Kirkolliskokouksessa on käyty yllättävän suorapuheista keskustelua piispojen kesäkuisesta manööveristä. Sen on laajalti todettu ohittaneen kirkolliskokouksen tahdon ja päätöksen. Juridisesti paperia on tosin ”kehuttu” sillä tavalla taitavaksi, että se tosiasiallisesti muuttaa kirkon avioliittokäsityksen mutta kuitenkin niin, että piispoja ei voi sen perusteella syyttää virkavirheestä.
Nyt kuitenkin näyttää siltä, että huolimatta kovista puheista piispojen ohje jää voimaan ja kirkon avioliittokäsitys muuttuu pysyvästi ilman demokraattista päätöstä. Näin käy ellei kirkolliskokous saa painostettua piispoja perääntymään.
Tapaus jättää syvän epäluottamuksen kirkon johtoa kohtaan. Tämä ei kuitenkaan näytä heitä hetkauttavan. He kaiketi luottavat siihen, että konsut nyt aikansa rähisevät ja sitten kaikki jatkuu kuten ennenkin. Niin ei saa tapahtua! Kirkolliskokouksen on ryhdistäydyttävä ja palautettava kirkkoon järjestys. Muuten käy niin, että avioliitto-opetus muuttuu ilman opillista päätöstä, konsujen nurkkaan ajaminen pahenee ja mielivalta leviää kirkon virkamieskuntaan laajemminkin. Lisäksi syvätasolle jää kirkkoa riuduttava epäluottamus, joka johtaa yhä pahenevaan ”sisällissotaan”.
Toivon, että piispakunta vielä pelastaa mitä pelastettavissa on ja peruu pastoraalisen ohjeen tämän viikon aikana. On kyse kirkon ykseydestä – siitä, jonka vaaliminen on nimenomaisesti teidän vastuullanne.
Piispat perääntykää
Timo P. Turha toivo. Se, joka uskoo olevansa historian ”oikealla puolella” ei vapaaehtoisesti loikkaa sen ”väärälle puolelle” muuten kuin säilyttääkseen valtansa poliittisessa kriisissä. Näin myös kirkkopolitiikassa.Ihan siitä riippumatta, mitä Raamattu, tunnustus tai kirkon traditio mahdollisesti sanovat.
Paneelikeskustelu oli malliesimerkki siitä, kulnka puhutaan kohteliaasti ja sivistyneesti ”kipupisteistä” ilman että kukaan joustaa yhtään mistään tai muuttaa ajatteluaan. Itse asiassa piispat ja tuomiokapitulit näyttävät johtajuuttaan myös siinä, että niissä seurakunnissa, joissa luottamushenkilöiden enemmistö ja kirkkoherra ovat eri mieltä kirkon käytöstä spn-vihkimisiin, he asettuvat uuden järjestyksen tueksi. Joku voisi kokea tämän jopa seurakunnan tahdon sivuuttamiseksi. Kun kirkollinen demokratia toimii väärin, vastuullinen johtajuus edellyttää sen korjaamista.
Kaiman huoli on todellinen mutta yhdyn Markon kommettiin ja nään kehityskaaren alun paljon pitemmälle ajalle kun sitä usein kuvataan . Piispa rintama on todella määrätietoinen ja siihen muutosta haluava uskoo johonkin mikä ei toteudu . Hajanaiset vastavoimat eivät ole mikään ratkaisu asiaan .
Marko, Rauhan Sanalla ei käsittääkseni ole niin muut pois sulkevaa seurakuntaoppia kuin Rauhanyhdistyksellä. Vai onko näin?
Kaikki keskustelu kirkolliskokouksessa tähän asti koskien pastoraalista ohjetta pysynee voimassa. Se henki vaikuttaa vievän voiton. Piispa Jolkkonen puheenvuorossaan 4.11. oli varsin valaiseva tältä osin. Hänhän myönsi, että kahden lähetysjärjestön osalta päätöstä lähetysmäärärahojen supistamisesta ei perusteltu. Ei kuulosta hyvältä hallinnolta sen Jolkkonen myönsi. Kun lähetystyön perussopimus ei tunne rangaistusluonteisia seuraamuksia, niin yhdenvertaisuus ei toimi, mutta näillä sitten mennään vaikka päätös oli ongelmallinen.
Entä sitten tämä toinen tuomiokapituleille annettu alemman tasoinen suositus, epäsuora mutta tosiasiallinen tarkoitus antaa lupa spn-parien kirkolliseen vihkimiseen vaikka sen kirkolliskokous hylkäsi. Jolkkonen myönsi myös sen, että pastoraalinen ohje oli kirkko-oikeudellisesti virheellinen, jonka hän jo aikaisemmin myönsi eriävässä mielipiteessään 3.6. viitaten pitkäkestoisiin seurauksiin kirkon päätöksenteon kannalta. Hän myönsi ymmärtävänsä aloitteentekijöiden kritiikkiä.
Mitä tästä sitten seurasi? Aloitteen raukeamiseen jättäminen. Se nyt on vain niin, että jonkun pitää tehdä lopullinen tulkinta vaikka se olisi kiistanalainen ja jopa väärä. Kun kerran näin on, niin hänen mukaansa UT:ssa ei ole yhtään kehotusta puolustaa omia oikeuksia ja kuten apostoli Paavali kirjoittaa Korintin seurakunnalle välttämään käräjöintiä maallisissa tuomioistuimissa…luopumaan oikeuksistaan ja jopa kärsimään vääryyksiä.
Se että ylipäätään käräjöitte keskenänne on teille tappioksi. Miksi ette ennemmin kärsi vääryyttä! Kukin tutkistelkoon tätä omassatunnossaan. Pastoraalinen ohje on ja pysyy. Näin tulkitsen piispa Jolkkosen puheenvuoroa. Konsut tyytykööt osaansa. Raha ja poliittinen ideologia on sanonut sanansa ”totuudessa”.
Osuvaa analyysiä!
Ainoa taho, joka voisi vielä estää avioliittokäsityksen muuttumisen on tämä kirkolliskokous, mutta niin ei näytä tapahtuvan. Näin ollen kirkon avioliittokanta muuttuu nyt. Oma tulkintani konsujen hiljaisuudesta on, että lopulta myös konservatiivinen siipi on salaa tyytyväinen siitä, että piispat tekivät ratkaisunsa. Näin taistelu ehkä päättyy ja voidaan keskittyä muihin asioihin. Ehkä jotkin konsujärjestöt myös laskevat, että koska heidät kuitenkin savustetaan ulos, niin on helpompi rekrytä kannattajia kirkosta, jolla on liberaali avioliittokäsitys.
Jolkkosen idea olla puolustamatta omia etuja on viiltävä mutta jotenkin osumaton, koska eihän tässä nyt kukaan puolusta omia etujaan vaan yhteistä parasta. Ei esim harhaopin tai hallinnollisten vääryyksien suhteen pidä lepsuilla tuolla verukkeella.
Näyttää siltä, että piispa Laajasalo käytti ilmaisua tästä aloitteesta, jota ei ehkä olisi toivottu kirkolliskokouksen turvallisessa tilassa.
Piispa Laajasalon kommentti näyttää menneen myös käsiteltäväksi puhenjohtajien neuvostoon.
Kosti,
mitä tuo Laajasalon kommentti piti sisällään?
Mikko,
lienee viisainta, kun seuraa tuota kirkolliskokouksessa käsiteltyä aloitetta.
Kosti,
ok.
Kosti V. Rahasta puheen ollen. Kirkosta tämän vuoden puolella eroava säästää ensi ja tulevien vuosien kirkollisverot. Näinhän vapaa-ajattelijat ovat meitä muistuttaneet jo vuosien ajan. Kuulemma summalla pääsee ainakin kerran vuodessa etelänmatkalle.
Kansankirkon näkökulmasta väen väheneminen on tosiasia jota ei voida muuttaa. Sen sijaan voidaan arvioida, minkä porukan menetys toisi pienimmän loven kirkon tuloihin. Ja mekin taidamme kuulua lähinnä siihen porukkaan, jonka lähtö vaikuttaisi rahallisesti vähemmän. Ja vieläpä helpottaisi kirkon uudistamista tulevaisuudessa (?).
Marko S. Niin, kun vääryys päällemme lankeaa ottakaamme siitä vaarin, kuten piispa Jolkkonenkin suositteli ja tehkäät siitä johtopäätökset. Jos piispojen linja ei miellytä, niin poistuminen kirkosta lienee jopa suotavaa. Kvitt eller dubbelt. Mikäli vastaat oikein sinulla on mahdollisuus jatkaa oikealla puolella. Mikäli valitset toisin se on sitten kuitti tässä kirkossa emmekä rahojasi tarvitse. Ota tai jätä! Kyllä tämä samaan muottiin pakottamisen yrittäminen on tullut jo varsin selväksi, miten tässä edetään. Sitten on meitä, jotka emme tähän ideologiaan tule suostumaan mistään hinnasta. En sano, että menköön ”rahat taikka henki”, ettei tule tehtyä apostoli Pietarin virhettä.
Timo,
kyllä se varmaan hiljaiseksi pistää, kun kirkolliskokouksen päätös ja päätäntävalta sivuutetaan.
Muistetaan nyt myös se, että kirkossamme on niitä, jotka eivät ole koskaan hyväksyneet vaikkapa naispappeutta, kun se toteutettiin määräenemmistön täytyttyä. Silloin konservatiivipuolelta todettiin, sinänsä oikein, että naispappeus ajettiin läpi pitkäkestoisella väsytystaktiikalla.
Pointti on siis siinä, että kaikki konservatiivit eivät hyväksyisi spn-vihkimisiä, vaikka kirkolliskokous olisi hyväksynyt kirkon avioliittokäsityksen muutoksen. Nyt piispat toimivat pitkälti saman periaatteen mukaan, mutta käänteisesti: kun avioliittokäsitystä ei saada muutetuksi kirkolliskokouksen toimesta, muutos toteutetaan ”mutkan kautta”, ts. pastoraalisilla ohjeilla.
Olemme sikälikin hullussa tilanteessa, että ilmiselvästi uskoa, Raamattua ja tunnustusta koskevat kiistat pitää jälleen kerran ”kääntää” hallinnon ja juridiikan kielelle ja käsitellä jälkimmäisten logiikan mukaisesti. Niinpä kirkolliskokous keskustelee, äänestää ja tekee päätöksiä. Samoin tekevät piispat ja myös paikallisseurakunnat. Ilman että ne ovat linjassa keskenään. Kaikki ratkaisut koskettavat lopultakin ns.tavallisia ihmisiä: homoja, homojen eheyttäjiä, sateenkaariaktivisteja, seurakunnan työntekijöitä, hämmentyneitä herätysliikekristittyjä, kirkkokansaa ja sivusta seuraavia (jotka päivittelevät tätä kaikkea kastekahveilla ja syntymäpäiväkäynneillä).
En ihmettele, että piispojen pastoraaliset ohjeet eivät herätä erityistä hämmennystä Espoon hiippakunnassa ja enemmistö kirkolliskokouksenkin jäsenistä myötäilee niitä. Täällä päin saa sen sijaan vastailla yllättäviltäkin tahoilta tuleviin uskovaisten yhteydenottoihin, jotka koskevat kysymystä kannattaako kirkossa enää pysyä ja mikä seurakunta voisi olla vaihtoehtona, jos (ja kun) kansankirkosta eroaa…
Omasta suppeasta perspektiivistäni käsin konservatiivit kokevat
Laitan tämän vielä tähän. Marko, Rauhan Sanalla ei käsittääkseni ole niin muut pois sulkevaa seurakuntaoppia kuin Rauhanyhdistyksellä. Vai onko näin?
Mika R. Joona Korteniemen ja Emil Antonin mukaan rauhansanalaisuus on säilyttänyt Juhani Raattamaan väljemmän seurakuntakäsityksen. Tähän lienee ollut vaikuttamassa 1930-luvun hajaannus sekä vahva keskusjohtoisuuden vieroksunta. Ruotsinkielisen LFF:n piiristä, johon minulla on yhteyksiä, löytyy nykyään raattamaalaista, vapaakirkollis-allianssikristillistä, LHPK-hakuista ja käytännössä hyvin lähellä vanhoillislestadiolaisuutta olevaa, muut pois sulkevaa
ajattelua. Tulevaisuus näyttää, tuleeko osa väestä siirtymään kansankirkon ulkopuolelle protestina nykyistä kehitystä kohtaan.
Marko. OK.
Mikalle rauhan sanalaiset pitää uskovina muitakin ja Ry ei oppinsa mukaan sitä tee useinkaan . Piispojen taktiikka on kansankirkossa laadittu niin että se näyttäytyy ”käsien pesuilta” . Kun vastuu siirretään seurakunnan papeille niin harva pitää seurakunnissa opetusta että ylemmän tason päätös eli kirkolliskokouksen päätös olla vihkimättä samaasukupuolta olevia on voimassa ja siihen teologiset perustelut . Esivallalle ja piispalliselle kaitselmukselle on Raamatun mukaan oltava kunnioitus , mutta poikkeus tähän on apt 5 jossa sanotaan että Jumalaa pitää kuunnella ennemmin kuin ihmistä ja sanan mukaan toimien ei tule papin hyväksyä kirkkoon vihkimisiä samaasukupuolta olevia . Seurakuntalaiset ovat pettyneet myös omiin paimeniin kun ovat antaneet luvan . Pastoraaliohje rikkoo seurakuntien yhtenäisyyttä ja asettaa papit vaikeisiin tilanteisiin . Mutta tämäkään ei auta jos se viedään tuomiokapituliin ja sieltä tulee päästäs hyväksyä vihkimykset . Juna on tukevasti piispojen hallinnassa . Seurakunnat kokevat suurimpia muutoksia vuosikymmeniin ja joissakin paikoin on nähtävissä suurempaa irtautumista kansankirkosta . Kirkolliskokouksen paneelikeskustelussa tuntui vähättelyn makua ja voi etelän seurakunnissa olla aika vähäistä liike mutta ylempänä suomea tapahtuu muutoksia . Vastuunkantajia lähtee kansankirkosta ja se aiheuttaa toiminnalle haittaa . Piispa Hintikan ja monen muun aikaisempi kuva yhteydestä että sitä ei voi syntyä koskaan kirkkoon , joka on teologin suusta erikoinen ajatus . Yhteys on varmasti mahdoton synnyttää ihmisvoimin, mutta Kristuksessa on yhteys joka on todellista , johon ei pinnistellä eikä sen enemmän pyritä . Jos kaikki olevat syntisiä ja elävät Jumalan armosta niin lahjoitetaan meille . Ei apostolien opetus ole jotain haavekuvia ja tseppauksien tulosta vaan lahjaa . Yksi usko yksi kaste ja yksin Kristus korotettuna ja häneen turvamme yksin laittaen syntyy yhteys lahjana jossa on rauha ja vapaus . Se ei tarkoita että meistä ihmisistä tulee hyviä sen johdosta mutta yhteys Kristuksessa saa vallita kun tahdomme nöyrtyen tunnustaa syntimme . Erilainen teologia ja puuttumaton alttariyhteys ei luo yhteyttä ja siinä alttariyhteydellä on suuri merkitys ja Jumalan sanan lupaukset . Seurakunnissa päätöksiä tekevät usein ne jotka eivät osallistu seurakunnan toimintaan ja on suurin voima muutoksiin . Kirkossa kävijöiden ja aktiivien kanta olisi luultavasti monessa seurakunnassa kielteinen mutta päätös on seurakuntaneuvostossa .
Timo, haluaisin kuulla myös Markon vastauksen. Nuorena miehenä Ry pakkokäännytti minua Yli-Iissä kummitätini luona ja muuallakin. Se oli erittäin raskas kokemus. Olen myös ollut Porissa ns. hoitokokouksessa. Siellä oltiin maltillisempia. Ry on julkisesti pyytänyt anteeksi näitä hoitokokouksia, mutta silti niitä ilmeisesti pidetään vielä pohjoisempana Suomessa.
Mika, vastasin Sinulle ylempänä. Mutta ihmettelen hiukan, miten tämä pohdinta liittyy blogin aiheeseen.
Blogin aiheeseen liittyen, tänään arkkipiispan vastaus kertoi sen, että muutosta ei ole tulossa, piispainkokouksen ohjeistus on voimassa. Sen sijaan hän torjui kaksois-standardi ajattelun koskien luvattomia ehtoollisia ja piispainkokouksen päätöstä, näitä ei voi rinnastaa.
Arkkipiispa teki luterilaisen teologian mukaan oikean eron. Vaikeampaa olisi ollut jos avioliitto olisi luterilaisilla sakramentti. Nyt se on kirkollinen toimitus kuten ehtoolinenkin, mutta ei sakramentti.
Marko, piispat ovat aina sallineet ns. hoitokokoukset kirkossa ja katsoneet niitä läpi sormien.
Mika R. Monet hoitokokoukset olivat hengellistä ja henkistä väkivaltaa. Minun on kuitenkin vaikea ajatella, että 1970- ja 1980-luvun Suomessa ja sen henkisessä ilmastossa olisi puututtu niihin. Valitettavasti. Sellaisiin hoitokokouksiin, joita järjestettiin seurakunnan omistamissa tiloissa ja joissa oli osallisina virassa olevia pappeja, olisi aivan varmasti voitu puuttua. Ainakin Olavi Rimpiläinen sai kyllä selän takana kritiikkiä liian lepsusta suhtautumisesta vanhoillislestadiolaisiin. Miten ”tiukempi” linja olisi käytännössä toiminut, emme tiedä.
Hoitokokousaika odottaa vielä tutkijaansa
Nähtäväksi jää siis, miten kehitys kehittyy. Valistunut arvaukseni on, että vajaan vuoden sisällä alkaa vääntö kirkollisvaaleihin liittyen, jotta seuraava kirkolliskokous ”ymmärtäisi” vahvistaa piispojen linjauksen.
Todennäköisesti piispat odottavat, että nyt toteutettu kirkon avioliittokäsityksen muutos de facto rauhoittaa kirkollisen kiistelyn. Ne kirkkoherrat ja seurakunnat, jotka pitäytyvät kirkon avioliittokäsitykseen – vai sanoisinko ”perinteiseen avioliittokäsitykseen” – joutuvat kulisseissa painostuksen kohteeksi. Seuraavaksi kirkkokäsikirjan avioliittoon vihkimisen kaavaan lisätään sukupuolineutraali vaihtoehto (”koska se ei ole keneltäkään pois”). Ja seuraavassa virsikirjauudistuksessa näemme sukupuolineutraaleja vihkivirsiä, jotka veisaajat voivat ymmärtää eri tavoin.
Ekumeeniset seuraukset jäävät nähtäväksi, samoin se, miten herätysliikkeet ja kirkkokansa reagoivat.
Asian tultua julkiseksi myös Kotimaan sivuilla, niin nyt näköjään Perkelekin on tullut kaapista vihdoin ulos ja astunut kirkolliskokoukseen piispa Laajasalon ottaessa kantaa tähän aloitteeseen. Laajasalo kertoo rukoilleensa ”jo eilen, että pysyisi mykkänä.” Ei onnistunut, vaan hän loihe lausumaan seuraavasti.
”Tässä aloitteessa yritetään jalostaa alhaiset tavoitteet jollain tavalla jaloiksi.” Täällä ovat pappisvirkaan vihityt ihmiset todenneet, että muu ei auta. Rahat pois kirkolta. Vaikka ”se heitä hirvittääkin miten se on mahdollista, että halutaan edistää jotain sellaista” kirkolle?
”Tämä on poltetun maan taktiikkaa. Kun oma linja ei toteudu, tuhotaan kaikki. Pidän sitä valitettavana, vahingollisena, alhaisena, perkeleen työnä. Siitä tässä on kysymys”, todisti Laajasalo väkevästi.
Tuhannen taalan kysymys myös piispa Laajasalolle, koskien piispainkokouksen päätöstä kahdesta avioliitokäsityksestä, kun se on vastatuulessa? Miten se on mahdollista, että pappisvirkaan vihityt ihmiset haluavat edistää jotakin sellaista, joka tiedetään raskaaksi synniksi kolmiyhteistä Jumalaa vastaan. Siitä tässä on kysymys!
On ilmeisesti tärkeämpää olla ”historian oikealla puolella” ja tehdä kaikkensa jotta porukka pysyisi kansankirkossa kuin olla historian ”väärällä puolella”, nostaa esiin ikäviä skenaarioita ja asettua ”edistystä” (=liberaali, radikaali kristinuskon uudelleentulkinta) vastaan.
Tapio Luoman mukaan ”hajaannuksesta puhuminen” on jo itsessään hajottavaa. Ilmeisesti Teemu Laajasalon mukaan myös vaihtoehtoisiin tulevaisuuden skenaarioihin valmistautuminen on kirkon hajottamista.
Onneksi minä olen vain hajamielinen ja hajanaisia huomioita heittelevä tunnustususkollisuuteen pyrkivä pastori. Ilmeisesti minunkin pitäisi joko olla hiljaa tai yhtyä oman hiippakuntani johdon näkemykseen siitä, kuinka paljon paremmin monet tilastot näyttävät kirkkoon kuulumisen olevan täällä kuin vaikkapa Helsingin ja Espoon hpk:ien alueella.
Minulla alkavat kyllä olla argumentit lopussa, kun pitäisi epäilevälle uskovaiselle kyselijälle perustella, miksi kansankirkkoon pitäisi vielä jaksaa kuulua.
Vaikuttaa siltä, että eivät (teologis-asialliset) argumentit tässä ratkaise vaan tunne ja sen ohjaama tahto.
Kysymykseksi jää: kuka sitä tunnetta ja tahtoa ohjaa tai johtaa.
Kristus tietenkin johtaa (aina) kirkkoaan/seurakuntaansa; mutta mikä ja missä onkaan nyt Kristuksen johtama kirkko/seurakunta? Siinä lienee aikamme kirkollinen kysymys.
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua…
Jukka M. Kuka siis nyt tekee ratkaisuja tunteen ohjaaman tahdon varassa? Mielestäni kumpikin osapuoli käyttää teologis-asiallisiakin argumentteja.Ne ovat vain hyvin erilaisia keskenään kun niitä vertaa.
Jokin vuosi sitten LHPK:ta syytettiin identiteetin luomisesta kansankirkkoa arvostelemalla, kun siltä taholta puhuttiin spn-vihkimisistä uutena kirkollisena normaalina. Itse asiassa tuo LHPK:n arvio kansankirkon avioliittolinjasta näyttäytyy nyt liiankin realistisena ja totuudenmukaisena.
Tulee mieleen Pontius Pilatuksen käsien pesu .
Jos seurakunnan pappi haluaa että oman seurakuntansa alttarille ei tuoda syntiä siunattavaksi niin ei auta vedota ylemmän tason päätökseen eli kirkolliskokoukseen , koska asia viedään usein tuomiokapitulin päätettäväksi ja päätös on varmaan aina pastoraaliohjeen mukainen . Jos pappi miettii että haluaa erota kirkosta niin se kysymys lauman jättämisestä on vaikea papin kohdata . Toisinsanoen piispat ovat siirtäneet vastuun papeille ja ajaneet ne vaikeaan tilanteeseen .Pastoraalinen ohje on laukaissut jo olemassa ovia ristiriitoja ja käynnistänyt prosessin joka tuo muutoksia kansankirkon elämään ja rakenteisiin tulevaisuudessa . Vaikea uskoa että tämä vaihe menee samalla tavalla kuin aikanaan virkakysymyksen kohdalla ja sekin on sieltä 80- luvulta lähtien edelleen mukana näissä kuvioissa . Ja jokainen toivoo ratkaisua asiaan ja se näyttää olevan edessä , vaikka tuskin kukaan tietää miten se syntyy . Sama meno ei voi jatkua ja laastarointi ei auta .
Samin nostama avioliiton sakramenttikysymys ei olisi pelastaja kansankirkossa vaikka se olisi sakramentti luterilaisille . Nyt on jo luovuttu Jumalan sanasta ja aina löytyy kiertopolkuja , joilla Jumalan ilmoitettu sana vaihdetaan ihmisen sanaan eli se on harhaoppia Suomeksi . Vanhojen kirkkojen auktoriteetti on erilainen rakenteelta , mutta sielläkin suunnalla kohdataan näitä erilaisia voimia , kuten katolilaisuudessa tänä päivänä uuden Paavin lausumista .
Elämme erikoista aikaan , kun kaksi ihmistä on syytetettynä samaan aikaan sotaoikeuden lakien mukaan .
Ortodoksien piispainkokouksen päätös jossa näkyy avioliiton sakramentti kuuluu vain miehen ja naisen välille.
Ortodoksisessa kirkossa luterilaista pastoraalista ratkaisua, joka sallii opin vastaisen käytännön, ei pidettäisi mahdollisena, sillä oppi ja käytäntö (liturgia) ovat erottamattomia.
https://ort.fi/news/piispainkokouksen-paatoksia-21-10-piispainkokous-hyvaksyi-kannanoton-joka-kasittelee-sukupuolenkorjausprosessin-lapikayneiden-asemaa-kirkossa/
Sami P. Eikö päätös kuitenkin jättänyt ”takaportin auki” tulevaisuudessa mahdollisesti tehtäviä uusia linjauksia ajatellen? Onhan ortodoksisessakin kirkossa kuulunut ääniä myös naispappeuden mahdollisesta hyväksymisestä, vaikka keskustelu toki on aivan eri kaliiperia kuin protestanttisella puolella.
Marko, näitä takaportteja tehdään tarkoituksellisesti, se on retoriikkaa, keskustelu kulttuuria, pehmennystä, mutta tosiasiallisesti mahdotonta. Ei tule tapahtumaan.
Sami P. Kallistos Ware mainitsee klassikossaan The Orthodox Church että joku vaikutusvaltainen ja arvostettu piispa Afrikan ortodoksisessa kirkossa olisi esittänyt naispappeuden mahdollisuutta. Olen itse ollut tsasounavierailulla yli 25 v sitten, kun pohjoissuomalaista tsasounaa esitellyt ortodoksi-isä heitti, että ”ehkä sadan vuoden kuluttua” ortodoksinenkin kirkko voisi avata pappisviran naisille. ”Se vain vie meillä aikaa”. Ovatko nämäkin vain retorisia heittoja? (En minä toivo enkä usko, että niin tapahtuu, mutta – kun oppia kehitellään, kaikenlaista VOI tulla esiin).
Marko, kaikkea löytyy, piispoista maallikoihin. Ortodoksisuudessa saa puhua ja ajatella, esittää omia näkemyksiä. Patristisilla isillä on esimerkiksi monista asioista erilaisia näkemyksiä. Yhtenä esimerkkinä nykyaikana voisi mainita diakoni keskustelu esim Suomessa, voidaanko nainen vihkiä diakoniksi. Varhaiskirkossa oli naisdiakoneja jotka olivat ikonostaasi sisällä alttarilla.
Mielipiteen ja harhaopetuksen ero pidetään kuiten tarkkarajaisena. Jos julkisesti opettaa, vaatii kirkon dogman muutosta lähestytään rajaa. Yleensä nämä asiat koskevat pappeuden kaikkia asteita.
Jouko Siirilän uusimpaan blogiin, jota ei voi kommentoida, liittyen: Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä. Tämä on tunnettu sanonta.
Eikö se ollut niin, että ”Aloitti Pyhässä Hengessä ja lopetti Helsingin hengessä”? Ajankohtainen rinnastus näin ETYK-juhlavuoden kunniaksi.
Puhuttiin myös ”sorsateologeista”. He hakivat teologiseen tiedekuntaan prepattuina konservatiivisen herätysliikejärjestön pääsykoekurssilla. Historiallis-kriittisestä eksegetiikasta opeteltiin vain se välttämättömin, jotta YYA (=kaikille Yleiset ja Yhteiset Aineopinnot)-tentit saatiin läpi. Maisterinpaperit hankittiin mahdollisimman nopeasti ja sitten haettiin kirkon virkaan ja töihin, mahdollisimman kauas Helsingin teologisesta tiedekunnasta. Jotenkin näin.
Niin sanottu historiallis-kriittinen metodi, joka lähestyy Raamatun tekstiä ilman Jumalan pelkoa ja sen myöntämistä, että lukija on ”pyhällä maalla”, on aiheuttanut tuhoa luterilaisuudessa.
Esipuheesta Robert D. Preusin kirjassa Raamatun inspiraatio, Concordia ry, 1999.
Mika R. Arvostan Robert D Preusia ja Missourin teologiaa suuresti. Aikanaan Missouri kävi läpi ankaran kriisin, kun historiallis-kriittisen metodin osittain hyväksyvät teologit jättivät sen sisäisten kiistojen jälkeen. Preusin kannanotot taitavat heijastaa tätä kriisiaikaa. Raamatuntutkimusta kannttaaa minusta kuunnella metodista riippumatta kunhan samalla muistetaan, että kaikkea ei voi, ei kannata eikä saa soveltaa kirkolliseen elämään. Suomen ongelma on, että samat heput ovat olleet opettajina yliopistossa, sitten Kirkon koulutuskeskuksessa, opiskelijat ovat olleet oppivaisia ja sitten kaikki on valunut seurakuntiin.
Järki on luontaisesti ristiriidassa uskon kanssa (Luuk. 24:25, 1. Kor. 2:14). Sen takia se on vangittava kuuliaiseksi Kristukselle (2. Kor. 10:5).
Martin Chemnitz, Enchiridion, Taivaallisten opinkohtien käsikirja, s. 96, Concordia ry, 2023.
Tässä on myös hyvää opetusta Preusilta:
Lopputulos luterilaisesta opista, joka on saatu Raamatusta, on, että pelastava usko Jumalaan on usko hänen Poikaansa, joka eli ja kuoli pelastaakseen syntiset. Tämä tarkoittaa samaa kuin uskoa evankeliumiin, joka kertoo sinulle, mitä Jumala on tehnyt Kristuksen tähden. Se tarkoittaa samaa kuin uskoa syntien anteeksiantamukseen, elämään Kristuksessa ja pelastukseen.
Robert D. Preus (1924-1995), Vanhurskauttaminen ja Rooma, s. 76, Concordia ry, 2014. Alkuteos: Justification and Rome. Edited by Daniel Preus. Concordia Academic Press, Saint Louis, Missouri, USA 1997. Suomennos: Hannu Lehtonen.
”He kaiketi luottavat siihen, että konsut nyt aikansa rähisevät ja sitten kaikki jatkuu kuten ennenkin.”
Voihan se olla näinkin. Mutta mielestäni olisi hyvä muistaa se todellisuus, jossa piispatkin toimivat ja luotsaavat kirkkoa eteenpäin. Avioliitosta on väännetty vuosikymmeniä, eikä päätöstä kuulu. Samaan aikaan samaa sukupuolta olevia pareja on tosiasiassa jo vihitty vuosien ajan ympäri Suomea. Rangaistusten tie on käyty joka, eikä siinä järkeä ollut. Piispojen tarjoama kompromissiehdotus ei ennustettavasti kelvannut kenellekään. Aina on joukko, joka jää rähisemään tämän asian äärelle, he ovat niin sanotusti ”aina keskuudessamme”. Avioliittokäsityksestä vääntäminen lopulta hautaa koko ajan allensa olennaisimman asian, sen mistä viime kädessä on kysymys: Hyväksymmekö me seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset osaksi yhteisöämme vai emme. Monet yrittävät keinotekoisesti irrottaa toisistaan keskustelun avioliitosta ja vähemmistöjen hyväksymisestä sinänsä. Mutta ei se toimi niin. Keskustelu avioliitosta on nimenomaan keskustelua vähemmistöihin kuuluvien ihmisten hyväksymisestä ja täydestä tunnustamisesta. On pakko todeta, että tämä tunnustaminen on paljon tärkeämpää, kuin konservatiivien uskonnolliset tunteet.
Joonas V. Luepa tuo ortodoksipiispojen kannanotto. Siihen on hyvä luterilaisenkin yhtyä. Ei kysymys ole ”vähemmistöihin kuuluvien ihmisten hyväksymisestä ja täydestä tunnustamisesta” vaan siitä, onko Jumala tarkoittanut avioliiton miehen ja naisen väliseksi, kuten Raamattu, kirkon usko ja traditio yhtäpitävästi opettavat.
Joonas on minusta oikeilla jäljillä. Kun tässä olen vuosia – aina parisuhdelaista lähtien – seurannut keskustelua samaa sukupuolta olevien parisuhteista, on hahmottunut kuva lähinnä kolmenlaisesta argumentaatiosta.
1. Vastustetaan sama sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä avioliittoon, mutta hyväksytään parisuhteet sinänsä, ja saatetaan sanoa, etteikö teille riitä vihkiminen maistraatissa.
2. Ei hyväksytä minkäälaisia samaa sukupuolta olevien parisuhteita, vaan katsotaan ne synniksi, ja vaaditaan lesboja ja homomiehiä elämään selibaatissa. Tämä näkemys seurailee piispojen ”Kasvamaan yhdessä” -kannanottoa vuodelta 1984.
3. Pidetään homoseksuaalisuutta jo sinänsä synnillisenä. Tämä taas vastaa piispojen ”Ajankotainen asia” – kannanottoa vuodelta 1966. (Ensimmäinen, jonka hankin tuoreeltaan.)
Yritin kaivaa Seurakuntalaisesta herätysliike- ja lähetysjärjestöjohtajien kannanottoa piispainkokouksen esityksestä kirkolliskokoukselle kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. En löytänyt, vaikka vaihtelin hakusanoja. Olisin tarkistanut, pitääkö muistikuvani paikkansa, että kannanotossa vedotaan roomalaiskirjeeseen. Valitettavasti oma arkistoni on 130 kilometrin päässä
Yön yli nukuttuani täsmennän, että on myös argumentaatiota, jonka mukaan ei ylipäänä hyväksytä samaa sukupuolta olevien avioliittoa, ei maallista eikä kirkollista.
Marko muistuttaa toisaalla minua regimenttiopista, jonka mukaan yhteiskunnalla ja kirkolla voi olla erilainen käsitys homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta. Yhteiskunnassa niistä päätetään demokraattisessa järjestyksessä, kun taas kirkko nojaa Raamattuun. Minusta tämä on selviö. Kun avioliittolaki muutettiin sukupuolineutraaliksi, katsottiin, ettei se koske kirkkoa, joka tekee päätöksensä omien normiensa mukaisesti – ja sitähän kirkko on yrittänyt.
Kysymys homoseksaalisuudesta on vähän mutkikkaampi. Pelkistetysti kuvattuna vastakkain on kaksi näkemystä: (1) homoseksuaalisuus on samoin kuin heteroseksuaalisuus ihmisen ominaisuus, olennainen osa hänen persoonallisuuttaan, (2 homoseksuaaliasuus on eri tekijöiden, kuten perisynnin, aiheuttama taipumus, joka ilmenee tekoina, ja jonka ihminen voi voittaa.
Kyse on siis siitä, voidaanko homoseksuaaliset teot erottaa ihmisestä, ikään kuin homoseksaalisuus olisi opittu käyttäytymisen muoto, josta voi oppia pois.
Minusta se, miten homoseksuaalisuus ymmärretään, vaikuttaa myös kysymykseen avioliitosta. Viittaan uudemman kerran Joonaksen kommenttiin edellä.