Sami, otan muutaman lainauksen siitä lukutavasta, miten Luther tulkitsi Raamattua. Voinee olla myös sinulle tuttua. Kaarlo Arffmanilta on ilmstynyt kirja – Sanan jäljet -, jossa hän tuo muistaakseni esille myös tradition merkitystä, mutta en sitä nyt hyllystäni löytänyt enkä muista tarkasti, mitä hän tuossa kirjassa kirjoittaa.

”Kun Luther puhuu Jumalan sanasta armonvälineenä, hän painottaa usein että tämä ulkonainen sana (verbum externum) on julistettu, suullinen sana (viva vox evangelii). Kirkko ei ole ”Federhaus”, vaan ”Mundhaus”. Usko tulee kuulemisesta (fides ex auditu). Sana on ensisijaisesti kuultu Sana (verbum vocale).

”Luther luki Raamattua ilman ennakkokäsityksiä, ja tämän vuoksi hän joutui kohtaamaan samanlaisia ongelmia ja vaikeuksia kuin kuka tahansa raamatunlukija. Reformaattori joutui painimaan monien sellaisten raamatunkohtien kanssa, jotka näyttävät virheellisiltä tai ristiriitaisilta.

Hän kommentoi esim. 1 Moos 11:27 siten, että ajanlaskun mukaan tässä kohdassa on ”Abrahamilla 60 puuttuvaa vuotta”. Mutta samanaikaisesti hän moittii niitä uskaliaita ihmisiä, jotka syyttävät Raamattua kronologisesta virheestä. Itse hän ei halua kuulua sellaiseen ihmisryhmään. (WA 42, 431) Matteuksen evankeliumista Luther sanoo, että Matt 24 sekoittaa keskenään Jerusalemin hävityksen ja maailmanlopun, mutta lisää samalla: ”Ja tämä on Pyhän Hengen tapa puhua Raamatussa tällä tavalla.”

Kun Luther käsittelee ehtoollisteksteistä olevia eri versioita, hän kritisoi roomalaiskatolilaisia teologeja ja sanoo: ”He eivät ole panneet merkille, että Pyhä henki on tarkoituksella järjestänyt niin, että mikään evankeliumi ei sanasta sanaan täsmää toistensa kanssa.” (WA 8, 508). Kun uskonpuhdistaja käsittelee ehtoollisteksteistä olevia eri versioita, hän kritisoi roomalaiskatolisia teologeja ja sanoo: ”He eivät ole panneet merkille, että Pyhä Henki on tarkoituksella järjestänyt niin, että mikään evankeliumi ei sanasta sanaan täsmää toistensa kanssa.” (WA 8, 508).

Meidän on syytä välttää Lutherin nimittämistä raamattukriitikoksi näiden ja eräiden muiden lausumien perusteella. Hän myöntää että joissakin Raamatun teksteissä esiintyy ongelmia, mutta samalla hän kuitenkin varoo arvostelemasta Jumalan Sanaa. Luther laskee historialliset epätäsmällisyydet Pyhän Hengen tarkoitusperiin kuuluviksi.

Luther-tutkijat ovat pitäneet aivan liian suurta melua vastaavista Lutherin lausumista ja tehneet niistä vääriä johtopäätöksiä. Ei ole myöskään nähty sitä vaivaa että olisi verrattu nämä Lutherin lausumat niihin satoihin, ehkäpä tuhansiin kohtiin, joissa uskonpuhdistaja näyttää edellyttävän Raamatun olevan Pyhän Hengen innoittamaa, jopa erehtymätöntä Jumalan sanaa, jolla on jumalallinen auktoriteetti.

Tämä luottamus Raamatun totuuteen – myös historiallisissa yksityiskohdissa – näkyy Lutherin koko tuotannossa. Vuonna 1520 hän kirjoittaa: ”Raamattu ei ole koskaan erehtynyt.” (WA 7, 316). Seitsemän vuotta myöhemmin hän toteaa: ”On varmaa, että Raamattu ei ole ristiriidassa itsensä kanssa.” (WA 23, 122). Isossa galatalaiskirjeen selityksessä vuonna 1535 hän väittää:” On mahdotonta että Raamattu olisi ristiriidassa itsensä kanssa, vain ymmärtämättömät, paatuneet kerskailijat voivat olla sitä mieltä.” (WA 40 I, 318).

Raamattu on Lutherin mukaan myös korkein auktoriteetti kirkossa. Kaikki inhimilliset auktoriteetit kuten järki, filosofia, paavi ja kirkolliskokoukset saavat väistyä ”sola scriptura”-periaatteen tieltä. Raamattu on selvä ja selkeä ja sen kirjaimellinen merkitys on sama kuin hengellinen merkitys.” (Leif Erikson)

Lopuksi vielä Luther kehottaa olemaan olemaan Raamatun luja tunnustaja – jos se sanoo jotakin synniksi, niin varo itseäsi äläkä salli kenenkään sanojen itseäsi taivuttaa.

En kirjoita tätä polemisoidakseni asiaa. Tuon vaan pienen vastineen kysymykseen Raamatun auktoriteetista. En tosin tiedä onko sen nykyään ongelma, että Luther yhdistää kirjaimellisen ja hengellisen merkityksen toisiinsa.