Isien elämäkerroissa luetaan eräästä miehestä, joka piti itseään suurena pyhimyksenä. Kun hän tahtoi tietää, kuinka korkealla sijalla hän oli istuva taivaassa, osoitettiin hänelle muuan soittoniekka, jonka kaltaiseksi hänen piti pyrkiä. Mies heti tämän luo kysymään: Veikkonen, mitähän hyvää sinä teet? Soittoniekka vastasi: En mitään muuta kuin soittelen maalaisten tansseissa; kerran satuin näkemään, miten kumppanini aikoivat raiskata erään neidon, sen minä estin ja pelastin hänet.
Toisen kerran hän taas kysyi, kenen kaltainen hänen pitäisi olla. Silloin vastattiin hänelle: Kahden aviovaimon. Näiltä hän taas kysymään samoin kuin soittajaltakin: Mitkä ovat teidän hyvät tekonne? He vastasivat: Emme tiedä mistään erikoisen pyhästä elämästä; meillä on kotimme ja lapsemme, joita me hoidamme parhaamme mukaan, – me olemme koettaneet elää niin, ettemme koskaan keskenämme riitaannu ja toisiamme soimaa.
Silloin pyhä isä sanoi lähtiessänsä: Nyt tiedän, ettei saa halveksia mitään säätyä, vaikka se kuinka alhaiselta tuntuisi. Kaikissa oloissa voi Jumalaa palvella ja elää hurskaasti, ja hänelle on jokainen otollinen, joka vain häntä pelkää ja tekee oikein, olkoon missä säädyssä tahansa…
Kristityksi tuleminen ja Jumalalle kelpaaminen ei riipu ulkonaisista olosuhteista, vaan sydämen muutoksesta: tiedät Jeesuksen oikeaksi Vapahtajaksi ja luotat häneen, Jumalaa kiittäen ja ylistäen hänen armostansa. Silloin Jumalalle kelpaa ulkonainen elämä ja säätykin.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 89-90, SLEY, 1945.
Luther kertoo erakosta, joka eli vuosikausia yksinäisyydessä, kaukana pahasta maailmasta. Hän omistautui yksinomaan hengellisille harjoituksille. Kun hän sitten tahtoi tietää, kuinka pitkälle hän oli päässyt pyhityksessään, hän näki eräänä yönä näyn. Näyssä Jumala näytti hänelle läheisen kylän palvelustytön, johon hänen tuli verrata itseään. Hän kiiruhti matkaan ja kysyi palvelustytöltä, millaisia pyhiä tekoja tämä oli tehnyt. Mutta hän ei tiennyt mitään hyvistä teoista. Hän teki vain sen, mitä emäntä käski tekemään. Ja sitten hän kertoi, että kun hän kantoi halkoja, hän ajatteli Vapahtajaa, joka kantoi ristin hänen tähtensä ja joka kantoi myös hänen syntinsä ruumiissaan ristille. (1 Piet. 2:24)
Tämä lainaus Lutherilta löytyy ainakin ruotsalaisen herätyssaarnaajan C. O. Roseniuksen (1816─1868) hartauskirjasta ”Leipäset”, s. 13, jonka PerusSanoma Oy julkaisi vuonna 1990.
Uuden liiton välimies ja ylimmäinen pappi Jeesus Kristus on suurena sovituspäivänä kerta kaikkiaan antanut alttiiksi pyhän ruumiinsa ja vuodattanut kirouksen puussa kalliin verensä ikuisesti kelpaavaksi koko maailman syntien sovitukseksi. Siksi pyhä Johannes sanookin: HÄN ON MEIDÄN SYNTIEMME SOVITUS; EIKÄ AINOASTAAN MEIDÄN, VAAN MYÖS KOKO MAAILMAN SYNTIEN (1. Joh. 2:2). Nähdessään Jeesuksen tulevan luokseen Johannes Kastaja sanoi: KATSO, JUMALAN KARITSA, JOKA OTTAA POIS MAAILMAN SYNNIN! (Joh. 1.29). Tämä ainoa hänen ruumiinsa ja verensä uhri on iankaikkisiksi ajoiksi sovittanut ja pyhittänyt hänen liittonsa kansan, että itsekukin häneen uskova saisi syntinsä hänen nimessään anteeksi ja hänessä voiman tulla Jumalan lapseksi ja perilliseksi.
F. G. Hedberg, Ainoa Autuuden Tie, s. 110, SLEY-Kirjat Oy, 1987.
Herran seurakuntaa, jonka hän omalla verellänsä on itselleen ansainnut. Apt. teot 20:28
Hinta, jonka hän on seurakunnastaan maksanut, riittää takaamaan sen, että sen hyvinvointi on aina hänen sydäntään lähellä. Me olemme hänelle kalliita sen veren tähden, jonka hän on meidän edestämme vuodattanut.
George Bowen, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Kristus tekee meille paljon hyvää.
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarreaitta, s. 177, SLEY, 1925.
Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille, tämän päivän teksti:
https://www.facebook.com/photo/?fbid=1737738714218457&set=a.770809430911395
Ja hän puhui heille vertauksen siitä, että heidän tuli aina rukoilla eikä väsyä. Luuk. 18:1.