Pride in progress – miksi tarvitsemme sateenkaarilippua

Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa. Sateenkaariliput liehuvat näkyvästi kaikkialla ja kertovat, että tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien eteen on vielä tehtävä työtä. Lippujen takana on tekoja, mutta ei riittävästi. Moni kysyy usein, että mihin Pridea (vielä) tarvitaan. Niin kauan kuin joku lähimmäisistämme ei voi ylpeydellä olla oma itsensä ja rakastaa avoimesti tai hänellä ei ole lain, yhteiskunnan ja kirkon silmissä samoja ihmisoikeuksia kuin muilla, maailma ei ole valmis. Siksi Pridea tarvitaan.

Olen cis-hetero nainen ja Pride on minulle tärkeä, vaikka en kuulukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön. Ystäväpiiriini lukeutuu useita sateenkaari-ihmisiä eli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia henkilöitä, jotka ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Kyse ei kuitenkaan ole vain heistä, vaan periaatteesta: sama ihmisarvo ja -oikeudet sekä oikeus rakastaa ja olla avoimesti sellainen kuin on kuulu meille kaikille. Olemme kaikki ihmisiä sateenkaaren kirjavissa väreissä. Haluan, että kaikki ihmiset tässä maailmassa voivat elää mahdollisimman hyvää elämää, jossa rakkaus, kunnioitus itseä ja toisia kohtaan sekä oma persoona saavat näkyä, kuulua ja olla totta. Siksi Pridea tarvitaan.

Kirkon kaksijakoinen suhtautuminen sateenkaari-ihmisiin on itselleni syy, miksi olen harkinnut eroa kirkosta (toinen on yhä jatkuva vääntö naisten pappeudesta). Pari vuotta sitten piispainkokous antoi julkilausuman, jossa he kehottivat rukoilemaan kaikkien parisuhteiden puolesta, mutta samalla kielsivät kirkollisen avioliittoon vihkimisen samaa sukupuolta olevilta pareilta. Märkä rätti vasten kasvoja minun mielestäni. Silloin teki mieli erota, koska kirkon kaksinaismoralismi raivostuttaa. Etääntyminen inhimillisen elämän kirjosta ja todellisuuden moninaisuudesta on naurettavaa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät katoa maailmasta sillä, että aiheesta keskustellaan lopuuttomiin tai sillä, että kirkko ei ota asiaan kantaa. Kirkko on joko kaikkien kirkko tai ei kenenkään. Julistamme armosta ja rakkaudesta, mutta emme anna sitä kaikille. Tämä suututtaa, surettaa ja turhauttaa. Siksi Pridea tarvitaan.

En jättänyt kirkkoa silloin enkä ole jättänyt vieläkään. Koen, että kristittynä ja kirkon palvelijana minun tehtäväni on omalta osaltani edistää kirkossa muutosta, jotta sen ovet olisivat, kirkon oman uuden strategian mukaisesti, avoinna kaikille. Sateenkaari-ihmisille ovet ovat vielä monessa paikassa vasta raollaan tai kokonaan kiinni. Tähän on tultava muutos ja se muutos ei tapahdu olemalla hiljaa. Siksi Pridea tarvitaan.

Luen parhaillaan Kaisa Raittilan kirjoittamaa Yhteyden rakentajat -kirjaa, joka kartoittaa kirkon suhtautumista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin Suomessa viimeisen puolen vuosisadan aikana. Kirjan esittelyssä sanotaan: ”Kaisa Raittilan Yhteyden rakentajat — Kohti kaikille avointa kirkkoa (Kirjapaja) on kollektiivinen muistelmateos. Se piirtää karun ja kaunistelemattoman kuvan suhtautumisesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan niin kirkon piirissä kuin ympäröivän yhteiskunnan taholta. Kirja kertoo myös kirkon yhdenvertaisuuden esitaistelijoista, tuo esiin heidän kokemuksensa — yli 50 ihmisen tarinan tai ajatuksia.”

Kirja on mielestäni ihmisoikeusteko. Se antaa äänen äänettömille ja tuo (itselleni) näkymättömän kirkkohistorian näkyväksi. Minulla on kunnia tuntea useita kirjassa mainittuja henkilöitä tosielämässä ja olen saanut tehdä työtä heidän kanssaan. Kiitos edellä kulkeneille urheille tienraivaajille! Yhdessä on rakennettu kirkkoa, joka olisi kaikille se paikka, josta julistamme: Jumalan armon ja rakkauden ilmentymä sekä niiden välittäjä maailmassa. Valitettavan usein näin ei ole ollut, vaan kirkko on sortanut, syrjinyt, loukannut ja haavoittanut omia työntekijöitään ja jäseniään. Ajat ovat viimeisen 20 vuoden kuluessa nopeasti muuttuneet, mutta vieläkään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät ole kirkossa turvassa vihapuheelta, syyllistämiseltä tai tulikivenkatkuisilta syntipuheilta. Siksi Pridea tarvitaan.

Minä olen kasvanut  1980-1990 -luvuilla maailmaan, jossa sateenkaari-ihmisten olemassaolo ei ole enää ollut täysin piiloteltua tai marginaalissa. Minulle ja sukupolvelleni sekä meitä nuoremmille seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on itsestäänselvä osa arkielämää. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa tai pohtia, mutta edelleenkään kaikki eivät koe voivansa puhua omasta identiteetistään avoimin mielin vihapuheen, uhkailun tai leimaantumisen pelossa. Tämän on loputtava. Olemme kaikki ihmisiä ja kirkollisella kielellä sanottuna Luojan luomia. Kukaan meistä ei valitse sukupuoltaan tai seksuaalisuuttaan, se on jotain olemuksellista ja ihmisyydestä erottamatonta. Tämän on tiede meille todistanut. Tämän inhimillisen tosiasian kieltäminen ja sukupuolen tai seksuaalisuuden nimittäminen teoksi tai valinnaksi on julmaa. Sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisuus ei uhkaa ketään tai ole vaaraksi kenellekään. Rakkaus kaikissa muodoissaan on Jumalan lahjaa ja kirkon tulisi iloita sen moninaisuudesta. Koska emme näin edelleenkään tee, tarvitsemme muutosta, jotta kirkko voisi elää niin kuin opettaa kertoessaan Jumalan armon ja rakkauden kuuluvan kaikille.  Siksi Pridea tarvitaan.

Me enemmistön edustajat puhumme varsinkin kirkossa usein ohi, yli ja sivusta, kun puhumme seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Puhumme sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvistä ilmiöistä ja teologiasta, Raamatusta, etiikasta, moraalista, seksistä, perheestä, uskosta ja sen tulkinnoista, mutta harvoin puhumme ihmisistä. Emme näe lähimmäisiämme, kanssaihmisiä. Ja lähimmäisistä on lopulta kyse. Ihmiselämästä, joka ei odota virallisia päätöksiä, vaan joka on tässä ja nyt. Edessämme, vieressämme, keskellämme. Emme voi sulkea silmiämme tältä todellisuudelta, joka on ollut olemassa aina – aiemmin tosin piilossa. Silmämme ovat auki, mutta vieläkään emme kirkkona näe lähimmäisiämme kasvoista kasvoihin. Siksi Pridea tarvitaan.

Eräs itselleni merkityksellisimmistä työtehtävistä ja kirkon jäsenenä tekemistäni asioista on ollut Pride-viikon ja sen tapahtumien järjestäminen sekä mahdollistaminen. Se, että olen voinut olla mukana sanoittamassa ja välittämässä Jumalan rakkautta niille, jotka on monesti tai aina suljettu sen ulkopuolelle on ollut sanoinkuvaamattoman hienoa ja tärkeää. Priden aikaan on tuntunut, että teen työtä Jumalan kanssa ja Jumalan vuoksi. Kirkossa ja maailmassa ei tulisi olla heitä ja meitä, vaan pelkästään me. Ihmisiä olemme kaikki, Jumalan kuviksi luotuja. Ihmeitä jo siinä, että olemme olemassa. Tämä unohtuu kirkossa todella usein, kun keskustellaan sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Jumalan rakkaus kuuluu kaikille ja kaikilla on oikeus rakastaa ketä haluaa sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Niin kauan kuin tämä ei toteudu Suomessa, maailmassa ja kirkossa työtä on jatkettava. Siksi Pridea tarvitaan.

Jumala siunatkoon tämän Pride-viikon ja antakoon sateenkarilippujen liehua ylpeydellä rakkauden ja elämän ihmeellisen moninaisuuden vuoksi.

Laura Leipakka
Laura Leipakka
Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.