Tämä blogi käsittelee pietismiä omakohtaisena kokemuksena.

Pietismillä tarkoitetaan kristillisyyttä, jossa suhtaudutaan vakavasti henkilökohtaisen kääntymyksen, uskon ja kilvoittelun merkitykseen. Länsi-Suomen rukoilevaiset kirjoittavat siitä näin:

”Pietismin perustanahan on jyrkkä jako Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Jumala on vanhurskas ja pyhä ja haluaa totuutta salatuimpaan saakka. Jumala ei vaadi ainoastaan oikeita tekoja vaan myös oikeaa sydämen asennetta. Ihmisen tulee nöyrtyä väkevän Jumalan edessä armoa anomaan. Ihmiset synnit ovat kadottavia, eikä ihmistä pelasta muu kuin katumus, oikeanlainen elämäntapa ja usko Kristukseen.” http://www.rukoilevaisuus.com/tiivistelma.php

Näin olen sitä itse elänyt todeksi...

Nuori poika murehtii autotallin nurkassa lojuvaa Jeesus-uutisten pinoa. Siinä se nököttää, eikä kukaan niitä lue. Eikö se ole huono asia, että ihmisten sielun pelastukseksi tarkoitettu uutinen makaa meidän autotallimme nurkassa? Onko se ehkä jopa synti, jos en tee asialle mitään?

Huolen kasvettua tarpeeksi suureksi tämä 13-vuotias poika pakkaa Jeesus-uutiset koulureppuunsa ja kysyy uskonnonopettajaltaan: Sopiiko, että jaan nämä lehdet luokkatovereilleni, ja luen niistä yhden jutun? - Opettaja suostuu, vaikka ei ehkä niin innostuneesti kuin poika olisi odottanut.

Lehdet tulevat kuitenkin jaettua ja juttu luettua. Lehden tarina kertoo elämän ainutkertaisuudesta ja iankaikkisen kadotuksen lopullisuudesta. Vain Jeesuksessa on pelastus. Asia on vakava; niin vakava, että jokaisen uskoisi ottavan siitä vaarin. Pojan pettymykseksi juttu ei kuitenkaan juuri herätä vastakaikua, paitsi siten että moni palauttaa lehden takaisin...

Kukaan ei kuitenkaan kiusaa, - mutta ei myöskään kommentoi. Ehkä ensimmäisen kerran elämässään tämä poika kokee syvää ja luihin käyvää ulkopuolisuutta. Enää ei olla maalaiskylän koulussa, jossa useat luokkatoverit kävivät pyhäkoulussa. Nyt ollaan työläiskaupunginosan yläasteella, jossa entisetkin pyhäkoululaiset kätkevät visusti lapsuutensa uskon, ja opettelevat liimaamaan huoneensa seinille rock-tähdistä kertovia julisteita. - Tämä poika tajuaa sen viimeisten joukossa. Jotakin lapsen uskosta särkyy. Ennen niin ehjään astiaan tulee halkeama, joka läpäisee sen päästä varpaisiin.

Seuraavina vuosina tämä pieni pietisti kasvaa pituutta. Hän ei ole enää luokan pienimpien joukossa, vaan hurahtaa aikuisen miehen pituiseksi. Samalla hän riisuu päältään uskonnollisen kotinsa vaatteet ja piilottaa ”pieneksi jääneen” koulureppunsa, jolla kerran kantoi kouluunsa Jeesus-uutisia. Pietismistä riisumiseen tarvitaan myös tyttöjen kanssa kulkemista, opettajien nuhteita levottomuudesta oppitunnilla, ja vähän myöhemmin myös kaveriporukalla juotua kaljaa. - Jostain syytä pietismistä ei tunnu silti pääsevän irti. Se tuntuu seuraavan mukana. Se ei näytä huuhtoutuvan edes suurella määrällä kaljaa. - Mitä enemmin sitä iltayöllä huuhdot, sitä varmemmin näet sen yhä peilistä raahautuessasi aamulla huonovointisena vessaan! - Pietismi ei vain lähde irti, ei sitten millään! Jossakin syvällä sydämessä oleva pieni pietistipoika on kuitenkin säröillä ja rikki.

Tämä poika olin minä, ja taidan olla yhä edelleen...

Tunnistatko jotakin tuttua? Siitä voit laittaa kommenttia.

Jotta evankeliumin asia ei vallan hukkuisi itsetutkiskeluumme, jätän muistolauseen, joka kertoo Jumalamme rakkaudesta kaikkia (särkyneitä pietistejäkin) kohtaan:

”Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti.” (Jes.42:3)