Avioliittokäsitys ei ole kirkossa eikä kirkolle tärkeä asia. Tämä on toinen kahdesta keskeisimmästä tuloksesta piipainkokouksen kirkolliskokouksen toimeksiannosta laatiman kannanoton äärellä. Jos avioliittokäsitys olisi tärkeä asia, ei olisi mitenkään mahdollista, että kirkon opin ja hengellisen elämän ylimmät valvojat ja kaitsijat käyttäisivät vuositolkulla aikaa yhden teologisen kysymyksen pohtimiseen ja pääsisivät parhaimmillaan siihen saavutukseen, että kuvailevat ongelman ja erilaiset mahdollisuudet ajatella asiasta sekä lopuksi toteavat, että kirkossa samoin kuin heidän omassa keskuudessaan on erilaisia mielipiteitä asiasta ja sen kanssa on elettävä. Sehän voi tarkoittaa vain sitä, että piispoilla on erilaiset käsitykset kirkon käsityksestä avioliitosta sekä teologisena että juridisena asiana ja että käsitykset ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne ole yhteen sovitettavissa. Vain kirkon kannalta epäolennaisen sivuseikan kohdalla tilanne voi olla tämä.
Meille tavallisille kirkkopolun tallaajille tämä on äärimmäisen vapauttava ja iloinen asia. Kun kirkon ylin ja terävin hengellinen johto ei pääse asiasta perille, ei meidän tavallisten ihmistenkään tarvitse.
Piispojen kanta tulee toki valitettavan myöhään, vaikka se on ollut ilmeinen lopputulos jo vuosien ajan. Historioitsijoiden selvitettäväksi jää, miten tähän jouduttiin. Aluksi varmaan oletettiin, että koko kysymys on marginaalinen ”oman mahdottomuutensa” vuoksi. Ensimmäiset kannanotot lähtivät siitä, että kirkko itse päättää kantansa ja oletettiin, ettei kirkon kanta muodosta erityistä haastetta, koska enemmistö on suuri ja vähemmistö on pieni. Piispat pyrkivät aluksi yksimielisyyteen ja vähemmistö heidän joukossaan vaikeni. Tämä antoi tilaa ”keskustelun” polarisoitumiselle tiukasti vastaan ja tiukasti puolesta. Keskustelua kävivät muut ja piispat jäivät itsensä vangeiksi. Monen – kirkon johdolle varmasti hämmästyttävän monen – kirkkopolku ruohottui sen vuoksi, että ääripäät varastivat itselleen kirkon äänen, mutta kirkko joutui vastuuseen molempien ääripäiden kannoista. Piispat joutuivat valitsemaan strategiakseen odottaa ja katsoa, milloin olisi kasvoja menettämättä edellytykset julkistaa se kanta mikä nyt julkistettiin. Epäselvää on, kuinka tietoinen strateginen valinta oli, pakon sanelema kuitenkin. Viisaina ihmisinä heidän on täytynyt nähdä jo kauan, että muuta tietä ulos umpikujasta ei ole.
Ykseyden korostaminen yli kaiken on viisas ja oikea – ja samalla pakollinen – valinta. Piispat tulevat hiukan huvittavasti kirkon ykseyttä korostaessaan käyttäneeksi mallina kirkon omaa avioliitto-opetusta: Kun on kerran yhteen ryhdytty (kaste/vihkiminen), yhdessä on viisainta, parasta ja oikeinta pysyä; yhtä mieltä ei tarvitse olla kaikesta eikä paljon mistään, eikä aina ihan rakastaakaan, mutta ystävällisyys ja kohteliaisuus vie yhteisellä polulla kuoppien ja kumpareitten yli.
Yhden selvän ”trumpismin” löysin ja sen rohkenen kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden nimissä vielä mainita. Piispat kirjoittavat, että ”Lainsäädäntö ei kuitenkaan määrittele avioliittoa. Oikeudellisesti tarkasteltuna avioliittolaissa säädetään vain avioliiton solmimisen ja purkamisen ehdoista.” Ikään kuin puolustuksena omien kantojen sekavuudelle väitetään, että selvää ei ihan ole muka muuallakaan. Joko virhe on piispojen itsensä tekemä tai sitten on kyse asiayhteydestään irrotetusta juristilauseesta, joka johtaa väärään tulkintaan. Jos avioliittoasiassa jokin on selkeätä, se on juuri avioliiton Suomen lainsäädännössä ja sitä kokonaisuutena tarkasteltuna ilmenevä juridinen oikeuksien ja velvollisuuksien kokonaisuus. Sen sijaan se, mikä on epäselvää, on ”maallisen” lainsäädännön mukaisen juridisen avioliiton ja kirkon teologisena käsitteenä ymmärtämän avioliiton suhde. Eli nimenomaan se, mikä piispojen olisi pitänyt osata selvittää.
Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Roma locuta est, causa finita est.
Oppi alapäästä ja sen käytöstä on ehken uskovien tärkein pelastuskysymys- niihin liittyvän keskustelun määrästä ja kiihkeydestä päätellen.
Jospa se on kaikille yhteinen aihe, johon jokaisella on joku tuntuma?
Tuollainen irvailu ei kuitenkaan palvele ketään. Kirkon tehtävä on aina ollut suojella elämää kuudennenkin käskyn kohdalla, mitä me langenneet ihmiset rikomme helposti.
Irvailusta en tiedä mutta miksi aviota kirkossamme ei voisi katsoa vain miehen ja naisen väliseksi. Miksi esitystä aviolakiin edellisestä ei ole tehty.
Täytyy kait asiaan joku syy olla kun edellisestä päätös niin vastustaa. Kirkolliskokous tämän nykyisellään hyväksyisi mutkitta.
Sitähän minäkin olen vuosikaudet ihmetellyt näissä kaikissa keskusteluissa.
Että eikö kristillisen kirkon ydin ole julistaa evankeliumia? Jeesusta meidän Vapahtajaamme. Ja Hänen kauttaan tapahtunutta syntien anteeksiantamusta, jota ei siis tehdä meidän omilla hyvillä teoillamme, vaan joka on jo kerran tehty ja riittää ainiaaksi.
Mutta ei kelpaa evankeliumi kaikille. Joillekin sukupuoliasiat ovat tärkeämpiä kuin Raamatun ydinsanoma.
Piispoilla useammassa kirkolliskokouksessa on ollut aikaa kertoa kirkolliskokousedustajille annetun lainoikeutuksen ja siitä seuraavan lainhoito velvollisuuden asiaa Eduskunnan päätöksen jälkeen.
Tähän ei Piispakunta ryhtynyt vaan asiaa on seurannut myhäilevä puheitten kuunteleminen ilman ehkä ainuttakaan korjaavaa piispallista kannanottoa haasteeseen.
Onko tämä asiaa Heidän kaitsemisvelvollisuuttaan katsovassa yhteydessä kunnioituksessa huolia kirkkonsa työntekijöiden ajantasalla pysymisestä. Tätähän nyt katsomisessa Piispat toivoivat.
Samalla Piispakunta on kirkolliskokousta pitänyt selkänojana edelliseen.
Onko tämä vastuullista toimintaa vaan omaa eläköitymistä odottavaa saa jokainen seurakuntalainen arvioida itsekseen tai jonkun toisen vielä kirkkomme julistukseen uskovan kanssa.
Hyvä ja asiallinen blogi, johon, kiitos siitä, ei ole mitään lisättävää.
En kirjoita tätä ensimmäistä kertaa, kun sanon, että hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo 1992(?), kun ns. perhetoimikunta jätti mietintönsä. Siinä ehdotettiin samaa sukupuolta olevien parisuhteen juridista sääntelyä. Kirkkohallituksen edustaja jätti eriävän mielipiteen. Siitä lähtivät liikkeelle eduskunnassa lakialoitteet parisuhdelaista.
Jo tuolloin oli nähtävissä, että parisuhdelaki, jollainen ensimmäisenä säädettiin Tanskassa, oli vain etappi tiellä samaa sukupuolta olevien avioliittoihin. Tämä tavoite oli meilläkin lausuttu jo vuonna 1975.
Paljon on aikaa, rahaa ja paperia kulutettu selvyyden saamiseksi siihen, onko sopiiko samaa sukupuolta olevien suhde yhteen kristillisen ihmiskäsityksen kanssa. Piispat kirjoittivat elokuussa 2016, että kirkon jäsenistä katsoo, ettei sovi. Osa taas katsoo homojen hyväksymisen kirkossa edellyttävän myös heidän parisuhteittensa hyväksymistä.
Mutta eihän kyse ole vain yleisesti kirkon jäsenistä, vaan näkemysero jakaa myös piispoja ja papistoa.
Selvyyttää saamme odottaa.
Hentilä, Pekka Väisäsen vinkki: ”Miksi esitystä aviolakiin edellisestä ei ole tehty.”
Silloin 1992 olisi pitänyt jäädä siihen lopputulokseen, johon myös nyt piispat päätyivät. Avioliitto on miehen ja naisen välinen.
Virhe tapahtui siinä, että uusia polkuja keksittiin lisäksi. Nyt voitaisiin laittaa piste keskustelulle ja tyytyä yhteiseen uuteen, vanhaan löytöön ja jättää muut vihkimiset yhteiskunnan toimesta toteutettaviksi. Näin toimitaan myös suurissa kirkoissa.
Sukupuolista suuntautumista ei messussa kysellä. Kaikki ovat tervetulleita. Näin muuallakin maailmassa. Turhat pulinat pois.
Olisihan kirkolla ollut mahdollisuus alusta saakka olla vakaasti ja selvästi selvän opetuksen kannalla, joka sillä on hyvin tiedossa Raamatusta. Asiasta ei ole epäselvyyttä, siitä kylläkin, että mennäänkö maailman virran mukana ja hukataan oma perintö.
Kuten Jorma Hentilä kirjoittaa ”hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo 1992”, mutta mihinkä asiaan?
Itse asiassa hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo 1940-luvulla, liittyen eronneitten vihkimiseen.
Hälytyskellojen olisi tullut soida sille, että yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Yhteiskuntamme lainsäädäntö ei nojaa kristilliseen oppiin tai arvopohjaan, vaan rakentuu sekulaareihin periaateisiin. Kristillisen kirkon tulee itse huolehtia kirkollisten toimituksiensa tunnustuksenmukaisuudesta ja asettaa esimerkiksi avioliittoon vihkimiselle omat, yhteiskunnan säädöksistä riippumattomat ehdot. Rajaus rippikoulun käyneisiin jäseniin ei olisi jatkossa riittävä.
Jorma Hentilä. Olen alla keskustelujen ketjussa sotkenut nimesi Risto Voipion blogin lainaukseen. Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että selkeyden perään haikaillaan. Jos näkemyksiä ja vaihtoehtoja on kuusi, niin selkeyttä ei löydy edes mikroskoopilla.
Pahoittelen virheitä tekstissä.
”….saamiseksi siihen, sopiiko samaa sukupuolta…”
”…2016, että osa kirkon jäsenistä…”
Kommentoin fb:ssa näin, osin hieman ”pilke silmäkulmassa”:
Niin ja aamen x 3! Suorastaan hersyvää ja samalla niin totta. Kirkolliskokous voi myös keskittyä muuhun, vaikka viettämään eloretriittiä, koska sinä ratkaisit asian piispojen viisaan pohdinnan jälkeen tai selitit parhain päin (ja selvin) kirkon ”kuuman perunan”. Nyt se jo jäähtyy!
Olen kerrankin samaa mieltä Jorma Hentilän kanssa, vaikka ajattelemme itse pääasiasta eli samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä vastakkaisilla tavoilla. Ns. yleinen mielipide voittaa aina ja kirkon tehtäväksi jää vastaan hangoittelu. Kirkon sisällä luvataan ensin toimintavapaus konservatiiveille, mutta lopulta kirkko todistaa kuuliaisuutensa ns. yleiselle mielipiteelle jyräämällä konservatiivit marginaaliin. Kaikki tämä perustellaan aihepiireihin sopivilla argumenteilla ja julkisuuskampanjoinnilla. Muutoksen suunta ja lopputulos on etukäteen selvillä, vain aikataulu ja paikalliset toteutukset vaihtelevat. Aika tekee lopulta tehtävänsä, kun vanhat jäärät siirtyvät eläkkeelle ja kovimmat vastaanhangoittelijat väsyvät tai siirtyvät johonkin uuteen yhteisöön. Ajatella saa (toistaiseksi) mitä haluaa, kunhan tekee, mitä käsketään…
Väisänen, ”Mitä on edellä tapahtunut; samansukupuolista tahtomista on luvattu ilmoittaa tai paremminkin kuuluttaa saarnan, siis saarnan, jälkeen seurakunnan, seurakunnan tavan, tai lukijan mukaan.”
Turhia ja katteettomia lupauksia. Pysytään vain kiinni vanhassa ”naapuri-kirkkojen” kanssa. Vanha on koeteltua ja kestävää. Kirkko vihkii naisia ja miehiä keskenään. Demokraattinen yhteiskunta huolehtii muiden vihkimisistä. Kirkon autonomia säilyy.
Messuun ovat kaikki tervetulleita suuntautumista katsomatta ja kyselemättä.
Piispoille rohkaisua ryhtiliikkeeseen. Venkoilu saa loppua. Suomen luterilaiset ovat pieni porukka ja näyttää siltä, että väki entisestään vähenee? Katoliset, Ortodoksit ja Lähetyshiippakunta ottavat avosylin vielä Raamatusta kiinni pitäviä vastaan. Mainittujen kirkkojen ja seurakuntien messuissa ei keskustella avioliitosta, se on selvä asia, asia, josta ilmeisesti Suomen luterilaiset piispatkin olivat yhtä mieltä?
Kommenttini putosi väärään lokeroon….anteeksi.
Hyvä Marko S,
”… vastaanhangoittelijat väsyvät tai siirtyvät johonkin uuteen yhteisöön.”
Aina on myös mahdollista tulla liitetyksi Kirkkoon.
Kun kirkolliskokouksen arvovalta otetaan huomioon on Piispakuntamme hiljaisuus kuusi vuotta ollut alle arvostelun.
Mitä on edellä tapahtunut; samansukupuolista tahtomista on luvattu ilmoittaa tai paremminkin kuuluttaa saarnan, siis saarnan, jälkeen seurakunnan, seurakunnan tavan, tai lukijan mukaan.
Oulussa tehtävä aiemmin annettiin diakonille jotta ketään ei loukattaisi. Nyt käytännöstä en tiedä Piispan vaihduttua.
Onko tämä asiallista ohjeistusta kirkon tärkeänä pitämän asian edessä.
Väisänen, ”Mitä on edellä tapahtunut; samansukupuolista tahtomista on luvattu ilmoittaa tai paremminkin kuuluttaa saarnan, siis saarnan, jälkeen seurakunnan, seurakunnan tavan, tai lukijan mukaan.”
Turhia ja katteettomia lupauksia. Pysytään vain kiinni vanhassa ”naapuri-kirkkojen” kanssa. Vanha on koeteltua ja kestävää. Kirkko vihkii naisia ja miehiä keskenään. Demokraattinen yhteiskunta huolehtii muiden vihkimisistä. Kirkon autonomia säilyy.
Messuun ovat kaikki tervetulleita suuntautumista katsomatta ja kyselemättä.
Piispoille rohkaisua ryhtiliikkeeseen. Venkoilu saa loppua. Suomen luterilaiset ovat pieni porukka ja näyttää siltä, että väki entisestään vähenee? Katoliset, Ortodoksit ja Lähetyshiippakunta ottavat avosylin vielä Raamatusta kiinni pitäviä vastaan. Mainittujen kirkkojen ja seurakuntien messuissa ei keskustella avioliitosta, se on selvä asia, asia, josta ilmeisesti Suomen luterilaiset piispatkin olivat yhtä mieltä?
Blogisti Hentilä: ”Jos avioliittokäsitys olisi tärkeä asia, ei olisi mitenkään mahdollista, että kirkon opin ja hengellisen elämän ylimmät valvojat ja kaitsijat käyttäisivät vuositolkulla aikaa yhden teologisen kysymyksen pohtimiseen ja pääsisivät parhaimmillaan siihen saavutukseen, että kuvailevat ongelman ja erilaiset mahdollisuudet ajatella asiasta sekä lopuksi toteavat, että kirkossa samoin kuin heidän omassa keskuudessaan on erilaisia mielipiteitä asiasta ja sen kanssa on elettävä.”
Aamen Hentilä, aamen! Tämä on tärkeä asia ja on ratkaistu jo kauan sitten. Kansa on aina kohissut, mitä siitä? Ortodokseilla ja katolisilla on myös erilaisia mielipiteitä. Kirkot eivät ole suuntaansa muuttaneet. Mistä löytyy ryhti luterilaisille?
Nimet sekaisin. Blogisti on tottakai Risto Voipio, ei Hentilä.
Blogisti tässä on Risto Voipio.
Toivo. Minulla on nyt myös tilaisuus kommentoida ”hieman pilke silmäkulmassa.” Olen ehkä ensimmäistä kertaa 100%:sti samaa mieltä kanssasi kommenttisi suhteen. Oikaisusi osui oikeaan ja vielä samalla ”kellon lyömällä” kanssani 20:40. Lisäksi voin ilokseni todeta, että sekunnit blogilla ovat näköjään kääntyneet edukseni, ehdin ensin. Kiitos myös siitä, että olit oikealla asialla liikkeellä!
Juha Miedolla oli tiukempi tilanne kuin meillä.
Mahtavaa, Kari! 🙂
Kaikesta voidaan ”vääntää” ja niin myös väännetään kun harhaillaan luterilaisessa kirkossa. ”Mahtavaa” on ehdottomasti liian voimakas tulkinta, kun minusta on kysymys. Tulkitsen kommenttisi sisältävän lisäksi ironiaa.
Kari, Tulkitsit väärin. Kommenttini oli täysin vaikka vilppiä tai ironiaa. Kommentoin, että oli mahtavaa, että jätimme kommenttimme melkein sekunnilleen samaan aikaan.
…täysin vailla vilppiä… (painovirhepahalainen iski ed. kommentissa)
Kiitos Toivo, mukava lukea! Hyvä ajoitus.
Helsingin Sanomat opettaa piispoille kristinopin alkeita:
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000006597692.html
”Arkkipiispa näyttäisi suhtautuvan piispojen sielulliseen painiin ymmärtäväisemmin ja hienotunteisemmin kuin niihin ihmisiin, joiden tunteita ja ihmisarvoa kirkon näkemys loukkaa.”