Pietistin särkyminen 2

Edellisessä blogissani kuvasin sitä, miten nuori poika jakaa lapsen uskossaan Jeesus-uutisia, mutta kääntyy hieman vartuttuaan peittelemään uskoaan… ja käyttäytymään lapsuuden uskoonsa nähden vastakkaisesti.

Miksi nuoret kristityt tekevät joskus tällaisia nopeita ja huolestuttavia luopumisia uskostaan?

Jotakin valoa tähän asiaan voisi tuoda kirkkohistoriaamme liittyvä pietismin perintö. Jatkan edelleen jo aiemmassa blogissani esittämästäni lähtökohdasta: ”Pietismin perustanahan on jyrkkä jako Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. ” http://www.rukoilevaisuus.com/tiivistelma.php

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa lähiympäristö hahmottuu jyrkästi uskoviin ja ei-uskoviin, hän joutuu kohtaamaan hyvin varhain tiettyjä perusturvallisuuteen ja hyväksynnän kysymyksiin liittyviä haasteita.  Kovin nuorena ihmisellä ei välttämättä ole vielä kykyä käsitellä tätä jaottelua tasapainoisesti.

Hyväkstytyksi tulemisen tarve on nähdäkseni eräs lapsen ja nuoren tärkeimmistä tarpeista. Liian jyrkkä jako ”Jumalan valtakunnan ja maailman välillä” voi pelottaa, tai kiihdyttää vihaan. Se voi myös estää lasta/nuorta luomasta tavallisiin vuorovaikutussuhteisiin perustuvia sosiaalisia siteitä niihin läheisiin, jotka eivät täytä Jumalan valtakuntaan kuuluvien ihmisten tuntomerkkejä. – Kristillisessä yhtenäiskulttuurissa tämä ei ehkä aiheuta vielä kovin suurta ongelmaa. Maallistuneessa yhteiskunnassa tilanne on jo toinen. Tällöin merkittävä osa turvallisista aikuisista ja tärkeistä ystävyyssuhteista voi leikkautua sosiaalisten suhteiden ulkokehälle, koska uskovan kodin lapsi joutuu kuitenkin kasvamaan ns. maailmassa (esim. päivähoito ja koulu). Tämän seurauksena lapsen/nuoren elämää uhkaa sosiaaalisen syrjäytymisen vaara. Samalla hyväksynnän ja ryhmään kuulumisen tarpeet korostuvat; saanoohan Raamattukin, että ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä”…

Tämä on nähdäkseni juuri sellaista maaperää, josta pulpahtaa niitä uskovien kotien lapsien yllättäviä ja tramaattisia kodin perinnöstä luopumisia. Edellisessä blogissani kuvasin omakohtaista kokemusta tällaisesta käänteestä elämässäni. Kutsuin sitä pienen pietistin särkymiseksi. Nyt jatkan tätä kuvausta hieman toisenlaisella tarinalla.

Muistako, tai oletko nähnyt taulun, jossa kuvataan Jeesuksen kävelemistä veden päällä, ja Pietaria… (Matt.14:22-33)?

Olemme tottuneet siihen, että Jeesus tekee monia ihmeitä. Tähän kertomukseen liittyy kuitenkin sellainen ainutlaatuinen piirre, että tällä kertaa Pietarikin kävelee hetken aikaa aaltojen päällä… kunnes kääntää katseensa pois Jeesuksesta ja alkaa vajota. – Taiteilija on ikuistanut tähän kuvaan hetken, jolloin Jeesus tarttuu Pietarin käteen ja pelastaa ystävänsä, jonka usko ei enää kantanut.

Minulle tämä kuva on hyvin rakas. Tällainen taulu oli myös lapsuudenkotini seinällä. Asuin vanhassa maalaistalossa, jossa oli ennen minua elänyt jo useampi sukupolvi. Rakkaan Aino-tädin peruja minun huoneeni seinälle oli jäänyt tämä kuva. Sen lasi oli jo keskeltä halki; ehkä lapsuuteni pallopelien tuloksena. – Murrosikäisenä nuorena taulusta tuli minulle kuitenkin ongelma. – Miten voisin kutsua kavereita huoneeseeni, jos seinällä riippuu Jeesuksen kuva?

Mitä jos minua alettaisiin nimitellä uskovaiseksi!

Kamppailin pitkään tämän asian kanssa. Tädin muisto oli arvokas, mutta huonosti tuo taulu tuntui sopivan nuorekkaampien julisteiden joukkoon!

Sitten katsoin taulua tarkemmin. Näin halkeaman ja aaltojen keskeltä kättä ojentavan Pietarin. – Tässä oli minulle vastaus.

Jos joku naljailisi minulle tästä kuvasta, sanoisin: En minä ole mikään hyvä uskovainen. Olen kuin tuo Pietari. Uskoni loppuu usein kesken, mutta haluan silti ojentaa käteni Jeesuksen puoleen. – Tämä ajatus lohdutti ja rohkaisi minua. – Yksikään kavereistani ei kuitenkaan koskaan ivannut minua tämän taulun takia…

En pidä lapsuuteni kotia mitenkään radikaalipietistisenä. Suomen kirkkohistoria on kuitenkin sellainen, että suuri osa suurien ikäluokkien aktiivista seurakuntalaisista on elänyt pietismin läpäisemän kansankirkon vaikutuksessa, ja kuulun tämän hengellisen perinnön lapsenlapsiin. Pietismin perinnön ei tarvitse silti olla elämän ylle laskeutuva varjo. Pietismi korostaa henkilökohtaista vastuutamme kristittyinä. Se on tärkeää. – Vastuun korostamisen rinnalle, tai oikeastaan vastuun kantamisen pohjaksi, tarvitaan kuitenkin yhä syvenevää saarnaa Jeesuksen Kristuksen sydämeltä.

Minulle tämän saarnan tarjosi kuva aaltoihin vajoavasta Pietarista. Tämä on yhä muistoissani kuin pieni vuoropuhelu armollisen Vapahtajani Jeesuksen Kristuksen kanssa. Se on myös osa synnintunnustustani. Jotakin uskossani on aina rikkinäistä. Olen usein pelkuri ja raukka, ja häpeän sitä. Kaipaan usein ihmisten hyväksyntää ja selkään taputtelua niin paljon, että kiellän, tai vähintään peittelen itselleni tärkeitä arvoja ja asioita (kun katselen Pietarin tavoin maailman myrskyjä). Jeesuksestani en voi kuitenkaan koskaan luopua. Hän on lopulta ainoa, jonka armoon ja hyväksyntään voin luottaa. Hänen minua kohtaan osoittamansa uskollisuus ei lepää minun varassani, vaan perustuu yksin Hänen rakkauteensa, ristillä täytettyyn työhön. – Alan jo hieman ymmärtää, että Jeesuksen minua ja sinua kohtaan ojentaman käden varassa on turvallista särkyä ja murtua. Se ei ole elämän loppu, vaan uusi alku. Jeesus Kristus ei anna yhdenkään tähän käteen tarttuvan hukkua.

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. (Joh.3:16)

Blogiin voi liittää tähän teemaan liittyviä kommentteja ja kysymyksiä.

  1. Kyky kävellä vettenpäällä on hyvä kristittynä olemisen kriteeri.

    Vertaukuvana se on myöskin hyvä. Maailman mysrkyt eivät aina tapahdu merellä ja järvilla vaan aivan missä vaan. Ne tulevat usein myöskin yllättäen ilman että niihin voi valmistautua.

    Kävellä niiden myrskyjen ja vihurien keskellä on ehkä yksi syvällisille kristittyille annettu armolahja. Jotkut voivat olla tietämättään Jeesuksen seuraajia ojentaessaan kätensä hukkuville.

    • Kauniita ajatuksia Markku H.,

      Itse painotan ehkä silti elämän myrskyissä kulkemisessa sitä, että me vasta-aallokoissa uupuvat huudamme yhdessä apua Jeesukselta.

Manu Ryösö
Manu Ryösö
Olen pastori, joka haluaa sitoutua Pyhään Raamattuun ja sen perustalle rakentuvaan luterilaiseen tunnustukseen.