Pitkäperjantain tunnelmissa ennen ylösnousemuksen aamua

Ja niin alkoi piinaviikko mihin kuuluu oleellisena osana nimensä mukaisesti kärsimys. Pitkäperjantaina kaikki toivo näytti menetetyltä. Opetuslapsilla ei ollut enää mitään jäljellä – Mestari oli kuollut. Miksi edes kannattaisi yrittää?

Pitkäperjantain tuntemukset ovat tuttuja ihmisille kaikkialla maailmassa. Miten edes jaksaisi lankalauantain hiljaiseen odotukseen? Koittaako ylösnousemuksen aamu todella? Eihän tässä ole mitään enää jäljellä minkä takia jaksaisi elää.

Tapasin joku vuosi sitten 21-vuotiaan pakolaisnaisen Manishimwe Eleven Kongossa. Hän oli paennut äitinsä kanssa kotikylästään Ngungusta pakolaisleirille Gomaan. Kylästä olivat siihen mennessä lähteneet lähes kaikki asukkaat kun kapinallisryhmä Raia Mutomboki tunkeutui systemaattisesti taloihin öisin: ryöstäen, raiskaten ja tappaen.

Pitkäperjantai oli saavuttanut Ngungun kylän asukkaat.

Luc Vertin pakolaisleirillä Manishimwe sai äitinsä kanssa turvapaikan. Asuntona oli ruohomaja, johon he saivat hankittua muovikatteen estämään pahimman veden sisäänpääsyn. Patjana oli kasa heiniä. Yöt olivat kylmiä. Avustusjärjestöjen avulla he saivat ruokaa. Tosin kahden viikon annoksella piti selvitä kuukausi. Nälkä oli jatkuva vieras ja sadeajan kosteus tunki majaan ankarasti kysymättä lupaa.

Kaikkialla ihmiset vetosivat minuun vieraaseen kongon swahililla: njala! – nälkä!

Manishimwe haaveili paluusta takaisin yliopistoon, jossa hän opiskeli vuoden ennen evakkomatkaansa. Pakolaisleirillä oli vain elämänkoulu, jossa opeteltiin selviytymistä päivästä toiseen – viikosta kuukauteen.

Leirissä raiskaukset olivat arkipäivää – sodan irvokkaimpana alistamisen keinona. Manishimwekin oli joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa: kapinalliset käyttivät sitä aseenaan, eikä pakolaisleirillä polttopuiden hakureissullakaan ollut turvassa.

Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Manishimwe kuului Ngungussa paikalliseen seurakuntaan. Sen jäsenet olivat evakossa kuka missäkin: osa oli tapettu ja osa pakolaisina leireillä. Pakolaisleirillä he kokoontuivat säännöllisesti yhteen laulamaan, kuuntelemaan saarnaa ja rukoilemaan. Uskovien yhteys antoi toivoa elämään.

Iankaikkista elämää ei oikein jaksanut miettiä, kun elämä oli yhtä helvettiä jo tässä hetkessä. Seurakunnan keskellä pastori – itsekin pakolainen – muistutti, että on kuitenkin olemassa toivo – ylösnousemuksen toivo, joka ei ole sidottu ulkoisiin olosuhteisiin vaan Kristukseen. Siihenkään ei joka hetki jaksanut uskoa.

Pitkäperjantaina oli vain kysymyksiä – ja vastaukset vähissä. Miksi Vapahtajan täytyi kuolla? Koittaisiko todella ylösnousemuksen aamu – aamu jona toivo voittaisi kuoleman? Sitä ei nyt jaksaisi edes toivoa.

Mutta muuta ei sittenkään jäänyt kuin toivo – toivo että Manishimwen ja tuhansien muiden kuoleman varjossa elävien elämässä koittaisi ylösnousemuksen aamu – jo tässä ajassa niin kuin ikuisuudessa.

Totisesti Hän on ylösnoussut!

 

  1. Pappien uupumuksen syiden kavantaminen ei-sanan sanomisen vaikeuteen on aika kapea näkemys. Syyt ovat paljon moninaisemmat ja kirjavammat. Syyn vierittäminen yksilön ongelmaksi ei uupuneita helpota. Kirkon olisi ainakin syytä tuntea vastuunsa niistä työntekijöistään, jotka ovat antaneet terveytensä kirkolle ja sen työtä tehdessään. Ja tukea heitä työkyvyn palauttamiseksi tai sen mentyä – kenties lopullisesti.

  2. Mitä useampi uupuu, sen useampi pääsee töihin 😉
    Itsekin burnoutin kokeneena totean, että suurin syy ei yleensä ole työn määrä, vaan muut tekijät. Kuten erään kanttorin hautakivessä lukee: Ei työ tapa, mutta paha mieli.
    Muistanko oikein että papin viran avaamista naisille perusteltiin aikaaan myös sillä, että muuten ei ole tulevaisuudessa tarpeeksi halukkaita papin virkaan? Tässä sitä nyt ollaan.

  3. Kun en asiasta mitään ymmärrä saan ihmetellä:

    ”Marja-Sisko Aallon mukaan etelän hiippakunnissa on kahdesta kolmeen vuotta työttöminä olleita teologian maistereita odottamassa pappisvihkimystä.

    – He pohtivat uutta ammattia, vaikka motivaatiota papin työhön olisi.”

    Onko todella jokin Raamatullinen/teologinen perusta sille, että henkilöllä pitää (edes muodollisesti) olla jokin seurakunnallinen/kirkollinen virka/työsuhde, jotta hänet voidaan vihkiä papiksi. Eikö pappisvihkimykseen pitäisi riittää tietty koulutus…

    Eri asia on, että teologien koulutusmääriä tulee harkita ottaen huomioon odotettavissa olevat eläköitymiset ja muut vastaavat seikat.

    • Veikkaan kylläkin, että näiden teologian maistereiden varsinainen ongelma ei ole se vihkimyksen puute vaan se, että ei ole virkoja, joista saisi palkkaa. Ymmärrän hyvin, että tämä ajaa ihmisen miettimään jotain muuta ammattia.

    • Kyllä minä sen toki ymmärrän, että ensisijainen ongelma on toimeentulo, mutta en silti ymmärrä, että sen puuttuessa evätään pappisvihkimyskin, joka saattaa joillekuille olla itseisarvo ja joka saattaisi edesauttaa esimerkiksi viransijaisuuksien saamista tai muuta (edes) pätkätyöllistymistä. pitkällä aikavälillä ainoa keino on sopeuttaa koulutusmäärä työvoimatarpeeseen.

      On tietenkin muistettava, että on myös henkilöitä, joille teologian opinnot (kuten monen muunkin alan opinnot) ovat itseisarvo, ei välttämättä väylä uuteen työhön, ehkäpä julkkisopiskelijat Peitsamo ja Laaninen – miten tällaisiin opiskelijoihin on suhtauduttava?

  4. Myös uskonnonopettajien työtilanne on varsin huono! Yhteen paikkaan oli
    muodollisesti päteviä hakijoita noin 80 (!), mutta virkaa ei sitten täytetykään,
    Useimmiten hakjoita virkoihin on ainakin noin 20 muodollisesti pätevää.
    Toisaalta virkoja on todella harvoin auki eikä myöskään tuntiopettajia ole tarvetta
    palkata. Eli siltä suunnalta ei ole tulossa mitään helpotusta, se on aivan varmaa.
    Ikävää, että tilanteet ovat näin huonot. Useimmat uskonnonopettajat opiskelevat
    myös psykologiaa, historiaa, filosofiaa yms. oppiaineita. Ilman näiden
    opiskelua ei ole mitään mahdollisuutta saada koulusta opettajan työpaikkaa,
    tilapäistä tai vakituista. Tästäkin puhutaan aivan liian vähän. Myöskään
    tuleva lukion tuntijakoesitys ei tuo parhaimmillaankaan tähän tilanteeseen
    mitään helpotusta.

    ystävällisesti Matti

Kirjoittaja

Pitkänen Olli
Pitkänen Olli
Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.