Puutarhan hoito on noussut suureen suosioon. Syyksi on arveltu korona-ajan tuomaa pakkoeristystä ihmiskontakteista. Itse uskon, että syitä on muitakin.
Aineellisen menestyksen hyvinvointilupaukset ovat pettäneet yhä useamman ja jättäneet tyhjäksi. Moni kysyy, kannattiko suostua kuluttajaksi haaskaamaan ehtyviä luonnonvaroja ja tukemaan yritysten loputonta kasvua? Tai onko hektinen työelämä ja siitä saatu korvaus tuonut elämään tarkoitusta?
Alkuviikosta julkaistu tutkimus kertoo nuorten aikuisten lisääntyneestä pahoinvoinnista ja mielenterveysongelmista. Yhä useammat ovat pudonneet opintojen ja työelämän ulkopuolelle. Yhtä syytä tähän ei tiedetä. Uskon, että suurena syynä on elämän tarkoituksettomuuden tunne. Edelliset sukupolvet ovat voineet parantaa työllään elämän olosuhteita ja onnellisuutta. Pelkistetyimmillään on ollut kyse jokapäiväisestä leivästä ja hengissä pysymisestä. Työssä onnistumisesta, tavoitteen saavuttamisesta ja kädenjäljestään on voinut tuntea iloa. Nykyisessä työelämässä siihen ei ole aina mahdollisuutta.
Työ on siunaus ihmiselle ja yhteiskunnalle, kun se palvelee aidosti yhteistä hyvinvointia ja tuottaa siten tekijälleen tarkoituksen tunteen ja tyydytyksen. Esimerkiksi Puolustusvoimat on jo vuosia rekrytoinut työntekijöitä tunnuksella: ”Tee työtä, jolla on tarkoitus”. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että turvallisuuden ja puolustuskyvyn lisäämisellä voi olla ratkaiseva merkitys hyvinvoinnille ja yhteiskunnan selviämiselle. Kaikki työ ei kuitenkaan osoittaudu samalla tavalla merkitykselliseksi, vaan voi heikentää maapallon luonnonvaroja ja elämän kestävyyttä.
_ _ _
Tapasin tällä viikolla Saksassa eläkkeellä olevan everstin, joka harrastaa puutarhan hoitoa ja kirjoja. Hän lainasi roomalaista Ciceroa: ”Elämän onneen riittää puutarha ja hyvät kirjat” ja jatkoi itse: ”Niin, istua puolivarjossa lehtevän puun alla hyvää kirjaa lukien, kun mehiläiset surisevat ja hakevat kukkien mettä. – Kiinalaisen sananlaskun mukaan, jos tahdot olla onnellinen yhden päivän, juo viiniä. Jos tahdot olla onnellinen vuoden, mene naimisin. Jos tahdot olla onnellinen koko elämän ajan, hoida puutarhaa.” Itse lisäsin, että puolison kanssa voi olla onnellinen koko elämän ajan tekemällä yhdessä puutarhatöitä.
_ _ _
Muutamasta lauseesta sukeutui pitkä ja kiinnostava keskustelu. Eversti oli lukenut paljon alkaen antiikin kirjallisuudesta, myös klassisia, puutarhaa koskevia kirjoja.
Raamatun puutarha on ihannetila ihmisen, Jumalan ja luonnon yhteydestä sekä vuorovaikutuksesta. Ihminen saa tarvitsemansa suoraan puun matalalla roikkuvista hedelmistä. Ihminen ei horjuta tasapainoa, kunhan ei astu Hyvän ja pahan tiedon puun alueelle, jota kuvastavat esimerkiksi sanat ikuisesti kasvava, äärettömät markkinat, loputon hyödyntäminen, rajoittamattomat ansaintamahdollisuudet, kuolemattomuus, täydellinen vapaus.
Hyvä tieto kääntyi pahaksi, täydellisen vapauden kuvitelma vankeudeksi. Työn ilo pakkotahtiseksi otsa hiessä puurtamiseksi, kuolemattomuus ennenaikaiseksi kuolemaksi.
_ _ _
”Ympäristössämme, jossa kontrollin sitoma ihminen on valjastettu kuluttajaksi, on puutarha refugio – pakopaikka, jossa luovuus, vapaus ja luonnon voimat saavat vaikuttaa”, sanoo eversti omana kokemuksenaan. Kadonneesta puutarhasta voi vielä saada aavistuksen, vaikka parvekelaatikkoon kylvettyjen salaattien tai saviruukkuihin istutettujen minttujen, basilikan, timjamin ja rosmariinin tuoksun kautta.
Kasvit versovat uutta, kukkivat, houkuttelevat hyönteisiä ja pikkulintuja. Tuomen tuoksu täyttää kevätsateen kostuttaman illan ja iltalaulajat kertovat pesivistä lintupareista. Kompostissa kasvit ja kananlanta maatuvat mullaksi ja lierot lisäävät maan muhevuutta. Varis nappaa rastaan pesästä munan ja orava työntää käpälänsä pikkulinnun pönttöön. Ihminen seuraa tätä kaikkea, elämän kiertokulkua ja omalta osaltaan vaikuttaa elämän monimuotoisuuteen.
Puutarha on kuin mikrokosmos, elämää sykkivä maailma pienoiskoossa. Jokaisella lapion pistolla, kompostiämpärillä, kitketyllä yrttimaalla on oma vaikutuksensa elämään. Myös puuttumattomuudella on vaikutusta. Itse jätän nokkosia tiettyihin paikkoihin puutarhaa, mistä leikkaan nuoria versoja nokkoskeiton aineksiksi, ja mistä nokkosperhosen toukat saavat ravintonsa. Elävässä puutarhassa ihmisen käden jälki ja luonnon oma vapaus ovat vuorovaikutuksessa. Villin ja hoidetun puutarhan välimuodossa luontoa ei ole kahlittu.
_ _ _
”Puutarhassa voi kokea via activan ja via eminentian, kristityn olemisen eri puolet”, sanoo eversti kuin tiivistäen keskustelumme.
Niin, aktiivisen uurastamisen, hiestyneen selän ja kovien kämmenien sekä niistä nousevan elämän tuoman tyydytyksen, mutta myös Jumalan töiden kunnioittavan katselemisen – ja kiitollisuuden, ajattelen mielessäni.
Ehkä tämä on sitä viljelemistä ja varjelemista, jonka Jumala antoi ihmisen tehtäväksi ja samalla elämän tarkoituksen ylläpitämiseksi?
– – –
Keskusteluketjussa on pohdittu edelleen kysymystä elämän tarkoituksesta. Elämän tarkoitus on eri aikoina tiivistetty esimerkiksi sanoihin ”Elämä itse” tai Rakkaus. Kristilliseltä kannalta molempiin sisältyy Jumala, sillä Jumala on rakkaus ja rakkaus on Jumalasta. Rakkaudessaan Jumala on luonut maailman ja antanut elämän. Tämän Jumalan lahjoittaman elämän eläminen kiitollisuudessa ja rakkaudessa Jumalaan sekä muihin luotuihin olisi siis elämän tarkoitus.
Edelliset tiivistykset eivät kuitenkaan tyydytä, koska niiden itsestään selvyyttä haastaa kokemus elämän tarkoituksettomuudesta. Puuttuu kiitollisuutta, puuttuu rakkautta ja puuttuu uskoa Elämän antajaan Jumalaan. Sen sijaan kokemukseen vaikuttavat itsekkyys, epäoikeudenmukaisuus, sodat, kärsimys – siis synnin todellisuus.
Elämän tarkoituksen pohdinnassa on otettava huomioon synnin vallan voittaminen. Siksi esimerkiksi kirkon Kristinoppi (1948) tiivisti: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämme kallein asia.” Jeesuksen sovitustyön tunteminen ja osallisuus siitä uskon kautta antaa näkökulman synnin lopullisen vallan voittamiseen. Synti kuitenkin vaikuttaa jatkuvasti kristityssä ja merkitsee kilvoitusta, päivittäistä parannusta ja elämän uudistumista.
II:n maailmansodan lopppuvaiheissa Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit tekivät tietoiseksi ihmisen kyvystä tuhota elämä maapallolta. Parhaillaan luonnon tuho ja ilmastonmuutos ovat tehneet ihmisen tietoiseksi totaalisen kuluttavan elämäntapamme johtavan luonnon ja elämän tuhoon. Elämällä ei voi olla tarkoitusta, jos luonto tuhoutuu eikä ole elämää. Siksi elämän tarkoituksen etsinnässä on otettava tämä huomioon.
Elämän tarkoituksen voisi muotoilla vaikka
sanoihin ”paluu Paratiisiin Kristuksen uudistavan rakkauden ja sovituksen kautta.” Silloin Paratiisi tarkoittaa sekä ajallista elämää Jumalan yhteydessä, että sen jälkeen alkavaa iankaikkista elämää.
”– Kampanjassa on mukana joukko ihmisiä, jotka ovat panneet mielikuvituksensa likoon kehittämällä puukaasuauton, rakentamalla kotipihalle tuulivoimalan, asettamalla rajat kodin tavaramäärälle, keksimällä energiapihin hakettimen, ympäristöministeri Ville Niinistö sanoo.”
Kieltämättä hyviä päätöksiä, mutta sitten on myös meitä, joille paasto merkitsee pyrkimystä rakastaa lähimmäistä kuten itseä ja hillitä omaa temperamenttia ja ylivoimaiselta tuntuvaa ponnistusta siunata heitä, joiden koemme tehneen meille väkivaltaa tai vääryyttä.
En nyt halua esiintyä paheksujana enkä mielenipahoittajana, mutta ihmetyttää tämä kirkon vallasväen halu mielistellä viherjärjestöjä. Minulle paastonaika merkitsee paastonaikaa. Eko-liitteitä ei tarvita, koska kirkkojen traditiossa paastonaikaiseen normaaliin elämään kuuluvat ympäristöä säästävät tavat.
Elämän tarkoitus on lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtäminen ja noudattaminen kukin omien mahdollisuuksien mukaan. Se koskee omaa elinympäristöä ihmiuset erunenässä.
”Mikään ei ole tärkeää paitsi puutarhanhoito – eikä sekään ole kovin tärkeää..” (Li Ju Tang)
Kun blgisti on kirkon piispa niin ystävsllisesti toivon hänen kertovan mikä on kirkon opin käsitys elämäm tarkoitukssata Siifen riittää muutama lause.
Omasta käsityksestäni saa vaikka kirjan aikaan.
Kiitos Pekka hyvästä aiheesta. Itselläni ajatus ”Mikä on elämän tarkoitus”, on oppia tuntemaan Luojamme, Vapahtajamme, Jeesus Kristus.
Puutarha muistuttaa meitä Jumalan käden töistä, elämän eri muodoista.
Elämällä on itseisarvo, se ei ole sidoksissa mihinkään tarkoitukseen tai tarkoituksettomuuteen. Elämä ei pyydä lupaa olla, se vain on. Se tunkee kaiken läpi, mikä on ihmisen rakentamaa, se kasvattaa juurensa asfaltin alle ja nostaa päänsä asfaltin läpi, se ruostuttaa ja murentaa raudan, peittää suuria kaupunkeja ja kivirakenteita, se kurkistaa jokaisen kiven kolosta ja syövyttää pyramideja, se on viimeisenä multien päällä, kuten Job sen oivalsi.
Eämällä tarkoitan kaikkea mikä elää, kaikkea missä on sielu. Kaikkea mikä liikkuu, kasvaa, lepää, ja kuolee pois uuden liikkuvan tieltä.
Useimmiten ihminen ajattelee, että elämä ja elämäntarkoitus koskee vain ihmistä, ja ikuinen elämä liittyisi yksilön hetkellisen olemisen jälkeiseen tilaan, vaikka jo se, että ikuisuus voisi alkaa jostakin, kuten ihmisen syntymästä, rikkoo koko ajatuksen ikuisuudesta, joka ei voi alkaa mistään.
Ikuinen elämä on vain vastakohta ajatukselle maailmanlopusta, se on ikäänkuin lohturuokaa sille, joka pelkää maailmanloppua. ’Tuleeko maailmaloppu? Ei tule, elämä on ikuista.’
Tämän ajatuksen ikuisesta elämästä kristillisyys jättää huomiotta, koska se ei sovi yhteen maailmanlopun ja viimeisen päivän herätyksen kanssa. Jos maailmanloppu ei tule, ei tule myöskään kuolleiden ylösnousemusta, koska ei tule viimeistä päivää.
Ihmisen kohdalla elämän tarkoitusta voi miettiä, tottakai, koska on kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Ihmisellä on ehkä viheliäinenkin vaiva pohtia ja kysellä. Leijona ei kysele, se karjuu ja koira vain haukkuu ja haistelee.
Joskus kun katson sotilasparaatia, kaikki marssivat samaan tahtiin massana, koska siihen on totuttu, ei siellä ole yksilöitä, he menevät joukolla jonnekin, minne käsketään, he menevät kuin tahdottomat robotit, jotka on ohjelmoitu ja opetettu käyttämään tappokoneita. Tappamisensa ja julmuutensa he voivat kuitata sillä, että ’ Minä noudatin vain käskyjä. Yksimielisyys on ihannoitu aate, sitä tavoitellaan myös politiikassa, mutta ei kysytä, että kenen mieli se alunperin oli, kuka oli se yksi, jonka mieli siinä liikkuu ja mikä oli hänen motiivinsa. En tarkoita mitään tapausta erityisesti vaan yleisesti ja alunperin sotaa.
Meillä jokaisella on erilainen sormenjälki, eli yksilöllinen tunniste, elämän itsensä antama. Se minua askarruttaa silloin, kun kysellään tarkoituksia ja ihannoidaan yksimielisyyksiä ja maassojen liikenhdintää sotatamineissa. Mikä tarkoitus on sillä, että jokaisella ihmisellä on erilainen sormenjälki. Miksi elämä katsoi tarpeelliseksi muovata jokaiselle erilaisen sormenjäljen ja mistä elämä keksi niitä niin paljon ? Ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia sormenjälki pitää sisällään.
Voiko sinne olla kirjattuna kohtalo, kuten; tämä on valmiiksi rikollinen, tuo varas, tuo raiskaaja, tuo enkeli, tai demoni. Ja voiko olla massakirjausta sotajoukolle, kun jokainen on erilainen.
Kaikkea voi pohdiskella loputtomasti,olkako vai ei olla.Itse nojaan ajatteluni Raamattuun,mitä siellä Jumala on sanonut.Kristitty nojaa Sanaan.Rupeamatta jokaista filosofista ajatteluasi erittelemään,vastaan Raamatun mukaan,että ”kerran ihmisen on kuoltava,ja sen jälkeen tulee tuomio”.”Maailmanloppua” ei tarvitse odottaa,se on jokaisella siinä kun kuolemme.Eri asia on aikakauden loppu,mistä Ilmestyskirjassa kerrotaan.Siitä on kuitenkin turha puhua,jos ei muutenkaan usko Raamattuun.Kristitty ihminen etsii vastaukset Raamatusta.Ihminen ilman Sanaa voi kehitellä millaisia ajatuksia kukakin keksii .
Elämän tarkoitusta voi toki pohtia. Ja mielestäni kannattaakn pohtia – silloin kun vielä siihen on mahdollisuus. Mutta erilaisten ”teorioiden” todenperäisyys punnitaan (tai se selviää) viimeistään kuoleman yhteydessä – tarkemmin ajankohtaa määrittelemättä.
Onko elämässä ollut ns. järkeä tai oikeammin merkitystä? Moni eläämän aikana koettu merkityksellisyys (ja myös merkillisyys?) selvinnee kuoleman yhteydessä tai sen jälkeen. Ja moni ajateltu merkitys kenties osoittautuu merkityksettömäksi tai tarkoituksettomaksi. Ehkä tarkoituksettomaksikin koettu voi toisaalta osoittautua tarkoitukselliseksi? Ja lienee niinkin, että elämällä voi olla montakin merkitystä, tai pitäisikö sanoa ”osamerkitystä”. Epäilemättä lähimmäisen (laajassa merkityksessä) rakastaminen toki kuuluu kristillisen elämän merkityskokonaisuuteen. Mutta mikä on elämöän merkitys kuleman rajan takaisuuden kannalta?
Jotkut ajattelevat, että usko Jumalaan ja kristinuskon (vajavaisesti) kuvaaman kuoleman jälkeinen olotila ovat eräänlaista ”oopiumia kansalle”. Toisaalta voi ajatella myös, että uskomattomuus Jumalaan tai turvautuminen agnostismiin on ajatusmaailman pakoa kuoleman jälkeisen tilan pelosta. Kuka mitäkin pelkää.
Ajatus, että elämä itsessään on oma merkityksensä on sekin kovin teennäinen eikä perustu mihinkään todelliseen – paitsi tietysti uskoon tuohon ajatukseen.
Eiköhän kristillistä elämän merkitystä voisi luonnehtia: elämän tarkoitus on löytää kadotettu yhteys Jumalaan, johon itsessään liittyy myös yhteys lähimmäisiin. Se ei ole ”itsekästä
taivaaseen pääsyn varmistamista tai helvetin pelkoa”. Jos Jumala (jota kutsutaan myös rakkaudeksi – rakkauden olematta kuitenkaan jumala) ei ole vaikuttamassa, on kyseessä helvetti: hyvyys on poissa, jäljelle jää vain se, mikä ei ole hyvyyttä. Se ei kuulosta ollenkaan miellyttävältä, mitä se sitten konkreettisesti onkaan.
Viisaammat kertokoot asiat viisaammin.
Kiitos hyvästä pohdinnasta!
Jumala ei ole kadotettu. Hän on jokaisen olennon syntymässä saadussa lähimmäisen rakkauden hengrssä.Sen ymmärtäminen ja noudattaminen kukin omien mahdollisuuksien mukaan.
Jumala ei ole kadotettu. Hän on jokaisen olennon syntymässä saadussa lähimmäisen rakkauden hengrssä.Sen ymmärtäminen ja noudattaminen kukin omien mahdollisuuksien mukaan.
Puutarhassa jokainen kukka tarvitsee erilaisen hoidon ja huolenpidon. Eri kasvien erilaiset tarpeet kun tuntee, niin saa ne kukoistamaan. Sama koskee onnellisuutta avioliitossa. Siellä missä oma aviopuoliso ja hänen erityisyytensä on ensi sijalla, niin siellä kohtaa kukoistavia pareja.