jolla ei ole rajoja. Minä avaudun sille. Annan sen täyttää koko olemukseni ja tunnen oloni turvalliseksi, rikkaaksi ja iloiseksi. ”
Kerrottuani vakavasta sairaudesani monille, huomasin suureksi yllätyksekseni , miten monille olenkin yllättävän rakas. He eivät vain ole osanneet, eivätkä kyenneet sitä aiemmin ilmaisemaan.
Vasta nyt kun he uskoivat pian menettäväsä minut, se tuli ilmi. Tajusin miten jokainen kaipaa erityisesti tulla rakastetuksi. Niinpä omille rakkailleni uskallan sanoa sen reilusti nyt ja usein. Elämästäni on tullut rakkauden täyttämää.
Koko elämää katselen nyt uusin silmin ja, kun nyt sainkin jatkoajan, niin ihmettelen Jumalan suurta rakkautta. Sairauteni paljastui ja poistettiin hetkelleen oikeaan aikaan. Vähän myöhemin se olisi ollut myöhäistä. Sillä syövän leviäminen oli juuri alkanut. Nyt näyttää siltä, että se saatiin silti kokonaan pois. Pääsin näkemään ja kokemaan miten olen kokonaan suuren rakkauden kohteensa erittäin tarkasti ja jatkuvasti. Suuremman, kuin jaksan tajuta. En tiennyt mitään vakavasta sairaudestani. Sillä oireita ei ollut ja monen sattuman kautta se paljastui ja lisäksi juuri viime hetkellä se saatiin pois.
Sinuakin lukijani katselen nyt uusin silmin. Teistäkin on tullut minulle rakkaita ja toivoisin sydämestäni, että mahdollisimman moni saisi kerran kanssani päästä kokemaan sen iankaikkisen rakkauden. Täällä kohtaamamme rakkaus on monin tavoin vajavaista ja voi kohdistua meihin vain yhdeltä suunnalta, mutta siellä kaikki on rakkauden täyttämää ja se rakkaus kohdistuu meihin joka suunnalta ja jatkuvasti. Täällä kaikki kokemamme hyvä on vain pieni heijastus taivaalllisesta ja iankaikkisesta rakkaudesta. ” Annan täyttää sillä koko olemukseni ja tunnen oloni turvalliseksi, rikkaaksi ja onnelliseksi.”
Pekka Veli
Kiitos että kirjoitat nämä tunteesi esille. Teet sen ihanasti sydämen lämmöllä.
Olen kiitollinen siitä, että monia vuosikymmeniä sitten sain tutustua sinuun ja elää kappaleen matkaa seurassasi Lapinjärven aikoina.
Olen Jumalalle kiitollinen noista yhteisistä vuosista.
Kiitos Matias. Hyvät muistot mieleen jäi sinusta sieltä. Ystävyys joka silloin syntyi näyttää hyvin kestäneen.Kun kohtaamme voimme jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme. Vaikka aikaa on viimetapaamisesta kulunut. Hyvän ystävän tunnistaa juuri siitä, ettei pitkäkään aika vaikuta siihen mitään.
Onkin harmillista, että ihmisiä muistellaan hyvällä usein vasta muistopuheessa. Voisi sitä ”muistella” ihmisten hyviä ominaisuuksia ja rakastettavuuttaan heidän elinaikanakin.
Pitääkö kohdata vakava sairaus, että ”uskaltaa” sanoa läheisilleen rakastavansa heitä ? Mitä muuta ”maallista” sairaus opetti ?
Olin hiljattain hautajaisissa. Melkein tympäisi se vuolaiden kehujen runsaus, mitä vainajasta kerrottiin. Ei tuntunut olevan ihminen ollenkaan. Ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, olivat hiljaa.
Hah hah hah hah Charlotta 🙂 Nyt kyllä iski minun mustan huumorin suoneen!!! Minua on myös aina ällöttänyt hirveä kehujen haju, oli sitten kyse elävistä tai kuolleista. Lips, lips, lips 🙂 Monesta asiasta olemme olleet kanssasi eri mieltä, mutta uskon, että olet aika rehellinen mielipiteissäsi. Sairaudet opettavat kyllä (omakohtaista kokemusta on), mutta meillä kaikilla on joku risti, jota me perässämme vedämme. Jonkun risti voi olla vain se, ettei jaksa kuunnella toisten ristinkantajien valituksia. Yms yms. Yritin kerran kehua lipevästi erästä edesmennyttä, jota en tuntenut. Sain heti kuulla hänen veljensä äreän tokaisun: ”edesmennyt sisko oli kaikkea muuta!!!” että ei kannata lässyttää -sen opin sain. Kiitos aitoudestasi!!! Tule Messiin, Clotta 🙂
Mitä maallista opin.
1. En sano tekeväni mitään ”joskus”.
2. Voisin olla ihan hyvin jo nyt haudassa ja sen tosiasian tunnustaminen auttaa ymmärtämään sitä mikä merkitys sillä on mihin tänään ryhdyn. Eli tosi vähän, tuskin mitään. Niinpä voin nyt ottaa paljon rennommin.
3 mikään ei ole itsestään selvää.
4 opin elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä mitä on.
5 Menneisyyden kipeistä asioista voin nyt todeta: ne olivat osa elämääni. Tasapaino menneisyyden ja nykyisyyden välillä on yksi vanhenevan ihmisen kehityshaasteista. Voin tarkastella elämääni taakseppäin hyvillä mielin.
Siksikö on nyt niin vaikea sanoa: ”merkitset minulle paljon ja arvostan sitä mitä olet saanut aikaan”, että pelkäämme, että se koetaan nuoleskeluna ja jätämme sen siksi sanomatta. Vasta kummun äärellä on lupa kehua . Siksiköhän monilla suomalaisilla on kovin heikko itsetunto.
Äitini kertoi saaneen saaneensa opin ” ettei poikia saa kehua ennen kuin parta kasvaa, ettei heistä tule ylpeitä.” Tuo keino on kuitenkin paras tapa luoda lapselle heikko itsetunto, mutta samalla tehdä heistä ylpeitä. Mielenkiintoista on se miten usein suomalaiset kehuvat huonoa itsetuntoaan. Eli ovat siitä ylpeitä.
Pekka Veli 🙂 Minulla on sukulainen, joka aina kehui, jos minulla oli vaikka kiva vaate. Ensin ajattelin, että onpa lipevä tosiaan. Sittemmin ymmärsin, kun aloin itsekin sanoa, jos näin jotain kivaa jollain toisella-että kateus toisinaan saa ne kehumiset loppumaan. Mutta ei ole minulta pois, jos toisella on jotain kivaa.Nykyään sanon kyllä aina, jos on hyvää sanottavaa. Mutta sellainen ylenpalttinen, johonkin pyrkivä tai muutoin tökkivä kehuskelu on yök. Minun isä kasvatti samoin minut, kuin äitisi oli opetettu, eli ei saa kehua, ettei ylpisty. Minusta meinasi tulla masentunut 🙂 Mutta nykynuoret taas kehutaan niin korkealle, että heillä on varmaan jo vaara ylpistyä. Kultainen keskitie tässäkin. Jos jotain hyvää, saa siitä kiittää. Jos jokin menee pieleen, taidolla ojentaa-ja osoittaa uuden mahdollisuuden yrittää. Isäni kanssa asiat ovat sovitut-ja kaikki hyvin. Sotainvalidi pääsi viimein raskaista elämänkokemuksistaan Taivaan Kotiin.
Joissain lähi-idän kulttuureissa ei ole suotavaa kehua toisten hienoja juhlapukuja. Jos sen teet, niin puvun kantaja on velvollinen juhlan jälkeen antamaan puvun sinulle.
https://www.youtube.com/watch?v=sXcqv2ThfiY
Kiitos tuosta ”Clotta” -ilmaisusta. Lapselle ei tule hyvää itsetuntoa kehumalla holtittomasti silloinkin, kun siihen ei ole aihetta. Lapsi kyllä ymmärtää epäonnistuneensa. Sen sijaan kannustus tappion hetkellä on kasvattaa sisua.
Tosiaan, ihminen muuttuu hyväksi omissa hautajaisissaan. Olisipa kuullut ne kehumiset elämänsä aikana. Siksi järjestän oman muistotilaisuuteni jo ennen kuolemaani.
Olen kuullut, että vakavasti sairas ihminen, piti muistotilaisuuden eläessään ystävilleen, ja kait suvullekin. Itse pidin 5-kymppiseni niille ihmisille, jotka olivat minua kannustaneet elämäni aikana, sanoin,teoin. Ne olivat mieleen jäävät! En tiedä, miten läheinen sinulla, Charlotta, oli tämä läheinen-mutta ilmeisesti niin läheltä, että otti kipeää ne myöhässä tulleet sanat. Kärsit ilmeisesti puhtaan sydämen laajentumasta kans, Clotta?
Siitä Jumalan iankaikkisesta rakkaudesta on kai vaikea mitään keskustelua repiä, kun se on niin käsittämättömän suuri. Joten on tyytyminen maallisiin kommetteihin.
Pekka kiitos hyvästä blogista. 16 vuotta sitten olin masennuksen kuopassa. Kaikki oli sumuista. En nähnyt rakastavaa Jumalaa, vaikka kaikki oli aiemmin ollut kirkasta. Kuopassa ollessa löysin Kristuksen tai oikeastaan Hän löysi minut. Kaikki tuntui uudelta, vaikka oikeastaan mikään ei ollut uutta. Asiat jotka olin aiemmin ymmärtänyt oli tilapäisesti pois otetut. Pikku hiljaa ne tulivat takaisin ja pystyin taas kokemaan Jumalan rakkauden. Kristityt ystävät tukivat minua ja rukoilivat puolestani.
Kertomasi kaltaiset nollautumiset on kristitylle hyvin tarpeellisia… Juha ja ehkä jopa välttämättömiä.
Hyvinä aikoina jotenkin tuudittautuu sellaiseen neitseelliseen uneen. Samoin kuin ne kymmenen neitoa, joista viisi oli viisasta. Kaikki he nukkuivat. Tässä unessa uneksumme siitä miten hyvin luemme sanaa, rukoilemme ja käymme seurakunnassa yms. Sitten Jumala ottaa sen kaiken yks kaks pois. Ei jää kuin sydämen huokaus: ”Jeesus älä jätä”. Silloin oppii taas uudelleen sen, että kaikessa olemme ainostaan Jumalan suuren rakkauden varassa. Tämä meidän on opittava uudelleen ja uudelleen. Jos Jumala päättää yllättäen ottaa pois antamansa hienot lahjat ja kokemukset armosta ym. niin kyllä me silloin hätäänymme kovasti. Jumala ei kuitenkaan hätäänny. Hän vain kätkeytyy meiltä joksikin ajaksi. Mekin saamme rauhoittaa mielemme sillä tiedolla, ettei Jumala muutu. Hän vain kasvattaa meitä taivasta varten.
Hyvin analysoit ja sanoitit, kiitos Pekka! Raskas aika tuntuu pitkältä.
Omassa monttuun putoamisaa auttoi, kun sain kulla, että jos putoan vielä syvemmälle, niin siellä jalkapohjissani saatan alkaa pian tuntea Vapahtajani hellät kädet, jotka kurottuvat minua kohden.
Meissä monttu-ihmisissä on se merkillinen piirre, ettei meidän tarvitse kertoa sitä missä montussa on oltu. Silti tunnistamme toisemme.