Piispalta evättiin ehtoollinen

Eero Huovinen on kirjoittanut kiinnostavat muistelmat. Vaikka ajan riento on kova, moni silti muistaa, että Huovinen toimi Helsingin piispana vuosina 1991 – 2010.

Eero Huovisen (synt. 1944) tausta on yliopistossa ja evankelisessä liikkeessä. Huovinen väitteli vuonna 1978. Väitöskirja käsitteli tunnetun katolisen teologin Hans Kungin ajattelua. Ennen piispaksi tuloa Eero Huovinen toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina.

Huovisen isä oli tunnettu evankelisen liikkeen vaikuttaja Lauri Huovinen, Turun tuomiorovastinakin toiminut. Eero Huovinen oli itsekin pitkään mukana evankelisessa liikkeessä, jonkin aikaa jopa evankelisen ylioppilasliiton sihteerinä.

Sittemmin välit evankeliseen liikkeeseen eri syistä ohenivat.

Eero Huovisen muistelmissa on peräti 438 pikkulukua/otsikkoa. Itseäni tälläinen silppusäkkimäinen muotoilu häiritsee. Voi olla, että syynä kustantaja WSOY, joka pyrkinyt tekemään kirjasta mahdollisimman helppolukuisen.

Huovisen muistelmissa satelee kiitosta työtovereille ja ystävillä. Vähän myös sapekasta kritiikkiä. Jälkimmäisestä saa osansa etenkin vuosina 2010-2018 arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen.

Huovisen kirjasta saa käsityksen, että välit Mäkisen kanssa pikkuhiljaa ainoastaan huononivat. Hyvät ne eivät olleet milloinkaan. Emeritus-piispa antaa vaikutelman Kari Mäkisestä arkkipiispana lähinnä yhden agendan miehenä, joka tuli hyvin toimeen pelkästään samanmielisten kanssa.

Jotenkin jäänyt itsellenikin vaikutelma, ettei Kari Mäkinen arkkipiispana – niin kirkkohistorioitsija kuin onkin – tule jäämään kirkkohistoriaan.

Kari Mäkisestä tuli tunnetusti arkkipiispa hyvin niukalla erolla Miikka Ruokaseen. Ehkä oli niin, että vaalin ratkaisi lopulta se, että Ruokasen valintaa vastustettiin enemmän kuin Mäkistä kannatettiin. Mikäli Ruokasen sijassa vastaehdokkaana olisi ollut joku sanotaanko neutraalimpi, olisi lopputulos ollut toinen.

—- —- —-

Käsittelen seuraavassa kirjan lukuisista aihepiireistä tarkemmin ainoastaan Huovisen suhdetta Luther-säätiöön.

Pitkittyneissä konflikteissä käy joskus – ehkä useinkin – niin, että maltilliset jäävät jalkoihin, kun piponumeroltaan pienemmät astuvat eteen. Tavallaan niin tapahtui myös kansankirkkoa jakaneessa virkakysymyksessäkin.

Maltilliset miehen puolin ja toisin – kuten Huovinen ja silloinen raamattuopiston toiminnanjohtaja, teologian tohtori Timo Junkkaala – sysättiin syrjään.

Kävikö niin, että Helsingin tuomiorovastina Mikko Heikka pysyi piispansa (Huovinen) kurissa ja nuhteessa, mutta vapautui ajamaan omaa kirkkopoliittista kaistaa, kun valittiin Espoon ensimmäiseksi piispaksi 2004.

Mikko Heikan johtama työryhmä tunnetusti otti 2006 naispappeuden torjujiin tiukan linjan. Työryhmän laatiman mietinnön mukaan vanhalla virkakannalla ollut pappi ei enää voinut kieltäytyä yhteistyöstä alttarilla naispapin kanssa. Eikä muutenkaan.

Huovinen kysyy kirjassaan: ”Olisiko kirkon konservatiiveille voinut jäädä jokin toimintanurkka kirkon sisällä, jos Heikan johtamissa työryhmissä olisi ollut enemmän suvaitsevaisuutta ja väljyyttä?

Eero Huovinen kertoo kirjassaan, kuinka hänellä oli piispuutensa alusta lähtien tapana vapaina pyhäpäivinä pistäytyä hiippakuntansa kirkoissa jumalanpalveluksessa.

Kaksituhatta luvun alussa Luther-säätiöllä puolestaan oli vielä mahdollisuus pitää naispapittomia messuja jonkin siihen luvan antaneen paikalliseurakunnan tiloissa.

Nyt sellainen oli Mellunmäen kappelissa. Sinne piispa vapaasunnuntaina suuntasi.

Kappelin ovella messuvieraita toivotti tervetulleeksi kaksi säätiön pylvästä: Pastorit Sakari Korpinen ja Juhana Pohjola. Jälkimmäisestä tuli kuten tunnettua sittemmin oman kirkkokuntansa muodostaneen Lähetyshiippakunnan kolmas piispa.

Sakari Korpinen tunnettiin tiukan linjan evankelisena pappina, ehkä rukoilevaisen Anssi Simojoen kanssa vanhauskoisen rintaman kaikkein jyrkimmän laidan miehenä. Korpisen kunniaksi sanottava, että hyvin persoonallinen ”vanhauskoisen päiväkirja” on painettuna lähteenä kätevä loputtomine nimiluetteloineen, mikäli joku joskus saa päähänsä kirkkohistoriallisesti tutkia ”wie es eigentlich gewesen ist” virkakysymyksen suhteen

Korpinen ja Pohjola neuvoivat päättäväisesti piispa Huovista jäämään pois ehtoolliselta. Siis: käytännössä epäsivät ehtoollisyhteyden hiippakunnan piispalta.

Eikä Huovinen mennyt ehtoolliselle. Katsoi, että parempi jättää julkisesti demonstroimatta, vaikka tuskin keneltäkään läsnäolijoista jäi huomaamatta, että piispa pysyi penkissä, kun leipää ja viiniä jaettiin.

Jälkikäteen sakaristossa Huovinen kysyi Korpiselta ja Pohjolalta ”tiedättekö te pojat, mitä te oikein olette tekemässä”?

Huovinen samalla lupasi, että omaltaan osaltaan ei julkista asiaa, mutta mediamaastoa jo kohtuullisesti tuntevana ennusti, ettei mene kauan, kun juttu iltapäivälehdistön lööpeissä.

Ehkä konfliktin kärjistyminen alkoi jo reilua kuukautta aiemmin Luther-säätiön teologisen auktoriteetin, pitkään Huovisen kanssa Helsingin yliopistolla työtoverina toimineen Simo Kivirinnan hautajaisissa. Kun hautajaismessussa alkoi ehtoollisenvietto, oli Sakari Korpinen kirjoittanut lapulle, joka oli tarkoitettu toimitettavaksi Eero Huoviselle, että ”älä tule ehtoolliselle”.

Maltillisemmat saivat Korpisen pidettyä aisoissa. Eikä paperi päätynyt piispalle.

Voi miettiä sitäkin, että mikäli teologina häikäisevä, mutta kirkkopoliitikkona himmeämpi Simo Kiviranta olisi saanut elää pidempään, olisiko kehitys – ainakaan vielä tuolloin – johtanut Lähetyshiippakunnan ja oman kirkon perustamiseen. Vanhauskoisten johtohahmona pidetty piispa Olavi Rimpiläinen olisi hänkin halunnut, että vanhalla virkakannalla olevat pysyvät kirkossa.

Rimpiläinenhän oli sitä mieltä, että mikäli vanhauskoiset irtautuvat kansankirkosta, niin luterilaisena vapaakirkkona he ennen pitkää ajavat itsensä ” ghettoon, jossa saattaa olla rauhaisaa, mutta kalma haisee.” (ks. Junkkaala 2021, 624)

Pahoin pelkään, että vanha ja kokenut Oulun piispa oli oikeassa.

Katselin Lähetyshiippakunnan kesäjuhlia. Teltta ei ollut kovin iso, mutta puolityhjä. Perjantaina puhetta/saarnaa kävi pitämässä ensin pari LHPK:n pappia, joiden esiintyminen oli lähinnä koominen väkinäisine vitseineen. Heidän jälkeensä puhui teologisesti oppinut, mutta opillisesti ja temperamentiltaan kovin ehdoton edellä mainittu rovasti Korpinen. Lopuksi ns. paneelikeskustelussa katolinen Timo Soini piti tunnin mittaisen yhden miehen shown.

Jos tätä vertaa suviseuroihin, niin…

Omana omantunnon klausuulina tähän väliin sanottava, että LHPK:ssa on piispa Pohjolaa myöten, ja lisäksi, myös useita erittäin oppineita, älykkäitä ja sympaattisia teologeja pappina eikä siellä ainakaan valtapyyteet, maallinen kunnianhimo tai itsekeskeinen urasuunnittelu pääse kukoistamaan kuten kansankirkossa monasti niin läpinäkyvällä ja vastenmielisellä tavalla.

Eero Huovinen kirjoittaa muistelmissaan, että Korpisen mukaan syy piispan ehtoollisen epäämiseen oli, että Huovinen oli päätöksillään tukenut antikristillisyyttä ja Pohjola puolestaan katsoi, että Huovinen oli aiheuttanut hajaannusta ja hämmennystä kirkossa.

Täytyy sanoa, Gogolin Reviisoria siteeraten, jos naama on vino, ei pidä peiliä syyttää. Syytä muistaa, että tilanteessa, jossa piispaksi oli tullut Kari Mäkinen, Mikko Heikka ja Wille Riekkinen muun muassa, oli Eero Huovinen piispana kuitenkin sieltä konservatiivisimmasta päästä.

Ja Luther-säätiön papit lämäisivät märällä rukkasella molemmille poskille nimenomaan sitä piispaa, joka etsi ja halusi löytää kansankirkosta tilaa myös Luther-säätiön totisille pojille.

Väkisin tulee mieleen, että Luther-säätiössä todella haluttiin irtiottoa.

—– —– —-

Huovinen kirjoittaa myös, kuinka posti toi hänelle monia kanteluita pappiensa saarnoihin ja puheisiin liittyen. Tunnetuimmat kanteluista liittyivät dosentti Matti Myllykoskeen, pastori Antti Kylliäiseen ja tohtori Terho Pursiaiseen.

Kaikissa mainituissa tapauksissa keskusteluin selvittiin. Ei päädytty rankempiin toimenpiteisiin, kuten nykyisin Helsingin hiippakunnassa tapana.

Piispa emerituksen kirja sisältää monia älykkäitä muotokuvia erityisesti kaksituhatluvun molemmin puolin vaikuttaneista kansankirkon piispoista. Huovinen luonnehtii kirjassaan monen muun asian ohella myös ei yhtään ainakaan tylsästi useita katolisen kirkon teologeja ja paaveja.

Oman osansa saa myös Putinin patriarkkana tunnettu Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill, joka tosin ei silloin vielä ollut patriarkka vaan toimi traktorikuskina mikäli kirjan kuvitukseen uskominen.

Kannattaa lukea!

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Sano minulle vielä, mitä minun tulee ajatella ehtoollista nauttiessani?

    Se on oikeus ja kohtuus, että jokainen ehtoollista nauttiessaan omassatunnossaan suurimmalla hartaudella Jumalan sanasta muistelee Jeesuksen Kristuksen verta ja kuolemaa ja sanomattomia hyviä töitä. Sillä, ystäväni, sinne et saa mennä tavan vuoksi etkä myöskään kauniita vaatteitasi näyttämään, vaan siten, että muistat Vapahtajasi Jeesuksen Kristuksen kärsimistä ja kuolemaa. (Minä usein muistutan itseäni myös siitä, että olen nauttinut nyt ehtoollisella kuolemattomuuden lääkettä, näin opettaa myös Apostolisiin isiin kuulunut Ignatios. Varhaiskristillisen legendan mukaan hän oli yksi niistä lapsista, jotka Jeesus otti syliinsä ja siunasi, Mark. 10:16.)

    Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 313, Sley, 1925. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.

    • Tässä tulee vielä vähän lisää Prätoriusta.

      Katso, rakas kristitty, Jumala ei ole autuuteen määrännyt mitään vaivalloista, vaan aivan helpon tien; se on niin suora, etteivät hullutkaan voisi siitä eksyä. Se on nimittäin ainoastaan usko ja kaste. Tämä on uusi, ihana ja otollinen armoliitto, joka kuuluu Jumalan suurimpiin hyviin töihin, että Hän näet on meille kurjille madoille määrännyt niin helpon tien iankaikkiseen autuuteen. Mutta koska tämä, nimittäin tuntea olevamme Kristuksessa autuaita ja tietää, mitä autuus on, ja kuinka rikkaita me olemme Jeesuksessa Kristuksessa, on kaikkein korkein taito ja viisaus, joka on kaikilta maailman viisailta syvään salattu, niin neuvon minä teitä totisesti ja ahkerasti sitä oppimaan ja mieleenne painamaan.

      Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 96, SLEY, 1925.

    • Voisi kuvitella, ettei tyystin ole harvinaista käydä ehtoollisella myös Prätoriuksen varoittamalla tavalla ”tavan vuoksi.” Ihailtavaa tuo selkeä kirkas kielenkäyttö.

    • Kiitos Teemu kommentista. Sellainen vaikutelma tullut joidenkin kirjoitusten ja …hmn..kuulopuheiden perusteella. Mutta voin olla täysin väärässä. Olen usein. En hlökoht tunne Sakari Korpista.

Kirjoittaja

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com