Que vadis kirkko?
On tässä jo vuosia pohtinut sitä, miksi kirkossa ei ryhdytä valmistautumaan tuleviin muutoksiin.
Eilen autoradiota kuunnellessani sain vastauksen. Ohjelmassa keskusteltiin yleensä tulevaisuuden ennustamisesta. Joku siinä mainitsi sen, että jos takapihalla ei vielä pala, niin muutoksille ei ole tarvetta. Tuo lause vastasi kysymykseeni! Eihän kirkossa nähdä mitään tarvetta toiminnan muutokselle, kun työtä voidaan jatkaa, aivan samoin kuin tähänkin asti. Kymmen, kaksikymmentä, jopa viisikymmentä vuotta, tai jopa sitäkin enemmän, on voitu toimimia samoin periaattein ja menetelmin. Homma on toiminut silloin ja miksei sitten nyt.
Kymmenen, tai ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluttua tilanne on täysin toinen. Mennäänkö tuonne tulevaisuuteen ihan valmistautumatta. Otetaan vastaan eteen tulevat muutokset sitten kun tulevat.
Ryhdytään toimenpiteisiin sitten kun ” takapihalla palaa”. Valitettavasti silloin on jo myöhäistä. Niitä toimivia rakenteita, jotka nyt mahdollistaisivat muutoksen, ei siinä vaiheessa enää ole.
Olisi jo aika ryhtyä muuttamaan suuntaa kirkon sisältä ulos ja työntekijäkeskeisyydestä seurakuntakeskeisyyteen. Jo vuosia olen odottanut sitä, milloin kirkko herää tarvittaviin toimenpiteisiin. Koulutuksessa ja toiminnassa olisi otettava huomioon tuleva kehitys. Vaikuttaa kuitenkin sitä, että kirkko matkustaa tulevaisuuteen selkä menosuuntaan päin.
17 kommenttia
Pekka Pesonen; ”Olisi jo aika ryhtyä muuttamaan suuntaa kirkon sisältä ulos…”
Nyt olen Pekan kanssa täysin samaa mieltä ja voin antaa neuvon. Kääri hihasi ja rupea touhuamaan siihen suuntaan, että kirkollinen vihkiminen mahdollistuisi kaikille ev.lut kirkon jäsenille. Se on hyvä suunta, sillä kirkko on ihmistä varten.
Jälleen on ilmestynyt tieteellinen (Markus J Rantalan) tutkimus, jonka mukaan ihmisen sukupuolinen suuntaus on synnynnäistä. Siis olemme Luojan luomia kaikkine ominaisuuksinemme. Tiede ei tunnetusti voi sanoa koskaan lopullista totuutta, mutta minun mielestäni sitä ei sano myöskään yksikään Raamatun kirja. (tietenkin joku voi tähän heti lisätä; ”Jumalansana on iankaikkinen totuus” tai ”Jeesus on totuus.” y.m.s.
Tervehdys Pekka,
ja kiitos pohdinnastasi.
Laitan tähän yhden linkin. Voisiko se tarjota sinulle joitakin rakennusaineksia ajatteluusi?
http://www.lhpk.fi/luterilainen-vaihtoehto/
Antti Hämäläinen: ”Raamatun mukaan avioliito on miehen ja naisen muodostama profeetallinen merkki Kristuksen (yljän) ja seurakunnan(morsiamen) yhteydestä ja myös yhtymisestä. Tällaisenaan se on pyhä, ortodokseilla ja katolisilla sakramentti. Kahden miehen yhtyminenhän ei vastaa tätä kuvaa, eikä voi olla tällainen pyhä “merkki”.”
Kiitos kommentistasi. Minun mielestä käsityksesi Raamatun mukaisesta avioliitosta on oma tulkintasi. Mutta missä näkyy avioliiton ”pyhyys” historiassa ja nykyaikana? Ennen mentiin naimisiin suureksi osaksi pakon edessä (morsian odotti lasta) ja nykyisin erotaan kovin helposti. Emme me ihmiset (ei ”kirkonmiehetkään”) ole koskaan käytännössä pitäneet avioliittoa pyhänä. Se on ollut yhteiskuntien keino hallita jotenkin järjestyneesti perhe-elämää ja hyvä näin.
”Avioliittoon vihkiminen on kahdenvälinen oikeustoimi, mutta papin edessä tehty lupaus on myös kaunis sitoutumisen ele.” (lainaus Hollolan seurakunnan sivuilta.) Se mikä avioliitossa on pyhää ovat siihen liittyvät ihmiset ja heidän pyrkimyksensä ja tätä pyhyyttä pitäisi kirkossamme alkaa arvostamaan. Raamatun perusteella voime kyllä rakennella farisealaisia oppirakennelmia, joissa palvotaan joitakin lain- ja profeettojen opetuksia, mutta näissä oppirakennelmissa unohdetaan ihminen.
Raamatussa puhutaan kyllä häistä, mutta tietääkseni siellä ei kerrota yhdestäkään avioliittoon vihkimisestä. Mitä tästä voisimme ajatella?
En pitkällä tikullakaan haluaisi kosketella noita homo-keskusteluja. Olen yrittänyt kovasti pysyä niistä erossa. Joten jos juttu vielä lähtee siihen suuntaan, niin onneksi voin sellaiset poistaa.
Kyse ei ole siitä, ettei muutoksen tarvetta ymmärrettäisi. Kyse on ennen kaikkea johtajuuden puutteesta – suuriin osa johtajan statuksen omaavista ei oikeasti johda vaan pyörittää systeemiä. Isoihin uudistuksiin tarvittaisiin rohkeita johtajia, jotka uskaltavat kulkea tarvittaessa vastavirtaan mutta niitä on kirkossa tosi vähän. He karsiutuvat matkalla.
Toisaalta kirkon hallintorakenne torpedoi uudistuksia ja hyydyttää niiden harvojen muutosjohtajien innon. Se on tehty hitaamman maailman ehdoilla. Mieti nyt vaikka kirkkolain muuttamista; lähes joka asiaan pitää saada määräenemmistö. Tai että jo pelkästään jumalanpalveluksen muuttaminen vaatii kirkkolain muuttamista, ja sen alkamisajan vaihtaminen vaikka puolella tunnilla edellyttää valtuuston ja kapitulin hyväksynnän. Muistan kun eräs hyvin tunnettu yrityskonsultti tutkittuaan vuosia kirkon uudistamista lopulta totesi: ”kirkon hallintorakenteeseen on vain yksi toimiva ratkaisu: dynamiittipötkö”.
Halua ja toivon kipinöitä välähtelee siellä täällä; pinnan alla muhii. Mutta ottaa aikansa ennen kuin systeemi alkaa muuttua isommin. Siihen varmaan tarvitaan se takapihan tulipalo. Tai joku tarpeeksi rohkea johtaja, joka uskaltaa haastaa. Laajasalon Teemusta olen tällaista toivonut.
Kiitos Timo dynamiitista. Sille olisi varmaan hallinnossa käyttöä. Hallintoa suurempana ongelmana koen seurakuntalaisten tyytyväisyyden vallitsevaan tilanteeseen. Johdon olisi pakko muuttaa systeemiä, jos me ei oltaisi kiltisti ja hiljaa. Seurakuntalaiset ovat ihan tyytyväisiä siihen oravanpyörään, jossa pappeja pyörittävät. Nautitaan hyvästä seurasta, eikä kaivata muita mukaan.
Keskustelun tekee täällä mielekkääksi, juuri omalla nimellä kirjoittaminen.
Aviokysymys ei ole tulevaisuuden uhka vaan kirkon antamaton opetus hengellisessä tiennäytössä ja opetuksessa.
Perinteisen mallin ymmärryksessään kirkko hyvin saa pitää ja säilyttää, mutta kysymyshän on Ihmisten samanarvoisesta kohtelusta yhden aviolain puitteissa. Nythän kirkko kohtelee jäseniään samanarvottomasti, ja vielä sukupuolen perusteella.
Näin kirkko hyvin voi luopua vihkioikeudestaan ja keskittyä pohtimaan kenen tai keiden puolestaa se katsoo voivansa rukoilla ja keitä siunata. Siinäkin on varmasti puheenalustaa erilaisille intohimoille riittävästi samalla kun tyydyttävästi.
Kirjoittaja
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
’Mihin’ on latinaksi ’quo’.
Ilmoita asiaton kommentti