Kamerunissa kuljimme hyvin paljon yhdessä Coletten kanssa.  Teimme matkoja lähelle ja matkoja kauas, matkoja suuriin kaupunkeihin ja matkoja pieniin kyliin.

Julistimme Jumalan suurta ja rajatonta armoa. Kerroimme hyvän Jumalamme suuresta rakkaudesta meitä kohtaan. Armosta olemme pelastetut, uskon kautta, Kristuksen tähden.

Olipa kerran mummo, joka oli hyvin innokas lukemaan Raamattua. Aina välillä hän huusi kovaan ääneen: "Halleluja!" Kerran talon lapset ajattelivat tehdä hänelle pienen kepposen.  He vaihtoivatkin Raamatun paikalle koulunsa maantiedon kirjan.  Kun mummo astui huoneeseensa, lapset jäivät kuuntelemaan, mitä tapahtuisi.  Hetken hiljaisuuden jälkeen huoneesta kuului jälleen tavanomainen Halleluja -huuto,  mutta ehkä vieläkin reippaammin kuin pitkään aikaan.

Lapset ryntäsivät mummon huoneeseen ja ilakoiden kertoivat, että nyt taisi mummolle käydä erehdys. Eihän tuo kirja ollut Raamattu vaan maantiedon kirja.

Mummo vastasi rauhallisesti:

"Toki heti huomasin tuon kirjan kertovan maantiedosta. Ajattelin vain, että ehkä halusitte kertoa jotakin minulle ja niin minä avasin sen.  Tässä kohdassa kerrotaan, miten syvin meri on yli 10 km syvä.

Silloin muistin Raamatun sanan, että Jumala heittää meidän syntimme meren syvyyteen. En ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että meri on noin syvä.  Sieltä ei mitään enää käydä onkimassa ylös. Se mikä sinne on mennyt, se myös siellä pysyy.

Niinpä Jumalan armo Vapahtajassamme on niin äärettömän suuri, että se mikä on anteeksi annettu, se myös pysyy anteeksiannettuna eikä sitä enää milloinkaan uudelleen nosteta esiin meitä syyttämään."

Näillä sanoilla mummo kertoi Jumalan suuresta hyvyydestä lapsenlapsilleen.

Tällä tarinalla haluan valaista lukukappaleemme ajatusta:

Sinä armahdat meitä yhä,
poljet syntimme jalkojesi alle.
Kaikki syntimme sinä heität
meren syvyyteen.

SUNNUNTAI 18.4.2021
2. sunnuntai pääsiäisestä
Latinaksi Misericordia Domini
Hyvä paimen
Ensimmäinen lukukappale: Miika 7:14-20.

Olen elänyt lapsuuteni maatalossa. Kesäisin karjaa laidunnettiin takapeltojen laitumilla. Ne kuitenkin lypsettiin navetassa. Minun tehtäväni oli hakea lehmät lypsylle metsäpolkua pitkin. Kun tulin laitumen ääreen, niin pitkin laidunta levänneet lehmät tulivat paikalle ja niin kävelimme koko matkan yhdessä minä heidän seassaan milloin ensimmäisenä, milloin viimeisenä, milloin keskellä laumaa.

Lehmät tunsivat minut ja minä tunsin heidät. Metsän läpi kulkiessamme olimme yhtä joukkoa. Kuuluimme kaikki yhteen. Yksikään heistä ei lähtenyt joukosta erilleen, vaan kaikki pidimme yhtä.

Navetalle saapuessamme lehmät aivan omatoimisesti menivät omalle paikalleen ja nauttivat pöydälle pantuja herkkupaloja ja  väkirehua, jotka täydensivät ravinnon kokonaisannin kohdalleen.

Mielestäni tämä kuvaa hyvin sitä, miten Jeesus pitää meistä huolta. Hän tuli ihmiseksi,  hän tuli yhdeksi meistä.  Yhdessä meidän kanssamme kulkien hän johtaa meitä matkallamme, tukee ja kantaa koko elämämme ajan. Hänen seurassaan yhdessä joukossa kulkien, yhteisessä kirkossa taivaltamme tehden, pääsemme perille. Kaikella on määränpäänsä ja tarkoituksensa.

Lapsuuteni lehmille määränpää oli lypsylle pääsy. Meidän Vapahtajamme joukossa eläessämme meidän määränpäämme on taivaan ilo ja onni. Jumala on kaiken jo valmiiksi rakentanut meitä varten eikä meiltä tule puuttumaan mitään, vaan kaikki on täydellistä, ikuista riemua taivaan asunnoissa, jotka Hän on meille valmistanut.

Tässä hyvän paimenen sunnuntain ensimmäinen lukukappale

Miika 7:14–20