Puhdistakaa sielunne totuuden kuuliaisuudessa vilpittömään veljenrakkauteen ja rakastakaa toisianne hartaasti puhtaasta sydämestä, te, jotka olette uudestisyntyneet, ette katoavasta, vaan katoamattomasta siemenestä, Jumalan elävän ja pysyvän sanan kautta. Sillä: ”kaikki liha on kuin ruoho, ja kaikki sen kauneus kuin ruohon kukkanen; ruoho kuivuu, ja kukkanen varisee, mutta Herran sana pysyy iankaikkisesti.” Ja tämä on se sana, joka on teille ilosanomana julistettu. (1. Piet. 1:22-25)
Miten kovasta ja kivisestä sydämestä voi tulla puhdas sydän?
Mitä tekomme kertoo sydämestämme?
Miten ruumiimme masentaminen esim. jouhipaidalla tai paastoamisella vaikuttaa sydämeemme?
Miten totuus saa sijaa sydämessämme?
Miten ihminen voi tulla Jumalalle otolliseksi vastaanottamaan
pelastuksen?
Kaikki julkaistut blogini:
”Meidän tunteemme vaihtelevat eri päivinä ja eri hetkinä.” Pietarin kirjeen kohdassa, jota lainataan aluksi, puhutaan ilosanomasta. Martti Pylkkänen kirjoittaa puolestaan, että vain yleiseen ilmoitukseen pohjaava aavistus Jumalan suuruudesta saattaa olla pelottava ja johtaa jopa epätoivoon. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että tuo pelko vaihtuu täydelliseksi iloksi, kun ihminen vastaanottaa Raamatun erityisen ilmoituksen Kristuksesta. Kuuluuko siihen enää ailahtelu ilon ja kauhistuksen välillä?
Kristillinen usko usko on uskomista siihen, että Jumala pitää lupauksensa. Me emme voi vaatia Jumalalta yhtään mitään, sillä Jumala hyvyydessään antaa kaiken sen mitä hän on luvannut ja ne lupaukset löytyvät Raamatusta.
Kyllä Jumala voidaan kokea myöskin peloittavana. Onkin sanottu, että löytyy yksi sana, joka kuvaa esim. pakanuutta ja se on juuri pelko, sillä pakanuus on jatkuvaa pelkoa siitä, että jumala tai jumalat rankaisevat. Sen tähden jumalia on jatkuvasti lepyteltävä erinlaisilla uhreilla.
Tälläista ei kristinusko opeta lainkaan vaan tavalla jolla Johannes kirjeessään opettaa, että uskon ” perusasia” ei ole suinkaan ” pelko”, vaan sen sijaaan rakkaus. ( 1.Joh.4: 16- 19 ) Emme tarvitse jatkuvasti pelätä Jumalaa koska tiedämme, että Jumalmme on rakkaus. Eikä ole sellainen Jumala, joka etsii syytä rangaista, vaan sen sijaan armahtaa.
”Onkin sanottu, että löytyy yksi sana, joka kuvaa esim. pakanuutta ja se on juuri pelko, sillä pakanuus on jatkuvaa pelkoa siitä, että jumala tai jumalat rankaisevat.” Olen keskustellut tästä eri kulttuureja ja lähetystyötä tuntevan henkilön kanssa. Pelko ei ole ainoa pakanuutta määrittävä sana. Se liittyy lähinnä esi-isien henkiä pelkääviin uskomuksiin kuten afrikkalaiseen animismiin ja kaukoidän kansanuskoon. Buddhalaisuuden kipeä kysymys on kärsimys ja – sikäli kuin tiedän – pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen kysymys on luonnonjärjestyksen särkyminen. Kristillinen usko voi antaa vastauksen näihin, mutta se ei ole aina sama. Syyllisyyden ongelma taitaa olla meidän länsimaisten oma. Se ei kosketa samalla tavalla kaikkia maailman ihmisiä.
Meillä voi olla paljon erilaisia tunteita eri aikoina. Voisiko ajatella, että kristityn Jumalan pelko on oikeastaan Jumalan kunnioittamista? Martti Pentti, voiko körttiläisillä olla pelastusvarmuutta vai onko aina epävarmuus pelastumisesta (pelkoa)?
Armollisesta Jumalasta saa olla varma, itsestään ei voi koskaan olla. Näin minä koen herännäisyyden. Tästähän se turvallisuus nousee.
Olemme paljon keskustelleet näistä tunteista.
Asia on tärkeä ja usein keskustelussa väärin ymmärretty.
Oletan, että Juhan mainitsema pelko on kunnioitusta.
Aika surkea on tilanne, jos ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa ja kunnioitusta kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Oltaisiinkohan sellaisessa tilanteessa vielä kuolon unessa?
Usko ei perustu tunteisiin, mutta tunteet toisaalta kertovat uskosta.
Epävarmuuskin:
”S i i t ä me tiedämme, että me totuudesta olemme ja taidamme hänen edessänsä meidän sydämemme hillitä,
20. Että j o s meidän sydämemme t u o m i t s e e meitä, niin on Jumala suurempi kuin meidän sydämemme ja tietää kaikki.”. 1 Joh 3
Tunteita suuremmaksi nousee siis Jumalan sana, joka todistaa armosta.
Hengellisesti kuollut ei koskaan epäile uskoaan, vaikka yhteys Jumalaan puuttuu, sydän on täynnä vihaa ja kapinointia.
Miten ihminen on voinut palata kasteensa armoon, jonka on rikkonut, jos hän ei milloinkaan ole tuntenut siitä surua ja ahdistusta, eikä iloa siitä, että on tullut vedetyksi Isän rakkauden piiriin? David rukoilee: ”Anna minulle jälleen autuutesi ilo, ja tue minua alttiuden hengellä”.
Uskon hedelmiin kuuluu myös sisäinen ilo ja rauha ja toisaalta kaipas saada kokea tätä lapseuden tunnetta.
Kysymys ei siis ole siitä, että pitäisi olla onnen tunne, jotta voisi luottaa olevansa uskossa.
Eikö pellosta löytynyt aarre ja kallisarvoinen helmi toisaalta tuo sydämeen ilon?
Syyllisyys kuuluu tähän, eikä se ole länsimaisen yhteiskunnan tuote.
Kiitos Martti Pentti hyvästä vastauksesta.
Jorma, kiitos erinomaisesta kommentista. Näin on. Viimeistään kuolinvuoteella meidän uskoamme koetellaan; armollinen vai ankara Jumala; minkälainen tuomio minua odottaa?
Kuten vanha sananparsi toteaa: Silloin voi olla jo hiljanen… (myöhäistä).
Kun ajatukset ovat urautuneet ja dementia vaivaa ja kun sanaa ei ole kuultavissa, ei ennuste ole kovin hyvä….
Jorma, joo näin on, jos aiemmin ei ole laittanut asioita kuntoon. Tarkoitin, vaikka meillä nyt menisi hyvin ja olisimme onnellisesti uskossa jne. Saatana ei kuitenkaan jätä meitä rauhaan, vaan viimeisen hyökkäyksen tekee päiviemme lopussa ja yrittää saada vielä meidät puolelleen. Saatanan ei tarvitse muuta kuin kertoa tosiasioita elämästämme ja laittaa meidät pohtimaan miksi Jumala olisi juuri minulle armollinen. Miten kestämme Saatanan viimeisen hyökkäyksen?