Onko rauhassa jotakin pyhää? Uskaltaako tätä kysyä maassa, jossa joka kunnassa pyhimpiä paikkoja on sankarihautausmaa ja sille pystytetty sankaripatsas? Omalle sotienjälkeiselle sukupolvelle opetettiin kansakoulussa paitsi virsiä, koko joukko myös isänmaallisia lauluja. ”Ei muuta kunniaa, kuin kuulla kummultansa sun kuusiesi kuiskintaa, kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon.”
Nämä laulut ovat alkaneet soida mielessä Venäjän hyökkäyssodan myötä. Suomi oli pitkään haluton käyttämään NATO-optiotaan, mutta nyt olemme NATO:ssa. Ensin kulkutaudin ja sitten Ukrainan sodan tähden kaikessa pitää säästää. Ei kuitenkaan aseissa. Kaikki puolueet ovat varustautumisen takana. Jos ei jokainen, niin lähes jokainen maa maailmassa haluaa nyt varustautua. Ammusvarastoja on kasvatettava, tykkejä ja tykin ammuksia, ohjuksia ja tietenkin tykinruokaa myös on kasvatettava. Tästä näytetään olevan liikuttavan yksimielisiä.
Ajateltaessa ihmiskunnan ”globaalia pärjäämistä”, sen taistelua nälkää, sairauksia ja köyhyyttä vastaan ovat asevarustelun kustannukset olleet huomattavia. Nyt ne nousevat toiseen potenssiin. Yhdestä suusta vaaditaan prosenttiosuutta bruttokansantuotteesta nostettavaksi. Ja kuka siitä hyötyy? Kenelle iloksi tulevat Lapuan Patruunatehtaan ja Patrian kasvu ja vaurastuminen? Maailmassa ei kai ole missään maassa kansallisia hyökkäysvoimia? On vain puolustusvoimia. Mutta jos ne joka puolella kasvavat, aiheuttaako se voimavarojen vähenemistä toisaalla?
Todellinen maailma on maailma täynnä ristiriitoja. Mitä pyhään tulee, on meillä kirkossa paljon pyhiä paikkoja. Alttari on pyhä siksi, että se on Jumalan läsnäolon paikka. Herran pöytä, ehtoollinen on pyhä, koska pöydän Herra, Jeesus on luvannut olla läsnä sisarien ja veljien kanssa. Tämä on selvää, mutta sitten sanotaan myös, ettei Jumala ole käsin tehdyissä temppeleissä.
Imitatio Christi, Jeesuksen seuraaaminen. Ainakin se on pyhää, kaska hän itse on luvannut olla läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Viittaus pyhään on arvokas, upea asia myös siksi, ettei lukumäärää oleteta tuon suuremmaksi. Sain palvella Suomenniemen seurakuntaa seitsemän vuotta. Jäseniä oli silloin aika tarkkaan tuhat. Sittemmin,kun seurakunta liitettiin Mikkeliin, oli heitä jo vähemmän. Omina paimenen aikoinani oli jumalanpalveluksessa viran puolesta kanttori, pappi ja suntio, siis kolme. Koolle tuli seurakuntaa joskus kirkon täysi, joskus vähemmän, kuin nuo viran puolesta tulleet. Silloinkin jumalanpalvelus pidettiin, koska se lankoja pitkin välitettiin Vanhainkotiin Luotolahdelle.
Me emme rakenna pyhää. Pyhä tulee, se ilmestyy meidän keskellemme. Apostolit kutsuivat epistoloissaaan seurakuntalaisiaan pyhiksi, mutta eivät he olleet ollenkaan moitteettomia tai edes hyvätapaisia. Seurakuntalaisten pyhyys oli sitä, että he olivat suostuneet Jumalan pyhittävän työn kohteiksi.
1500 vuotta myöhemmin määrittelee Martti Luther näin: ”Meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka iankaikkisesti elää Jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.”
Näin uudelleensyntyminen ei ole yksi pyhä kerta-tapahtuma, kerran elämässä. Ei, vaan se vanha Aatami on upotettava joka päivä, aina uudelleen. Sitä tarkoittaa pyhä kilvoittelu Jeesuksen seurassa.
(Kirjoitus on julkaistu Sinapinsiemen-lehdessä 2 / 23)
