Hotellin aamupala on runsas ja maittavasti katettu. Kahvia ja teetä varten pöydissä on kirkkaanpunaiset mukit, muu kattaus on tyylikkään valkoista.

Vinottain vastapäätä on pyöreä pöytä. Lastenvaunut, joihin ei näe, kuomu on nostettu ylös, voi vain arvata, että vaunuissa on nukkuva pienokainen. Paksuun ulkoilutakkiin pukeutunut äiti, joka nostaa välillä mukin huulilleen.

Noin nelivuotias pojanvesseli pyörii tuolillaan, leikkii paahtoleivällä, haukkaa pienen palasen leivän kulmasta, syö lusikalla tuoremehua lasistaan, kunnes äiti alkaa juottaa sitä hänelle. Juoksee pöydän ympäri, kurkistaa vaunuun, palaa paikoilleen ja puraisee taas leipäänsä. Pojalla on yllään ohut pyjama, jossa on nallenkuvia, jalassa tukevat talvikengät.

Kolmikon pöytään tulee ankarakasvoinen mies, istuu paikalleen, ei riisu päällysvaatteitaan, saa kahvinsa tarjoilijalta. Mies kumartuu naisen puoleen, alkaa puhua jotakin, minkä vain nainen kuulee. Nainen kuuntelee, nyökkää välillä, katsoo vaunuihin, seuraa katseellaan poikaa, vilkaisee miestä. Mies puhuu, puhuu, puhuu. Ilme ei muutu, kasvojen ankaruus ei lienny. Seurue on omassa kuplassaan, keskittyneenä omaan oloonsa.

Lähdemme ravintolasta ja haemme huoneesta päällystakit, ajamme hissillä pohjakerrokseen. Pyöreän pöydän perhe tulee ravintolakerroksesta, osutaan samaan hissiin. Pikkupojalla on pyjamansa päällä paksu talvitakki, huppu nostettuna pään peitoksi, nainen keskittyy katselemaan vaunuissa nukkuvaa lasta, mies vilkaisee ankarasti meitä. Ei tervehditä, hissi on pian perillä ja tilanne ohi.

Tuntemattomien ihmisten perheasioihin ei ulkopuolisen pidä puuttua, ei tietenkään. Taustoista en tiedä yhtään mitään. Näen vain ilmeet ja eleet, tulkitsen niitä oman mielikuvitukseni ja elämänkokemukseni kautta.

Isoäidin vaistolla tajuan, ettei lasta ole puettu kolean ja tuulisen päivän edellyttämällä tavalla, vaikka vaatteet siistit ovatkin. Oliko kyseessä normaali perheaamiainen, katastrofi kotioloissa vai rapautuva parisuhde?

Olen viimeisten kuukausien aikana joutunut lukemaan kirkollisen median palstoilta mahtipontisia mielipiteitä siitä, millaisia parisuhteiden tulisi olla. On tuomittu ja moitittu. On puututtu toisten, tuntemattomien ihmisten suhteisiin. On oltu niin oikeassa, että pelottaa.

Pienen pyjamapojan elämä jatkuu jossain, toisaalla, kaukana meistä. Pienen pyjamapojan ja kaikkien muiden pienten puolesta toivoisin, että yhteiskunta ja mielellään myös kirkko asettuisi puolustamaan ja tukemaan kaikkia perhe- ja parisuhteita. Väreihin katsomatta.

Se, mitä kahden toisiaan rakastavan ihmisen välillä tapahtuu, on yksityisasia. Ainakin niin kauan, kun kaikki on hyvin. Se, mitä lapset joutuvat kokemaan, on kaikkien asia.

Hotellin aamiaishuoneessa kaikki on ennallaan.

Astiat kolahtelevat hillitysti, pukumiehet ja kauniisti pukeutuneet naiset astelevat salissa, hakevat paahtoleipiä, pekonia, munaa, leikkeleitä…  tehän tiedätte, arkista luksusta.

Perheet nauttivat siitä, että voivat kerrankin tulla ja valita valmiista. Lapset puhuvat, nauravat, juoksentelevat, vanhemmat toruvat lempeästi.

Pyjamapojan en kuullut sanovan yhtään sanaa.