Suomessa noin 20 prosenttia kirkon jäsenistä uskoo niin kuin evankelis-luterilainen kirkko opettaa. Loput uskovat omalla tavallaan. Monille usko on muuttunut terapeuttiseksi: se sovitetaan henkilökohtaisiin kokemuksiin, arvoihin ja tunteisiin sen sijaan, että se antaisi elämälle selkeän suunnan.
Vähemmän tunnettu tosiasia on, että papistossa vaikuttaa merkittävästi niin sanottu progressiivinen teologia. Se on pohjimmiltaan ristiriidassa kirkon tunnustuksen kanssa, mutta tästä puhutaan harvoin avoimesti. Progressiivinen teologia vaikuttaa laajasti Euroopan luterilaisissa ja anglikaanisissa kansankirkoissa. Sen tavoitteena on muokata kristinusko yhteensopivaksi nykyihmisen arvojen, tieteen ja yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa. Painopiste siirtyy rakkauteen, oikeudenmukaisuuteen ja ihmisarvoon – usein ihmisen tahdon ehdoilla.
Mitä progressiivinen teologia käytännössä tarkoittaa?
Progressiivinen teologia korostaa Raamatun inhimillisyyttä ja rohkaisee lukemaan sitä kriittisesti. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että sellaiset kohdat, jotka eivät sovi nykyihmisen maailmankuvaan, jätetään sivuun tai tulkitaan uudelleen. Tällaisia ovat esimerkiksi käsitys synnistä, pelastuksen välttämättömyydestä, Kristuksen ainutlaatuisuudesta, viimeisestä tuomiosta ja Raamatun moraaliopetuksesta.
Pinnallisesti tämä kuulostaa suvaitsevaiselta ja empaattiselta. Harvemmin kuitenkaan todetaan, että tällainen ajattelutapa siirtää totuuden kriteerin pois Raamatusta. Samalla eri uskonnot asettuvat helposti samalle viivalle. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kirkon johtotasolla on usein helpompaa puhua myönteisesti muista uskonnoista kuin arvostaa niitä kristittyjä, jotka korostavat Raamatun auktoriteettia.
Kristuksen seuraaminen vai henkilökohtainen oivallus?
Perinteisessä kristinuskossa ydin on selkeä: Jeesus kutsuu ihmistä kääntymään, hylkäämään itsekeskeisen elämän ja seuraamaan häntä koko sydämellä.
Progressiivinen versio muistuttaa paikoin gnostilaista ajattelua. Siinä ei korostu parannus eikä sitoutuminen Kristukseen, vaan henkilökohtainen oivallus Jumalan rakkaudesta ja hengellisestä todellisuudesta.
Terapeuttinen uskonnollisuus kansankirkossa
Tämä kehitys sopii luontevasti suomalaiseen kansankirkolliseen perinteeseen, jossa Jumalan rakkautta ja läsnäoloa on korostettu, mutta parannuksen vaatimus on usein jäänyt taka-alalle. Näin on syntynyt terapeuttinen uskonnollisuus, jota progressiivinen teologia osaltaan legitimoi.
Kun Kristuksen radikaali seuraaminen jää sivuun, uskoon on helppo liittää ajankohtaisia ideologioita – feminismiä, vapautuksen teologiaa, identiteettipolitiikkaa tai neomarxilaisia ajatuksia. Tällöin uskosta voi tulla alusta omien aatteellisten tavoitteiden toteuttamiselle.
On silmiinpistävää, kuinka vähän kirkossa käydään avointa keskustelua tästä ajattelun muutoksesta.
Hiljainen muutos kirkossa
Tilanteessa, jossa kristillisen uskon ydinkysymyksiä kyseenalaistetaan ja kirkko vaikenee, voidaan puhua syvästä muutoksesta. Kirkollinen media, piispat ja monet johtavat teologit näyttävät omaksuneen progressiivisia painotuksia, mutta itse muutoksesta puhutaan harvoin suoraan.
Oma havaintoni on, että suuri osa kirkosta elää käytännössä itse muotoillun evankeliumin varassa – eikä kirkon johto ole puuttunut tähän kehitykseen, pikemminkin päinvastoin.
Jos kirkko ei uskalla haastaa julkista mielipidettä Raamatun pohjalta, se alkaa pelätä enemmän ihmisiä kuin Jumalaa.
Jäädä vai lähteä?
Pitäisikö tällaisesta kirkosta lähteä?
Olen itse päättänyt jäädä, koska tämä on hengellinen kotini. Mutta en voi olla täällä hiljaa. Tarvitaan verkostoja niille kristityille, jotka haluavat oppia seuraamaan Kristusta ja samalla arvioida rehellisesti kirkon tilaa.
Tässä valossa alan myös ymmärtää joitakin herätysliikkeitä uudella tavalla.
Historia näyttää tien
Usein silloin, kun kirkko on historiassa ajautunut hengelliseen rappioon, osa kristityistä on vetäytynyt valtavirrasta reuna-alueille etsimään Jumalaa ja elämään todeksi uskoaan.
Näin syntyi 300-luvun munkkiliike ja myöhemmin benediktiiniläisyys. Keskiajalla nousivat reformiliikkeet, kuten fransiskaanit ja dominikaanit. Myös Dietrich Bonhoeffer natsi-Saksan aikana on esimerkki siitä, mitä keskittyminen Kristuksen seuraamiseen – kirkon sisäisen valtataistelun sijasta – voi synnyttää.
Kaikissa näissä on kyse samasta: paluusta Kristuksen seuraamisen ytimeen.
Jos ajatus Kristuksen seuraajien verkostosta puhuttelee, voit olla yhteydessä.
Johtopäätös – käännekohta
Kun kirkko hiljaisesti hylkää tunnustuksensa ja korvaa evankeliumin ajan hengen mukaisella terapeuttisella uskonnollisuudella, kyse ei ole enää pelkästä teologisesta painotuksesta. Kyse on syvemmästä muutoksesta, jossa Kristus siirtyy sivuun ja tilalle nousevat ihmisen omat arvot ja ideologiat.
Tällaisessa tilanteessa ratkaisu ei ole pelkkä sisäinen kamppailu kirkon rakenteissa. Historia viittaa toiseen suuntaan: kristityt kokoontuvat, palaavat ytimeen ja alkavat elää todeksi uskoaan.
Herätys ei synny ylhäältä käsin. Se syntyy niissä, jotka haluavat elää Jumalan tahdon mukaan. Heidän kauttaan Jumala voi koskettaa myös laajempaa kirkkoa.
Kysymys on lopulta yksinkertainen: seuraammeko Kristusta vai ajan henkeä?
Valinta on meidän.
Kysymys ei todellakaan ole joko Kristuksen seuraamisesta tai ajan hengestä. Kysymys on paluusta historialliseen Jeesukseen ja tämän yksinkertaiseen opetukseen, joka yhdistää juutalaiset, kirkon ja islamin. Kirkko on muokannut Jeesuksen sanomaa paljon ja tehnyt siitä turhan monimutkaisen oppirakennelman ja tehnyt jopa Jeesuksesta Jumalan. Nyt on aika päivittää kristinusko nykyaikaan ja palat takaisin alkuun. Siinä on kirkon tulevaisuus.
Pasi,
Jeesus on historiallinen henkilö ja Hänen taustansa on kerrottu Raamatussa ensimmäisen kerran 1Moos3:15.
Tämän jälkeen Jumala tiedotti omilleen, profetoille Vapahtajan syntymästä. Sitten Maria, joka ei mitään ”miehestä tiennyt” tuli raskaaksi Pyhän Hengen siittämänä, jonka Jumala palvelevan hengen kautta ilmoitti Marialle ennen tapahtumaa.
Näiden merkityksestä voit jämpytellä, koska et ole suostunut Jumalan puhutteluun/vetoon. Vai oletko?
Puhun nyt Raamatun tärkeimmästä asiast, vt. Apt. 17:30 ”Noita tietämättömyyden aikoja Jumala on kärsinyt, mutta nyt hän tekee tiettäväksi, että kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus.”
Näitä sinulle toistelen, vaikken niin paljon kuin sinä Korania, siksi pidän vain kohtuullisena tästä Perustasta mainita, jolle sillekin ja sen turviin muunmuassa hakeudut, tasapuolistamisen vuoksi.
Totuus, kuten uskoontulo on lyhyesti ja tylpästi ilmaistu, mutta kattaa koko Raamatun.
Arafat sai Nobelin rauhanpalkinnon asiokkaasti petkuttaessaan. Tässä hän toimi täysin Koraanin mukaisesti. Allah kun on jumala joka kykenee petkuttamaan ja valehtelemaan. Toisin kuin meidän Jumalamme. Joten tuskin on kyse samasta Jumalasta.
Pekka Pesonen, kävikö tässä nyt niin, että tulit julkiesti halventaneeksi Jasser Arafatia ja hänen muistoaan ja myös islaminuskoisia? Potku osuu lisäksi Jitzhak Rbiniin ja Simon Peresiin, jotka yhdessä Arafatin kanssa neuvottelivat ensimmäisen Oslon sopimuksen ja saivat yhdesä Arafatin kanssa Nobelin Rauhanpalkinnon.
Pasi T. Et ilmeisesti ymmärtänyt blogistin pointtia. Muutoin olen sitä mieltä, että ”Q-Jeesus” voi olla mielenkiintoinen ajatuskoe. Mutta kyllä Jeesusta on silloinkin hankala modernisoida.
—
Ruotsalaisessa kirkollisessa keskustelussa pohditaan juuri samoja asioita, vain hiukan messu- ja seurakuntakeskeisemmin. Kiitokset Hannu V:lle. MTD eli ”Moralistic Therapeutic Deism” on nykyajan isoja harhaoppeja
Kiitos kiintoisasta pohdiskelusta, Hannu Vuorinen.
Kirjoitat: ”Jos kirkko ei uskalla haastaa julkista mielipidettä Raamatun pohjalta…” Mitä tarkoitat? Mitä odottaisit kirkolta?
Hannu kirjoitat: ” Kun Kristuksen radikaali seuraaminen jää sivuun, uskoon on helppo liittää ajankohtaisia ideologioita – feminismiä, vapautuksen teologiaa, identiteettipolitiikkaa tai neomarxilaisia ajatuksia. Tällöin uskosta voi tulla alusta omien aatteellisten tavoitteiden toteuttamiselle.”
Mennäänpä ajassa vaikka sata vuotta tai enemmänkin taaksepäin. Uskoon oli helppo liittää ajankohtaisia ideologioita: naisten halveksimista, orjuuden oikeuttavaa teologiaa, yksilönvapauden kieltämistä tai kansallissosialistisia ajatuksia. Tällöin uskosta tuli alusta omien aatteellisten tavoitteiden toteuttamiselle.
Tämänhenkisiä kirjoituksia tulee esiin, kun seuraa Kotimaa -lehdessä sata vuotta sitten julkaistuja kirjoituksia. Semmoinen oli ”ajan henki”.
Olisi Seija mielenkiintoista nähdä 100 vanhoja kirjoituksia mitä silloin on kirjoitettu kirkollisessa keskustelussa . Onkohan niitä saatavana jostain ?
Timo: Kotimaa -lehdessä on.
Sanoisiko tuohon: ”Ei mitään uutta auringon alla.”
Mitähän tulevat kristityt tai ei-kritityt miettivät vuonna 20126 tämän aikamme kirkollisisita polemiikeista ja väittelyistä sen perusteella, mitä lehdissä kirjoitetaan? (Jos siis Kristuksen tulo on viipynyt…)
Sata vuotta sitten olleet keskusteluissa oli myös sen ajan tieteellistä ja ”edistyksellistäkin” virittyneisyyttä mukana – vaikka sitä nyt kauhistelemmekin. Eikä silloin ollut sosiaalista mediaa; Pinnallisesti historiaa tarkastelemalla helposti kuvakulma on rajoittunut. Tämänkin päivän lehdistön tarkastelulla saadaan vain tietynlaisten perspektiivien ajankuva. EIkä somekaan antane aivan neutraalia ja kaikenkattavaa kuvaa. (ja mitä mahtaakaan nykypäivän somesta olla jäljellä )vuosisatojen kuluttua historian ihmettelijöille..
Pohdiskeluun voi yhtyä , kansankirkon progressiivisuudessa , ”edistyksellisyydessä” ei ole suvaitsevaisuutta kuitenkaan kirkon tunnustuksessa pitäytyville . Joskus ja aika usein toivotaan herätystä korjaamaan tilanne ja sitä se vaatii mutta perinteisessä mielessä nähty ja koetut herätykset ei kokonaista kirkkoa pelasta vaan taas syntyisi jotain herätysliike toimintaa kirkon sisälle . Ratkaisu olisi helppo jos kirkon papit koulutetaan seurakuntatyöhön tunnustuksen mukaan ja piispat vahtivat että näin toteutuisi . Teoriassa yksinkertainen ja käytännössä se näyttäytyy voisi sanoa jopa mahdottomalta nykylinjauksia katsoen . Onhan se erikoinen tilanne että yliopistossa opiskellaan teologisessa , jossa kuten eräs sanoi että sen voi käydä läpi ilman avaamatta raamattua , kun oli valmistunut teologian maisteriksi . Vaatii aika paljon opiskelijalta oman uskonelämän hoitamista jo opiskelujen aikana ja näky olla kirkkaana mielessä , mutta tulisihan kirkon pystyä valmistamaan työhönsä paimenia paremmin . Piispakunta pitää valtaa kansankirkossa ja ilman siellä tapahtuvaa muutosta ei muutu myöskään seurakuntaelämä yleisellä tasolla .
”Mikä on se ajan henki,
isännäksi päässyt renki…”
…..joka määrää mikä oikein on ja väärää eikä epäillä saa kukaan, se on vastustamaton, jonka pillin mukaan täällä tanssittava on.
Niin lähinnä se kiinnostaa miten kirkon papit ja piispat ovat nähneet oman asemansa 100 vuotta sitten , kansalaisilla ollut aina erilaisia näkemyksiä. . Yhdeksän vuotias Suomi 100 vuotta sitten eli silloinkin omissa jännitteissä . Venäjän vaikutus on ollut Suomelle suuri joka on tähän päivään asti ollut varjona . Onko sitten maat traumatisoituneita jotenkin kun kansa kokenut sisäistä polarisaatiota suuresti . Suomella oli sisällissota ja Saksalla kansallissosialismi joissa näkee maiden identtiteetin kärsineen ja terve isänmaallisuus ja itserakkaus on vaikea käsitellä kaikkien ilman tuntemuksia . Norjalaiset ovat hyvin päinvastaisia kun näkyvät pitkin maailmaa , aina Norjan lippu näkyy vaatteita ja laukkuja myöten , jossa isänmaallisuus koetaan ylpeyden aiheena ja omana identtiteettinä , joka aiheuttaa jopa vihaisia ajatuksia joissakin . Suomen historia on leimannut myös kirkkoa , välillä sitä on pidetty oikealla olevana ja nyt vasemmalla , kun se ei pitäisi olla kummallakaan puolella . Valtion ja kirkon yhteys ei ole ollut kristikunnan historiassa monesti hyvä asia . Piispakunta ei ehkä ole ollut kenties koskaan täysin yhtenäinen . Konservatiivisessa keskustelussa oli piispa Rimpiläisen aikaan hyvin yleinen lause jota usein toisteltiin ja seurattiin kuin uppoava laivaa lauseen saattelemana ; viimeinen piispa . Jolla kuvattiin kirkon tilaa konservatiivisestä näkökulmasta .
(Krusifiksin juurella, Tarvo Laakso)
”Minun kurjan syntisen olis tullut kuolla, minun tulis olla nyt roikkumassa tuolla, Jeesus minut pelastit, tiedän hyvin mistä kauhun kadotuksesta ja tulihelvetistä.”
Tuo on yksi suurimpia Suomalaisen kristillisen musiikin klassikoita jossa sanat ampuu suoraan kohti. Muutamia pappeja on kristillisen musiikin piirissä ollut ja on edelleen , mutta Tarvo edusti hyvin luterilaista ja raamatullista kantaa .
Pahin virhe on siinä, että kirkolta odotetaan jotain. Sillähän on jo kädet täynnä työtä ennestään. Ei kirkko kykene vastaamaan mihinkään lisäodotuksiin, tai-vaatimuksiin. Turhaan saa odottaa. Siinä tuhlaa vain omaa aikaansa.
Kirkossa jäsenet voi toimia ihan ominpäin ja ryhtyä mihin tahansa, mitä mieleen juolahtaa. Mahdollisuuksien markkinat on rajattomat. Ne hukataan, jos jäädään odottamaan.
Joo. Mutta ihan mitä vain ei kyllä voida tehdä eivätkä kirkon ovet ole avoimia mille tahansa. Esimerkiksi raamattukonservatiiveille.
Tuosta Pekan kommentista tuli mieleen kansankirkon kontekstissa lähinnä mieleen Stefanuksen tunnettu lause 🤔
Kaikilla ei ole samoja ongelmia kirkossa. Meitä tavallisia pulliaisia ei estetä toimimasta ominpäin kirkon jäseninä.
Tällä tasolla kirkon ja kosetavtiivien välit toimii ihan hyvin. Ongelmat on siellä työtekijätasolla. Eikä miedän ole mikään pakko tunkea sinne. Tekemistä riittää ihan tarpeeksi kaikille.
Kerran työmatkalla tuli mieleen että käympä tuossa paikallistadiossa antamassa haastattelun. Niinpä poikkesin sinne ja kutsuin väkeä mukaan suunnittelemaani toimintaan. Siitä se lähti ja pyöri vuosia ihan mukavasti. Saimme valtavasti tukea monelta taholta. Teimme pioneerityötä toimintamallilla, josta aiemmin en olllut edes kuullut. Vuosia myöhemmin kuulin vastaavasta toiminnasta pääkaupunkiseudulla ja kävin tutstumassa siihen. Nyt vastaavaa toimintaa on jo paljon.
Maasamme on paljon sellaista yhteiskunnallista vaikeutta ja puutetta jotka kipeästi kaipaisivat apua. Kaikki rakenteet hyvinvointivaltiossamme on jo valmiina. Ne vain odottaa, että joku hyödyntää niitä ja laittaa toimintaa pyrimään.
Saattaa tietysti olla että olen vähän erkoinen tapaus ja kaikilla ei ole samaa rohkeutta ryhtyä omia idoita toeteuttamaan.
Kovin innokkaasti yritin minäkin ennen papeilta kysellä voisiko sitä, tai tätä kirkossa ryhtyä puuhammaan, Harvoin ne projektit eteni ideaa pitemmälle.
Huomaan että monilla muillakin on sama harhakuva. Kirkossa kun on se yleinen sanonta: ”Ei noin ole kirkossa koskaan ennenkään tehty”. Siinä on ne kuuluisat kirkon viimeiset seitsemän sanaa.