”Pyhä ja suuri synodi” lähestyy

Jakamattoman kirkon aikaan pidettiin seitsemän ekumeenista eli käytännöllisesti katsoen koko kristikunnan kattanutta kirkolliskokousta. Nikaian 325, Konstantinopolin 381 ja Efeson 431 jälkeen tosin osa kristikunnan itäisen puolen kirkoista erkani konsensuksesta – osin taustalla oli myös kirkkopolitiikkaa ja niinpä nyttemmin yhteisymmärrys on merkittävästi lisääntynyt myös ajatellen tätä vanhaa hajaannusta. Niin katoliset, anglikaanit kuin ortodoksitkin ovat varsin hyvässä yhteisymmärryksessä muotoilleet yhteisymmärrystä Kristuksen kahdesta luonnosta ja niiden välisen suhteen ymmärtämisestä etenkin orientaalisten ortodoksien kanssa. Niinpä esimerkiksi Egyptin koptikristittyjen ja Katolisen kirkon kesken hyväksyttiin 1988 yhteinen lausuma opista Kristuksesta sekä 1990 koptien ja khalkedonilaisten eli itäisten ortodoksisten kirkkojen kesken. Tässä tosin olivat osapuolina Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti ja muita ortodoksisia kirkkoja, mutta Moskovan patriarkaatti kritisoi yhteisymmärrystä. Edistystä joka tapauksessa on tapahtunut.

Joka tapauksessa virallisesti ei ole ollut ekumeenisia kirkolliskokouksia sitten vuoden 787. Roomalaiskatolinen kirkko tosin pitää ekumeenisina 21 kirkolliskokousta, mukaan lukien Vatikaanin II konsiili 1962-65. Esimerkiksi Josef Ratzinger tosin on sanonut, että ortodokseilta ei voida edellyttää yhteyden saavuttamiseksi enempää kuin ensimmäisen vuosituhannen konsensus. Ortodoksien puolestaan tulisi hyväksyä roomalaiskatolisessa kirkossa vuoden 787 jälkeen tapahtunut kehitys oikeutetuksi.

Jotkut ovat puhuneet kesäkuun 18. päivänä Kreetalla alkavasta ”pantortodoksisesta konsiilista” tai ”pyhästä ja suuresta synodista” peräti ”kahdeksantena ekumeenisena kirkolliskokouksena”. Tämä vaikuttaa tällä hetkellä kyllä aika suurelliselta ajatukselta. Kokousta on kyllä valmisteltu pitkään ja hartaasti yli 50 vuoden ajan. Kuten yleensä ennenkin, yhteisymmärrys rakoilee tälläkin kertaa, kun h-hetki lähestyy. Niinpä Bulgarian ortodoksinen kirkko on ilmoittanut vetäytyvänsä synodista, jos sen esittämää kritiikkiä ei oteta sen toivomalla tavalla huomioon. Syvä haava on myös vanhojen patriarkaattien eli Antiokian ja Jerusalemin patriarkaatin välillä Qatarin kanonisesta alueesta. Tämä on johtanut jopa siihen, että patriarkaattien väliltä puuttuu ehtoollisyhteys. Asiassa ei ole saavutettu viime metreillä yhteisymmärrystä. Niinpä on vaarana, että Antiokian patriarkaatti jää pois kokouksesta. Niin saattaa tehdä myös Serbian ortodoksinen kirkko.

Tärkeää on, että Venäjän ortodoksinen kirkko (VOK) eli suurin ortodoksisista kirkoista on osallistumassa tähän Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen ensimmäisenä vertaistensa joukossa puheenjohtamaan kokoukseen. Näin siitä huolimatta, että VOK on ehdottanut muutoksia joihinkin synodin esihyväksyttyihin valmisteludokumentteihin (niihin voi tutustua englanniksi täällä https://www.orthodoxcouncil.org/decisions) kuten ”Ortodoksisen kirkon suhteet muun kristillisen maailman kanssa” sekä ”Ortodoksisen kirkon missio tämän päivän maailmassa”. Bulgarian ortodoksisen kirkon kritiikissä tuli esiin ”joidenkin tärkeiden”, tarkemmin määrittelemättömien teemojen puute synodin asialistalla, käsittelytapa, jossa dokumentteja ei enää saa muuttaa synodin aikana, epätasa-arvoinen kirkonjohtajien istumajärjestys salissa, tarkkailijoiden ja vieraiden epäsopiva asema istuntosalissa, Bulgarian patriarkaatin maksettavaksi koituvat kulut kokouksesta. Bulgarian ortodoksinen kirkko kritisoi myös sitä, että sanaa ”kirkko” käytetään valmisteluasiakirjassa ei-ortodoksisista kirkoista. Samansuuntaisen päätöksen teki myös Kreikan kirkko, jonka joitakin ekumeniakriittisiä hierarkkeja Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka on taannoin ojentanut. Lisäksi jotkin kirkot ovat esittäneet kritiikkiä kristillistä avioliittoa käsittelevää dokumenttia kohtana.

Kokous on joka tapauksessa merkittävä ajatellen niin ortodoksisia kirkkoja itseään että myös kirkkojen välistä yhteistyötä muutenkin. Toivottavasti seuraava panortodoksinen kokous voidaan järjestää, jos Luoja suo, jo hallitummin. Tärkeää on myös se, että Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin ja Moskovan patriarkaatin välinen yhteys toimii. Venäjän ortodoksisen kirkon ulkoasiain osaston johtaja metropoliitta Hilarion kommentoi äskettäin patriarkaattien välistä suhdetta näin: ”Moskovan patriarkaatille Konstantinopolin kirkko on äitikirkko. Monien vuosisatojen ajan Moskovan kirkko oli osa Konstantinopolin patriarkaattia. Nämä olosuhteet tekevät kirkoistamme erityisen läheisiä toisillemme ja tällä hetkellä, siitä huolimatta, että on eroja näkemyksissä tietyissä asioissa, keskinäinen suhde Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaattien välillä on korkeimmalla tasolla. Tätä todistaa se tosiasia, että viime vuosina on syntynyt perinne delegaattien vaihtamisesta ensimmäisten hierarkkiemme [patriarkka] nimipäiväjuhlallisuuksissa. Toivon, että pyhä ja suuri konsiili edistää veljellisen yhteistyön kehitystä ja vahvistaa kirkkojemme keskinäisiä suhteita.”

Konsiili eli synodi eli kirkolliskokous on alusta asti kuulunut kirkon elämään. Ennakoivana mallina myöhemmille konsiileille oli Jerusalemissa n. v. 48 pidetty apostolikonsiili (Apt 15), jossa apostolit päätyivät tulokseen Pyhän Hengen johdatukseen luottaen: ”…Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi…” (Apt 15:28). Myös myöhempien ekumeenisten konsiilien alussa on luettu rukoukset Pyhän Hengen saapumiseksi ja laulettu hymni Pyhälle Hengelle. Viimeistään toisen vuosisadan lopulta on pidetty alueellisia piispojen synodeja. Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa kirkossa synodiin eli kirkolliskokoukseen osallistuvat vieläkin piispat. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa tätä perinnettä ja kirkon teologista itseymmärrystä ilmentäen kirkolliskokouksessa piispat ovat itseoikeutettuja jäseniä, osa kirkon virkaa, sen lisäksi, että on valittuja pappis- ja maallikkojäseniä.

    • Tämä juttu oli eri juttu kuin Kari Silvennoisen juttu, ja EIT:n ainakin nimestä päätellen venäläinen tuomari ja norjalainen sihteeri eivät ottaneet juttua ollenkaan käsiteltäväksi.

      Evakkoja tai heidän jälkeläisiäänhän lienee Suomessa reilusti yli miljoona ja kun omistusoikeus ei katkea ilman omistajan allekirjoittamaa virallista kauppakirjaa tai toisen valtion tekemää kansainvälisen oikeuden mukaista kansallistamista ja Kremliin Venäjän federaation Suomen konsulaatin ohjeiden mukaisesti omistusoikeuspapereita lähettäneitäkin oli jo melko suuri joukko, niin uskon, että hyvin monet kaipaavat oikeudenmukaisuutta tässä(kin) asiassa, mutta ilmeisesti heidän on turha sitä odottaa. Venäjän federaatio teki raja-aluesuunnitelmansakin vasta sen jälkeen, kun olivat saaneet tiedon siitä, että alueen omistusoikeuskysymys on riitautettu EIT:ssä.

      Henk.koht. olen tehnyt tässäkin asiassa sen minkä olen pystynyt ja olen kyllä saanut tämän asian vuoksi kuulla olevani kaikkea mahdollista natsin ja tsuhna-äpärän väliltä, mutta tavoitteena ei ole missään vaiheessa ollut sota, vaan voimassaolevassa kumppanuusopimuksessa sovittu kansainvälisen oikeuden ja tasa-arvon noudattaminen.

    • ”… nimestä päätellen venäläinen tuomari ja norjalainen sihteeri eivät ottaneet juttua ollenkaan käsiteltäväksi. ”

      Piti kaivaa arkistojen uumenista vanhat paperit esiin, että ei antaisi väärää tietoa. Tämän EIT-jutun virallisen päätöksen ECHR-LE11.00R(CD10), ALD/IB/nk on allekirjoittanut 14.6.2012 Legal Secretary Alexei Datskevich. Kansallisuudesta ei ole tietoa, mutta luulen hänen olevan lakimies Venäjältä tai muusta entisestä itäblokista. Päätöksessä vakuutetaan, että päätös on lopullinen, emmekä saa enää päätöksen jälkeen oikeudelta vastausta tätä asiaa koskien ja tiedot tuhotaan vuoden kuluttua päätöspäivästä.

      Vasemmistolaiselta Eho Moskvyssa kesäkuussa 2006 Suomen hallituksen evakoille menetyksistään maksamilla ”täysillä korvauksilla” kehuneelta ulkomisteriltä tekee mieli kysyä, että mitä saivat ne n. 45% siirtoväestä, jotka eivät kuuluneet viljelijäväestöön ja jotka jätettiin korvausten ulkopuolelle?

  1. Juhani Ketomäki: ”Kun kerran päätös on lopullinen, miksi jauhat siitä joka ketjussa?”

    Siksi kun armoitetut vallankäyttäjät ovat sitä mieltä, että allekirjoitettuja valtiosopimuksia ja niihin kirjattuja merkintöjä kansainvälisestä oikeudesta ja kansalaisten tasa-arvoisuudesta ei tarvitse noudattaa varsinkaan jos toinen sopijaosapuoli on Venäjän federaatio ja ulkomisterinä voi oikein hyvin valehdella naapurimaan radiossa, että Suomen hallitus on maksanut 40-luvulla Neuvostoliiton aloittamaa hyökkäyssotaa kodeistaan ja kotiseudultaan pakenemaan joutuneille ”täyden korvauksen heidän menetyksistään”.

    On helppoa vääntää kansainvälisen oikeuden näkökulmasta juridiset asiat pelkiksi poliittisiksi kysymyksiksi Suomessa ja toivon, että olen nyt toistanut tämän asian niin monta kertaa, että Pariisin rauhansopimuksessa perusteettomasti ihmiskunnan pahimpiin koskaan vanhenemattomiin rikoksiin syyllistettyjen jälkeläiset ovat saaneet asiat muistiin ja toivon, että tämänkin oikeudenmukaisuuskysymyksen hoitaa tulevien vuosisatojen aikana kuntoon Euroopan Pakolaisten ja Karkotettujen Liitto, jonka perustamisesta sain onneksi olla tekemässä päätöstä, johon tämän valtion poliittiset stand up -koomikot eivät pysty.

Kirjoittaja

Karttunen Tomi
Karttunen Tomi
Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Seurakuntapappivuosien ja lyhyen yliopistoperiodin jälkeen olen vuoden 2008 joulukuusta toiminut teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa sekä dogmatiikan dosentti Helsingin yliopistossa.