Perustuuko kirkon tarkoitus vaiko myös toiminta kirkon tunnustukseen?
Kirkkohallituksen esityksessä kirkolliskokoukselle uudeksi kirkkolaiksi todetaan lain soveltamisalaa käsittelevän 1 luvun 1 §:n 2 momentissa kirkon tunnustuksesta seuraavaa:
”Kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen. Kirkon tunnustuksesta, tehtävästä ja toiminnasta sekä tarkemmin kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä. Jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista määrätään lisäksi kirkkokäsikirjassa”
Kirkon tunnustuksen sisällön määrittely on tarkoitus siirtää kokonaan kirkkojärjestykseen. Muutosta on perusteltu sillä, että kirkko päättää omasta tunnustuksestaan. Perustelu on hyvä, mutta vaimentaako siirto kirkon tunnutuksen laintasoisen sitovuuden kirkon toiminnassa suhteessa yleiseen lainsäädäntöön. Muodostaako kirkon sisäiseen järjestykseen liittyvä velvoite pitäytyä tunnustuksessaan jatkossakin oikeutusperusteen toimia toisin kuin mitä yleinen lainsäädäntö muutoin edellyttäisi. Lähtökohtaisesti tämänkaltaisten oikeusperusteiden tulee perustua lakiin.
Sikäli kun kirkolliskokouksessa päädytään siirtämään kirkon tunnustuksen sisällön määrittely kokonaan kirkkojärjestykseen, tulisi kirkkolaissa kirkon tunnustukseen viittaavan lainkohdan ensimmäinen virke kuitenkin muuttaa muotoon: "Kirkon tehtävä ja toiminta perustuu kirkon tunnustukseen."
Lisäys laajentaisi kirkon tunnustuksen laintasoisen sitovuuden käytännön toiminnan asteelle. Näin laintasoisesti varmistettaisiin, että tunnustukseen perustuvat seikat olisivat edelleenkin peruste toimia kirkossa toisin kuin yhteiskunnassa yleisten oikeusperiaatteiden perusteella toimitaan. Esimerkiksi seikkaa, kuka on kirkossa oikeutettu ehtoolliseen, ei edelleenkään säädeltäisi alkoholilaissa, vaan kirkkojärjestyksessä.
Huomioksi ettei kirkon tunnustusta voida nykyiselläänkään käyttää oikeutusperusteena kenenkään ihmisen terveyden vaarantamiselle taikka lainsäädäntöön perustuvien ehdottomien oikeuksien epäämiselle. Esimerkkitapauksessa on kyse uskonnonharjoittamiseen liittyvästä seremoniasta. Ehtoollisen vietossa seurakuntalaisen nautittavaksi tarjottu alkoholimäärä on niin vähäinen, ettei sen nauttimisesta ole alaikäiselle nuorelle terveydellistä haittaa. Niinpä kirkon tunnustus on riittävä peruste sille, ettei ehtoollisen viettoon sovelleta alkoholilain määrittelemiä aika- tai ikärajoja.
57 kommenttia
Hyvä että asian tunteva Leino kommentoi, ja osaa käyttää myös uusia ilmaisuja asian ymmärtämiseksi. ”Yhteiskunta ei siten säädä lakia kirkon opista, vaan on sallinut kirkolle lainsäädännössään sen tilan, jonka kirkon oppiperusta vaatii sen tunnustuksensa mukaiselle elämälle.” Ymmärrän tämän niin, että kirkon oppiperusta vaatii (tai on vaatinut tai on tarvinnut) yhteiskunnan lainsäädännössä tietyn tilan jotta kirkon tunnustuksen mukainen elämä voisi toteutua.
Minulle merkittävä ajatus (jota pidän viisaana myönnytyksenä) on myös tämä: ”Tosiasia tietysti on, että jos valtiovalta ei enää halua antaa kirkolle lainsäädännöllistä suojaa sen opin mukaan uskomiseen ja elämiseen, ei asialle kovin paljon siinä tapauksessa voi.” Sitähän ei liene mahdollista vielä sanoa että valtiovalta ei enää halua antaa aikaisempaa tilaa eli suojaa, kun kukaan valtiovallassa ei taida suoraan sitä sanoa vaikka kysyttäisiinkin. Asia vain ilmenee aikanaan esim. perustuslakivaliokunnan mietinnöstä, jos se saa vanhaan tapaan tunnustuksen sisältävän kirkkolakiehdotuksen käsiteltäväkseen. Valiokunta joko palauttaa asian uudelleen tai antaa mennä läpi.
Itse blogiteksti käsittelee ymmärtääkseni muutaman sanan lisäämistä kirkkolain pykälään. Siis siihen versioon, jota kirkolliskokous seuraavaksi käsittelee ja lähettää aikanaan eduskunnalle hyväksyttäväksi. Sanamuodoista en halua kiistellä. Uskon vilpittömästi, että Kivimäki on asian seikkaperäisesti selvittänyt.
Tämä itse kiistely tunnustuksen paikasta lainsäädännössä tuntuu minusta hieman oudolta. Suurimmalla osalla (lukumääräisesti) suomalaisia uskonnollisia yhdyskuntia ei ole lainsäädännön tasolla määriteltynä niiden tunnustusta ja silti niillä on ymmärtääkseni kovasti hyvät edellytykset toimia maassamme. Tässä kohtaa kiistely asiasta tuntuu vahvasti ylimitoitetulta.
Joku viisaampi ihmetteli myöskin sitä epäkohtaa, miksi erityisesti konservatiivit haluavat valtion päättävän kirkon tunnustuksesta (se halutaan eduskunnan vahvistamaksi) mutta toisaalta eivät halua valtion päättävän kirkon avioliittokäsityksestä.
Oikeastaan en voi tehdä kuin yhden loppupäätelmän. Kyse on vallan tavoittelusta. Kai se hivelee egoa kun meidän kirkon asioista päätetään eduskunnassa asti. Muut yhdyskunnat olkoot vaan jotain yhdistyksiä.
Seija Rantasen sopii ensin kääntää kun ne sitten sopivat.
Jukka Kivimäki ja Risto Tuori ovat mielestäni oikealla asialla pohtiessaan kirkon tunnustuspykälän merkitystä. Siitähän todella kaikki johtuu, että ”varsin monilla näyttäisi olevan halua muuttaa kirkon tunnustusta”. Ja todellakin ”osaltaan johtunee siitä, että Raamattu ja tunnustuskirjat, kuten Lutherin Katekismukset alkavat olla useimmille kirkon jäsenille lukemattomia ja tuntemattomia.” Luterilaisen kirkon olemusta ei ymmärretä ja ollaan jouduttu käsitykseen, että kirkon oppi olisi demokraattisessa järjestyksessä muutettavissa. Suomen tasavallan ensimmäistä valtiosääntöä laadittaessa ymmärrettiin, että kysymys ei ole kansalliskirkosta, jossa kiinnittyminen kirkon valtioon tai valtion kiinnittyminen kirkkoon olisi se olennainen asia. Ymmärrettiin, että sen sijaan oli kysymys luterilaisesta kirkosta Suomessa eli kirkko pyrki ja halusi olla Kristuksen kirkko täällä pohjoisessa nurkassa siten kuin kirkko luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa oli ja on ymmärretty.
Schaumanin kirkkolaissa 1869 tämä pyrkimys toteutui valtiovallan suostumuksin muodossa kirkolla on yksinoikeus ehdottaa lakia kaikesta, joka koski ainoastaan kirkon omia asioita. Ei ollut siis kysymys kirkon pyrkimisestä regimenttirajan yli määräämään yhteiskunnasta, mutta vapaudesta kirkolle saada elää oman konstituutionsa, oppiperustansa mukaisesti omassa elämässään ja toiminnassaan suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kirkkolakijärjestelmä syntyi ja se kytkettiin myöhemmin tasavallan valtiosääntöön niin, että kirkolle on sen konstituutiossa (”järjestysmuoto”) ja hallinnossa sallittu yhteiskunnan oikeusjärjestykseen molemmissa perustuslaeissamme se muoto ja sisältö, minkä luterilaisen kirkon oppi edellyttää. Yhteiskunta ei siten säädä lakia kirkon opista, vaan on sallinut kirkolle lainsäädännössään sen tilan, jonka kirkon oppiperusta vaatii sen tunnustuksensa mukaiselle elämälle.
Nykyinen kirkkolain tunnustuspykälä ei vaadi sitä, että valtio päättäisi kirkon opista. Se vain ilmaisee, missä kirkon oppi lausuttu ja mistä se on löydettävissä: Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista. Niiden mukaan kirkon oppi on Raamatun oppi.
Tosiasia tietysti on, että jos valtiovalta ei enää halua antaa kirkolle lainsäädännöllistä suojaa sen opin mukaan uskomiseen ja elämiseen, ei asialle kovin paljon siinä tapauksessa voi. Mutta sitäkin vakavampaa taitaa olla, jos kirkon sisällä kadotetaan käsitys siitä, miksi kirkon omassa opissaan säilyminen olisi kirkolle tärkeätä.
Ilmoita asiaton kommentti