Pyhäin päivä, pahain päivä, surun ja ilon päivä.

Tunnustan heti henkilökohtaisen ongelmaisuuteni tulevaa lauantaista kirkollista pyhää kohtaan. Samalla varoitan lukijaa. Juttu voi olla sopimaton herkkätuntoiselle, ehkä jopa vastenmielisen avomielinenkin.

Muistan varhaislapsuudestani lähtien kotoa, kuinka raskaasta emotionaalisesta päivästä olikaan kyse. Äitini pystytti kotialttarin kuolleiden läheistensä muistoksi: valokuvat, kukat ja kynttilät. Sen lisäksi kävimme Hietaniemen hautausmaalla sukuhaudalla hoitamassa haudan talvikuntoon ja sytyttämässä sille kynttilät.

Kotona oli oltava hiljaa. Lapset eivät saaneet leikkiä äänekkäästi. Äiti itki. Olin 5- vuotias, kun tämä alkoi mummini kuoleman jälkeen. Sitten seurasivat ukkini, sisareni, enoni... Jokaisen pyhäinpäivän yhteydessä tuntui siltä, ettei rakastamani äiti ikinä selviäisi surunsa kanssa, jota hän toisaalta piti jakamattomasti omana asianaan.

Isäni kunnioitti äidin surua antamalla hänelle kukkia ja myötätuntoa sanomalla aina: "Äiti-raukka". Hän ei korostanut omaa surevaa osaansa, vaikka sen tajusinkin etenkin siskoni kohdalla. Äitini ei myöskään rakentanut alttaria isäni vanhempien eikä hänen sisarustensa muistolle. Pyhäinpäivä oli toinen versio äitienpäivästä, jolloin myös kävimme kukittamassa Hietaniemen hautaa.

En ole katkera näistä kokemuksista, mutta kyllä minä jo lapsena kaipasin kuolemaa ollakseni "pyhitetty", hyvä, äidin surulle otollinen. Lisää tuntoni vielä järkkyi, kun lankoni huusi tuskaansa nuorena kuolleen sisareni kuolinvuoteella: "Miksi se ei voinut olla Päivi?! Hänhän on sairastellut niin paljon." Sisareni oli minulle erittäin rakas. Olisin todella halunnut kuolla hänen puolestaan, jos olisin voinut. Ei vain ollut aikani. En ollut Jumalalle otollinen lähtemään. En ollut valmis enkä kyllin hyvä. Olinko paha?

Tätä tuntoa on ylläpitänyt elämän kulku, jossa hiusta hipoen olen kuin ihmeen kaupalla muutaman kerran ollut kuolla leikkauspöydälle tai ambulanssiin. Ymmärrän, että olen Jumalalle elämästäni kiitoksen velkaa, mutta tunnen silti epämukavuutta. "Kaipaan tuonpuoleiseen", joka on tietysti makaaberia, mutta syvään juurrutettua kaiken krisrillisen kasvatukseni kautta. Pyhäin päivä on minulle "taivaan ja helvetin avioliitto".

Juuri tätä taustaa vasten se on myös tahattoman komiikan ja naurujen päivä. Ymmärrän, että erittäin voimakas vakavuus voi purskahtaa esiin joskus yhtä hyvin pidäteltyinä kyynelinä kuin suoranaisena (liki hysteerisenä) nauruna ja tragikoomisena tilannetajuna. Minulla on kaksi esimerkkiä, joita vakavamielisten ja hautoja pyhänä pitävien ei kannata lukea.

Kun sisareni amerikkalainen vaihto-oppilassisko tuli Suomeen ensi kertaa siskoni kuoleman jälkeen, menimme tietysti myös haudalle. Työnsin vauvaani rattailla. Seisoimme haudalla katsellen valkoista, tuoretta marmorilaattaa. Carol alkkoi itkeä. Samassa haudalle kipitti ovela orava, joka oli kuin hyökkäämässä vauvan rattaisiin. Carol säpsähti kirkumaan. Minä samoin. Lisäksi heitin maljakossa olleen kukkaveden kohti oravaa. Ja sitten juoksimme minkä jaloiltamme selvisimme pitkin Hietaniemen pääkäytävää --- ja nauroimme niin että itkimme. Tai ehkä toisinpäin.

Myöhemmin, vuosia sitten olin pitämässä retriittiä tapani mukaan pyhäinpäivän aikaan Vieremän seurakunnan Kyrönniemessä. Matkasin sillä kertaa tyttäreni kyydissä ja pysähdyimme mennessä Iisalmen vanhan kirkon hautausmaalle jättämään kynttilät ex-appivanhempieni haudalle. Hauta oli umpilumessa. Astuin rohkeasti korkeilla koroillani kohti kiveä ja onnistuinkin laskemaan ja sytyttämään kynttilän. Takaisin en kuitenkaan selvinnyt, vaan kupsahdin selälleni hankeen.

Siinä sätkiessäni pitkässä mustassa kapeassa  takissani, saapikkaitten korot ilmassa ja pillerirasiahattu (kaupunkilaistapaan) päässäni, tunsin täyttä avuttomuutta, joka puhkesi hillittömään nauruun. Asiaa ei suinkaan auttanut, että sattumalta juuri silloin tyttäreni kännykkä soi.

Puhelimessa oli ex-mieheni, jolle tyttäreni kertoi, että äitinsä makaa selällään mummin ja ukin haudalla. Siihen ex-mieheni tyynesti, kaikkeen tottuneena, totesi: "Jaa, ottaa siis mittoja tulevasta paikasta. Kyllä se sopii." Lisää komiikkaa toi, että juuri samalla hetkellä haudan ohi käytävällä kulki parijonossa ryhmä kehitysvammaisia nuoria. He jäivät lähes kirjaimellisesti suu auki katsomaan tilannetta. Olin varmasti tosi omituinen näky.

- - -

Pyhäinpäivään tuo vakavasti ottaen oman ristivalonsa ennen muuta Jeesuksen suhtautumistapa. Hän itki joutuessaan kutsumaan kuolleista, haudasta, ulos elämään, Lasaruksen. Hän jätti itse taakseen tyhjän haudan käärinliinoineen. Ja hänellä oli voimaa ja rohkeutta julistaa sureville ihmisille lähes rienaavalta kuulostavaa sanomaa: "Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa." (Matt.8:21-22).

Seuraamaan mihin? Elämään kanssaan! Ulkopuolelle leirien ja hautausmaitten, temppelien... Se oli ja on hänen ilosanomansa, evankeliumi. Iloksi myös pyhäinpäivän surujen keskellä.

 

 

 

 

 

 

 

10 kommenttia

  • Sonja Ottavainen sanoo:

    Kiitos Päivi, todella hieno ja koskettava kirjoitus!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Aarno Sainio sanoo:

    Kiitos puhuttelevasta blogistasi, joka vahvisti kokemusta, että syvimmin henkilöhtainen on myös syvimmin yleispätevää. Pyhäinpäivään liittyy sekä kiitollisia että kipeitä muistoja. On mielenkiintoista, että pyhäinpäivä on aikanamme ritualisoitunut ja ehkäoä siitä syystä myös saavuttanut suosiota. Kynttilöiden sytyttäminen haudoilla on kuin lämmön ja valon viesti kuoleman pimeydessä, jota lisää marraskuinen pimeys. Mielessäni on käynyt, että pyhäinpäivänä ihminen palautuu juurilleen tai etsii niitä yksinäisyyden ja irrallisuuden sävyttämässä ajassa. Mistä olemme tulleet, ja minne olemme menossa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Voi miten kipeällä tavalla puhutteleva ja samalla myös ihanan kaunis kirjoitus. Kiitos Päivi; on ihanaa, että olet olemassa

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Kamalia ja hauskoja pyhäinpäivämuistoja!

    Kuoleman vakavuus on kyllä jossain mielessä hurjan koomista. Muistan eräänkin kerran purreeni huulta hautajaisissa, kun joku yrittää saada kukkalaitteensa pysymään fysiikan lakeja uhmaavassa asennossa arkkua vasten. Projekti kestää ikuisuuden tapahtuen pyhän arvokkuuden vallitessa. Omainen on juuri kääntymäisillään pois, kun kukat kuin kiusallaan keikahtavat milloin sinne, milloin tänne. Aina takaisin ja uudelleen sama homma. Joskus ehditään jo nyökkäistä osanottonyökkäys lähiomaisille, kun taas *vups*.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Itku ja nauru ovat psykologisesti niin voimakkaita “liikutuksentiloja”, että ne voivat purkautua ristikkäin. Ex-mieheni joutui todistamaan sen muutenkin kuin vanhempiensa haudalla tapahtuneesta episodista. Menimme aikoinaan katsomaan vuosisadan suurimmaksi nyyhkyksi kutsuttua elokuvaa, jossa tummaihoinen maailmankuulu laulajatar päätyy viimein kotikaupunkiinsa ja kohtaa siellä hautajaissaaton. Äitinsä arkun, rakkaan ihmisen, jonka hän oli jättänyt vuosiksi mielestään. Tässä jännittävän traagisessa elokuvan tilanteessa tapahtui katsomossa “kauheita”. Istuin ex-mieheni kanssa Helsingin Maximin yläparven ensimmäisellä penkkirivillä. Liikutus tukahdutti henkeni, joka hetken pakahtumisen jälkeen purkautuikin hillittömäksi nauruksi. Naurua oli mahdoton pidättää. Se yltyi mitä enemmän sitä torjuin. Ja kuin ihmeestä: SE TARTTUI. Mieheni alkoi nauraa vesissä silmin. Lähirivit alkoivat nauraa. Lopulta koko yläparvi poistui teatterissa hytkyen silmät naurun kyynelissä. Seuraavaa näytöstä odottaneet ihmiset tuijottivat meitä kuin hulluja. Hehän myös olivat tulossa katsomaan “vuosisadan suurinta nyyhkyä”. Vanha viisaus tietää, että itku seuraa pitkästä ilosta. Totta toisinkin päin: nauru voi seurata pitkästä/syvästä/ylitunteisesta surusta, sen ylikuumenneesta liikutuksesta. Ei se ole kyneleetön tila. Siinä nauraa vesissä molemmat silmät ja henkeä haukkoen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raimo Turunen sanoo:

    Usko on syvimmiltään emootioita. Minusta ei ole niiden sakkiin, jotka irvivät pyhäinpäivänä hautausmailla kulkevia siviiliuskoviksi. Vuoden merkittävimpiä hetkiä on seisoa muualle haudattujen paaden äärellä satojen kynttilöiden loisteessa muiden muistelevien kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Työhöni on viime aikoina kuulunut myös kirja-arvioiden tekoa. Näin pyhäinpäivän alla luettavanani on ollut surukirjoja ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja. Jossakin niistä nousi vahvana esiin tuo sama mistä niin hienosti kirjoitat Päivi: Kuinka vaikea tilanne on eloon jääneillä sisaruksilla, kun perheen lapsista yksi kuolee. Tutkimusten mukaan oman lapsen kuolema on pahin asia, mitä ihmiselle voi tapahtua, eikä siitä kaikki vanhemmat toivu koskaan. Ja lähes aina kuolleista muistetaan vain hyviä asioita, aivan erityisesti lapsena kuolleista. Näin perheen muut lapset jäävät kauheaan paitsioon. Vanhemmat surevat, muistelevat menetettyä lasta, eivätkä pysty/ jaksa huolehtia emotionaalisesti niistä eloon jääneistä. Eloon jääneet kuulevat vain, miten loputtomasti vanhemmat kaipaavat sitä ihanaa ja täydellistä poisnukkunutta – ja alkavat kuvitella itse olevansa vähemmän tärkeitä lapsia, vähemmän merkittäviä, vähemmän rakkaita – ja jotenkin “pahoja” sen kuolleen “hyvän” sisaruksen rinnalla. Hurjaa! Eihän kukaan vanhempi tahallaan näin toimi, mutta kenties näin usein todella tapahtuu kenenkään tarkoittamatta.

    Toinen asia, mihin oma huomioni kiinnittyi surukirjoja lukiessa – samaa ristiriitaisten tuntojen teemaa kuin tässä sinun blogissasi – Olipa yllättävän hankalaa näin lesken uutena puolisona lukea siitä, miten rakkaus kuolleeseen puolisoon ei koskaan katoa, yhteisen elämän hyvät muistot kantavat omaan kuolemaan saakka, miten suru ei koskaan lopu vaikka muuttaa muotoaan jne jne. Ihminen on lopulta yllättävän “alhainen” – minä ainakin! Vaikka tietenkin ymmärrän, ettei heidän yhteinen hyvä elämänsä ole minulta millään tavoin pois, en voi silti välttyä mustasukkaisuuden tunteilta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Raimo hyvä! Toivottavasti et ymmärtänyt niin, että irvailen pyhäinpäivän hautausmaalla kävijöitä. Itselleni saatan nauraa. Palaan juuri Hietaniemestä mainitsemaltani sukuhaudalta, jota hoidan ikäänkuin perintöosanani. Aivan vieressä on kaunis portaikko muualle haudattujen rakkaitten muistoksi. Nykyään sekin on kiintopisteeni. Kiistatta emotionaalisesti tärkeä. Rakas aviopuolisoni siunattiin 3 vuotta sitten Helsingissä, mutta haudattiin Ouluun vanhempiensa ja veljensä luo. Matka on niin pitkä, etten ainakaan pyhäinpäivisin huonojen kelien aikaan lähde paikan päälle. Hautaakin tärkeämpi on kuitenkin tietoisuus, että mieheni on “tallella siellä”, mihin rukouksessa on aina yhteys. Uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Paikasta ei niin väliä maan päällä.

    Emilia, sorvasin itselleni murrosiän alemmuudentunnossa iskulauseen: toiset ovat aina toisenlaisia. Isosiskoni oli esikoinen ja ylivoimaisen ihana jo ennen kuolemaansakin! Äidin preferointia ei voinut kiistää. Hänelle minä ja seuraava tytär olimme väliinputoajia, kun taas kuopus oli ylivoimaisesti äitini “lellikki”. Hän nimesikin meidät keskimmäiset “isän tytöiksi”. Tajusin kyllä jokseenkin varhain, että siinä saimme varsinaisen Hyvän Osan. Isäni oli hellä, huumorintajuinen, kannustava ja humaani lukuihminen, pappi, joka antoi minulle (ja kaikille siskoilleni) korvaamattoman henkisen ja hengellisen pääoman. Et mielestäni ole “alhainen” vaan realiteettitajuinen. Toiseksi tullut on toisenlainen. Toisenlaiseus on todennäköisesti puolisollesi aina uudelleen uutta antava arvokas asia. Sinulla on lisäksi elämä puolellasi preesensissä ja futuurissakin. Sitä miehesi jakaa kanssasi sellaisena kuin hänkin on – preesensissä ja futuurissa. (Tätä ajatustapaa vakuutan itsellenikin, koska oma ystäväni on myös tuore leski, joka ei suinkaan vielä jaksa elää täysillä nykypäivää. Hän on sitoutunut menneeseen, mihin hänellä on täysi oikeus niin kipeää kuin se joskus tekeekin meille molemmille.)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sonja Ottavainen sanoo:

    Et mielestäni ole “alhainen” vaan realiteettitajuinen.

    Päivi Huuhtanen-Somero

    Hei, ainakin itse olen elämässä menettänyt tosi paljon, eikä niitä menetyksiä voi laskea. Päivin kertomus on todella hieno ja samalla myös avaava: Hänestähän tuli taiteen ja tieteen rakastaja!

    Itketään, surraan ja välillä nauretaan kuollaksemme. Kaikki. Kiitos Päivi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.