Lukijani!
Suomen Tasavallan Presidentti myöntää virallisia kunniamerkkejä, kirkkojemme arkkipiispat puolivirallisia. Puolivirallisiin kunniamerkkeihin luetaan myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkohallituksen täysistunnon päätöksellä jaettava Pro ecclesia -mitali. Puolivirallinen asema ei tee niistä vähemmän arvokkaita, koska niitä on oikeus kantaa virallisten kunniamerkkien ohella.
Suomen ortodoksinen kirkko perusti jo vuonna 1935 Pyhän Karitsan ritarikunnan. Evankelis-luterilainen kirkkomme pohti vastaavaa ratkaisua aikansa ja vihdoin 2000-luvun alussa saatiin aikaan perusteellinen selvitys. Piispainkokous otti siihen kantaa vuonna 2004.
Vuoteen 2007 mennessä kaikki valmistelut oli tehty ja voitiin vihdoin ryhtyä jakamaan uusia huomionosoituksia.
Arkkipiispan päätöksellä on vuosina 2007-2018 jaettu 20 Pyhän Henrikin ristiä ja 18 Mikael Agricolan ristiä.
Kirkkohallituksen täysistunnon päätöksellä on vastaavasti jaettu 62 Pro ecclesia -mitalia. Niistä 35 ensimmäistä jaettiin nimellä Seurakuntatyön kunniamerkki.
Vuoteen 2015 mennessä mitaleita oli jaettu kaikkiaan 40. Vuosina 2016, 2017 ja 2018 on myönnetty yhteensä 22 mitalia lisää.
Vaikka luterilainen kirkkomme ei päätynyt perustamaan ritarikuntaa ortodoksisen sisarkirkkomme tapaan, niin tunnustusten jakamiseen on saatu sisällytetyksi monia ritarikuntapiirteitä. Sellaisia on tunnistettavissa ainakin puolen tusinaa.
Kunniamerkkiehdotukset kulkevat pitkän hallinnollisen reitin ennen kuin päätyvät ratkaisijan pöydälle. Ehdottajan pitää huolehtia siitä, että merkin myöntämisen edellytykset täyttyvät. Myös karenssit on muistettava: Ei nimittäin ole suotavaa, että yksi ja sama henkilö olisi joka vuosi palkittavana.
Tunnusomaista on myös suhteellinen niukkuus. Pyhän Henrikin ja Mikael Agricolan ristejä myönnetään suunnilleen yhtä harvoin kuin ritarikuntien kahta korkeinta komentajamerkkiluokkaa. Pro ecclesia -mitali puolestaan rinnastuu siinä suhteessa Pro Finlandia -mitaliin.
Kunniamerkit myönnetään säännöllisessä aikataulussa, ne ovat numeroituja, ne luovutetaan juhlallisesti ja niistä tiedotetaan.
On tapana, että ehdottaja luovuttaa myönnetyt merkit. Pro ecclesia -mitalit tulkitaan hiippakunnan piispan ehdottamiksi. Niinpä he hiippakuntansa tavan mukaan järjestävät adventin tienoilla juhlan, johon kunniamerkin luovuttaminen voidaan liittää. Esimerkiksi Oulussa piispan adventtivastaanotolla on jo pitkä perinne.
Kun paikalle kutsutaan sidosryhmiä ja samassa yhteydessä jaetaan muitakin huomionosoituksia, tapahtumalla on riittävästi uutisarvoa.
Voisiko seurakunta- ja hiippakunta- sekä kokonaiskirkon tasolla tehdystä ansiokkaasta elämäntyöstä myönnettyä tunnustusta sen kauniimmin arvostaakaan?
Mediassa on tyylikkäästi esitelty myös Kyrkpressenin päätoimittajan May Wikströmin tänä vuonna saama Pro ecclesia -mitali. Gratulerar!
Ristit on tapana myöntää 9.4. tienoilla, täsmällisemmin sanottuna keskimäärin viikkoa Mikael Agricolan päivää ennen tai sen jälkeen. Mitaleista tehdään päätös marraskuun puolivälissä. Tiedottamisen kannalta kumpikin ajankohta on mitä mainioin: sekä keväällä että syksyllä kirkko ikään kuin pääsee avaamaan merkittävien huomionosoitusten sesongin.
Ritarikunnista lähtien aina puolustusvoimissa jaettaviin joukko-osastoristeihin saakka kuuluu se periaate, että myöntäjätahon ylin edustaja kantaa kutakin merkkiä asemansa perusteella välittömästi kun ryhtyy hoitamaan tehtäväänsä. Suomessa valtiollisten ritarikuntien suurmestari on Tasavallan Presidentti ja joukko-osastoissa ristiä kantaa sen komentaja. Pyhän Karitsan ritarikunnan suurmestari on ortodoksisen kirkon arkkipiispa. Siten on johdonmukaista, että luterilaisessakin kirkossa kunniamerkkien itseoikeutettu kantaja on arkkipiispa.
On tapana, että kunniamerkkejä luovutetaan myös sidosryhmille. Sitäkin sääntöä kirkkomme seuraa.
Linjassa arvostusta osoittavien perinteiden kanssa on lopulta vielä se, että kirkko käyttää hyväkseen mahdollisuutta ehdottaa valtiollisia kunniamerkkejä ansioituneille työntekijöille ja luottamushenkilöilleen. Sitä kautta tuli kuluvanakin vuonna huomatuksi yli 20 henkilön erityiset ansiot kirkon palveluksessa.
Kunniamerkkien kantaminen mielletään sotiemme veteraanipolven etuoikeudeksi. He ovat kunniansa ansainneet! Miksi eivät silti muutkin voisi kantaa merkkejään yhtä rohkeasti ja silti nöyrästi.
Pitkän historian kuluessa kunniamerkkeihin ja niiden kantajiin on toisaalta liitetty myös jouluisia, niiden korkeaa arvoa vajaasti ymmärtäviä mielleyhtymiä. Kantajaa on voitu puhutella joulukuuseksi ja itse kunniamerkkejä tsaarinajan tapaan prenikoiksi, siis piparkakuiksi (’prjánik’).
Kunniamerkkiä ei ole mitään syytä pelätä. On ilo kohdata ihmisiä, jotka esimerkiksi itsenäisyyspäivänä sitä kantaessaan kertovat kauniisti elämäntyöstään. Muistelut ovat joskus täyteläisiä kuin notkuva juhlapöytä. Mutta tarinan lyhyt versio on aina kiteytetty rintaan ripustettuun nauhaan ja siihen kiinnitettyyn ristiin tai mitaliin!
Hyvän joulun toivotuksin.
Sinun
Harmaa rovasti
Lisään yhden tiedon.
Seurakuntatyön kunniamerkin nimeksi vahvistettiin Pro ecclesia -mitali (pro ecclesia = kirkon puolesta) kirkkohallituksen täysistunnossa helmikuussa 2014.
Muutoksella haluttiin välttää kunniamerkin sekoittuminen Kirkkopalvelut ry:n ylläpitämään Seurakuntatyön ansiomerkkiin. Uuden nimen pääteltiin myös kuvaavan hyvin tunnustuksen saajan toimintaa seurakuntatasolta aina kokonaiskirkon tasolle saakka.
(Lähde: Kirkon viestinnän verkkotiedote 24.2.2015 klo 15:30.)
Ceterum: Sana ’ecclesia’ voidaan kääntää paitsi ”kirkko”, myös ”seurakunta”. Ensimmäinen käännösvaihtoehto on kirkossamme valittu lähinnä messukäytössä olevaan Nikean uskontunnustukseen ja jälkimmäinen yleiskäyttöisempään Apostoliseen uskontunnustukseen.
Uusi latinankielinen nimi on kaksitulkintaisuudessaan kuin silta kirkon parhaaseen tähtäävän toiminnan juurelta sen huipulle. Siksi nimenmuutos on mielestäni osunut napakymppiin.