Perustuuko kirkon tarkoitus vaiko myös toiminta kirkon tunnustukseen?

Kirkkohallituksen esityksessä kirkolliskokoukselle uudeksi kirkkolaiksi todetaan lain soveltamisalaa käsittelevän 1 luvun 1 §:n 2 momentissa kirkon tunnustuksesta seuraavaa:

”Kirkon tehtävä perustuu kirkon tunnustukseen. Kirkon tunnustuksesta, tehtävästä ja toiminnasta sekä tarkemmin kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkojärjestyksessä. Jumalanpalveluksista ja kirkollisista toimituksista määrätään lisäksi kirkkokäsikirjassa”

Kirkon tunnustuksen sisällön määrittely on tarkoitus siirtää kokonaan kirkkojärjestykseen. Muutosta on perusteltu sillä, että kirkko päättää omasta tunnustuksestaan. Perustelu on hyvä, mutta vaimentaako siirto kirkon tunnutuksen laintasoisen sitovuuden kirkon toiminnassa suhteessa yleiseen lainsäädäntöön. Muodostaako kirkon sisäiseen järjestykseen liittyvä velvoite pitäytyä tunnustuksessaan jatkossakin oikeutusperusteen toimia toisin kuin mitä yleinen lainsäädäntö muutoin edellyttäisi. Lähtökohtaisesti tämänkaltaisten oikeusperusteiden tulee perustua lakiin.

Sikäli kun kirkolliskokouksessa päädytään siirtämään kirkon tunnustuksen sisällön määrittely kokonaan kirkkojärjestykseen, tulisi kirkkolaissa kirkon tunnustukseen viittaavan lainkohdan ensimmäinen virke kuitenkin muuttaa muotoon: ”Kirkon tehtävä ja toiminta perustuu kirkon tunnustukseen.”

Lisäys laajentaisi kirkon tunnustuksen laintasoisen sitovuuden käytännön toiminnan asteelle. Näin laintasoisesti varmistettaisiin, että tunnustukseen perustuvat seikat olisivat edelleenkin peruste toimia kirkossa toisin kuin yhteiskunnassa yleisten oikeusperiaatteiden perusteella toimitaan. Esimerkiksi seikkaa, kuka on kirkossa oikeutettu ehtoolliseen, ei edelleenkään säädeltäisi alkoholilaissa, vaan kirkkojärjestyksessä.

Huomioksi ettei kirkon tunnustusta voida nykyiselläänkään käyttää oikeutusperusteena kenenkään ihmisen terveyden vaarantamiselle taikka lainsäädäntöön perustuvien ehdottomien oikeuksien epäämiselle. Esimerkkitapauksessa on kyse uskonnonharjoittamiseen liittyvästä seremoniasta. Ehtoollisen vietossa seurakuntalaisen nautittavaksi tarjottu alkoholimäärä on niin vähäinen, ettei sen nauttimisesta ole alaikäiselle nuorelle terveydellistä haittaa. Niinpä kirkon tunnustus on riittävä peruste sille, ettei ehtoollisen viettoon sovelleta alkoholilain määrittelemiä aika- tai ikärajoja.

 

 

  1. Jukka Kivimäki ja Risto Tuori ovat mielestäni oikealla asialla pohtiessaan kirkon tunnustuspykälän merkitystä.
    Siitähän todella kaikki johtuu, että ”varsin monilla näyttäisi olevan halua muuttaa kirkon tunnustusta”. Ja todellakin ”osaltaan johtunee siitä, että Raamattu ja tunnustuskirjat, kuten Lutherin Katekismukset alkavat olla useimmille kirkon jäsenille lukemattomia ja tuntemattomia.”
    Luterilaisen kirkon olemusta ei ymmärretä ja ollaan jouduttu käsitykseen, että kirkon oppi olisi demokraattisessa järjestyksessä muutettavissa. Suomen tasavallan ensimmäistä valtiosääntöä laadittaessa ymmärrettiin, että kysymys ei ole kansalliskirkosta, jossa kiinnittyminen kirkon valtioon tai valtion kiinnittyminen kirkkoon olisi se olennainen asia. Ymmärrettiin, että sen sijaan oli kysymys luterilaisesta kirkosta Suomessa eli kirkko pyrki ja halusi olla Kristuksen kirkko täällä pohjoisessa nurkassa siten kuin kirkko luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa oli ja on ymmärretty.

    Schaumanin kirkkolaissa 1869 tämä pyrkimys toteutui valtiovallan suostumuksin muodossa kirkolla on yksinoikeus ehdottaa lakia kaikesta, joka koski ainoastaan kirkon omia asioita. Ei ollut siis kysymys kirkon pyrkimisestä regimenttirajan yli määräämään yhteiskunnasta, mutta vapaudesta kirkolle saada elää oman konstituutionsa, oppiperustansa mukaisesti omassa elämässään ja toiminnassaan suomalaisessa yhteiskunnassa.

    Kirkkolakijärjestelmä syntyi ja se kytkettiin myöhemmin tasavallan valtiosääntöön niin, että kirkolle on sen konstituutiossa (”järjestysmuoto”) ja hallinnossa sallittu yhteiskunnan oikeusjärjestykseen molemmissa perustuslaeissamme se muoto ja sisältö, minkä luterilaisen kirkon oppi edellyttää. Yhteiskunta ei siten säädä lakia kirkon opista, vaan on sallinut kirkolle lainsäädännössään sen tilan, jonka kirkon oppiperusta vaatii sen tunnustuksensa mukaiselle elämälle.

    Nykyinen kirkkolain tunnustuspykälä ei vaadi sitä, että valtio päättäisi kirkon opista. Se vain ilmaisee, missä kirkon oppi lausuttu ja mistä se on löydettävissä: Luterilaisen kirkon tunnustuskirjoista. Niiden mukaan kirkon oppi on Raamatun oppi.

    Tosiasia tietysti on, että jos valtiovalta ei enää halua antaa kirkolle lainsäädännöllistä suojaa sen opin mukaan uskomiseen ja elämiseen, ei asialle kovin paljon siinä tapauksessa voi. Mutta sitäkin vakavampaa taitaa olla, jos kirkon sisällä kadotetaan käsitys siitä, miksi kirkon omassa opissaan säilyminen olisi kirkolle tärkeätä.

    • Hyvin todettu. Espoon seurakuntien yhteisessä Kirkkoneuvostossa kysyin kuinka moni on lukenut Luterilaiset Tunnustuskirjat, joihin päätöksentekomme tulisi Kirkkolain mukaan perustua. Vain puheenjohtaja viittasi! Näin on tietämys hävinnyt ja päätöksiä tehdään enemmän poliittisten ideologioiden kuin Kirkkolain mukaan.

  2. Hyvä että asian tunteva Leino kommentoi, ja osaa käyttää myös uusia ilmaisuja asian ymmärtämiseksi. ”Yhteiskunta ei siten säädä lakia kirkon opista, vaan on sallinut kirkolle lainsäädännössään sen tilan, jonka kirkon oppiperusta vaatii sen tunnustuksensa mukaiselle elämälle.” Ymmärrän tämän niin, että kirkon oppiperusta vaatii (tai on vaatinut tai on tarvinnut) yhteiskunnan lainsäädännössä tietyn tilan jotta kirkon tunnustuksen mukainen elämä voisi toteutua.

    Minulle merkittävä ajatus (jota pidän viisaana myönnytyksenä) on myös tämä: ”Tosiasia tietysti on, että jos valtiovalta ei enää halua antaa kirkolle lainsäädännöllistä suojaa sen opin mukaan uskomiseen ja elämiseen, ei asialle kovin paljon siinä tapauksessa voi.” Sitähän ei liene mahdollista vielä sanoa että valtiovalta ei enää halua antaa aikaisempaa tilaa eli suojaa, kun kukaan valtiovallassa ei taida suoraan sitä sanoa vaikka kysyttäisiinkin. Asia vain ilmenee aikanaan esim. perustuslakivaliokunnan mietinnöstä, jos se saa vanhaan tapaan tunnustuksen sisältävän kirkkolakiehdotuksen käsiteltäväkseen. Valiokunta joko palauttaa asian uudelleen tai antaa mennä läpi.

  3. Itse blogiteksti käsittelee ymmärtääkseni muutaman sanan lisäämistä kirkkolain pykälään. Siis siihen versioon, jota kirkolliskokous seuraavaksi käsittelee ja lähettää aikanaan eduskunnalle hyväksyttäväksi. Sanamuodoista en halua kiistellä. Uskon vilpittömästi, että Kivimäki on asian seikkaperäisesti selvittänyt.

    Tämä itse kiistely tunnustuksen paikasta lainsäädännössä tuntuu minusta hieman oudolta. Suurimmalla osalla (lukumääräisesti) suomalaisia uskonnollisia yhdyskuntia ei ole lainsäädännön tasolla määriteltynä niiden tunnustusta ja silti niillä on ymmärtääkseni kovasti hyvät edellytykset toimia maassamme. Tässä kohtaa kiistely asiasta tuntuu vahvasti ylimitoitetulta.

    Joku viisaampi ihmetteli myöskin sitä epäkohtaa, miksi erityisesti konservatiivit haluavat valtion päättävän kirkon tunnustuksesta (se halutaan eduskunnan vahvistamaksi) mutta toisaalta eivät halua valtion päättävän kirkon avioliittokäsityksestä.

    Oikeastaan en voi tehdä kuin yhden loppupäätelmän. Kyse on vallan tavoittelusta. Kai se hivelee egoa kun meidän kirkon asioista päätetään eduskunnassa asti. Muut yhdyskunnat olkoot vaan jotain yhdistyksiä.

    • Yksi asia vanhemman pappissäädyn muistamisessa ei haluaisi huomata asian muuttuneen jolloin samanarvoisesti tehdään seurakunnan kuin kirkon työtä Ihmisinä.

      Aiemmin palautettu esitys sisälsi edellistä vahvistavaa yritystä mutta nyt en löydä onkimisen kohteita. Sinänsä kalastuksen kyllä ymmärrän.

    • Kuten Pekka Leino totesi vakavaa olisi kun ei huomattaisi miksi kirkon omassa opissa pysyminen olisi tärkeää

      Tästä voi sitten kysyä tärkeysjärjestystä kirkon lain ja tehtäväksisaannon suhteesta sikäli kun kirkkomme haluaa katsoa Mestariaan enemmän kuin kirkkolaitosta mikä otti Mestarin statuksen käyttöönsä ajakseen asemaansa läpi historian iäti muuttumattomana.

    • ”tse blogiteksti käsittelee ymmärtääkseni muutaman sanan lisäämistä kirkkolain pykälään. Siis siihen versioon, jota kirkolliskokous seuraavaksi käsittelee ja lähettää aikanaan eduskunnalle hyväksyttäväksi. Sanamuodoista en halua kiistellä. Uskon vilpittömästi, että Kivimäki on asian seikkaperäisesti selvittänyt.”

      Tarkkaan ottaen kaksi sanaa ”ja toiminta ”. Lisäys ei ottaisi kantaa siihen mitä se toimita on. Eduskunta ei siis päättäisi kirkon toiminnasta sen enempää kuin tunnustuksestakaan.
      Kyse on siitä että lisäyksellä varmistettaisiin se, että kirkon mahdollisuus järjestää toimintansa tunnustuksensa mukaisesti nojaa lakiin.

      Käytin esimerkkinä alkoholipitoisen ehtoollisviinin jakamista myös alle 18 vuotiaille.
      Lainsäädäntö kieltää alkoholijuomien tarjoilun alaikäisille ja lainsäädännössä on tältä osin nolla toleranssi. terveysturvallisuus ei nollatoleranssia edellyttäisi, mutta lainsäädännöllisesti se on selkeintä. Koska ehtoollisen vietossa on kysymyksessä kirkon tunnustuksen mukaisesta uskonnonharjoittamisesta, mainittu kielto ei koske ehtoollisenvietto tilannetta.

      Ajatus että valtiovalta puuttuisi sakramentin viettoomme ei olkiukko, sillä esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden suunnalta sitä on vaadittu.

    • Sinänsä pieni asia kokonaisuudessa enkä puutu eritavalla katsovien käsityksiin, mutta.

      Ehtoollisviinin kelpoisuudesta nuorille voi olla useaa mieltä. Olisin kuitenkin mieltä pienenkin määrän yksilökohtaisesti jossain harvoissa tapauksissa olevan laukaiseva määrä asiaan kiinnostuakseen enemmän. Edellistä en voi todistaa enkä näyttää eteenpäin.

      Miten aikuisilla, uskoisin haasteen olevan suurempi kun aiemmin on tullut elämässään nautituksi.

      Alkoholiton vaihtoehto olisi kirkon käytössä paras valinta. Rypälemehu ei ole heikompi valinta kuin vuosikertainen Malaga mikä sekin on aina sekoitus saatavilla olevista rypäleistä.

    • Jäi sanomatta mutta mielestäni alkoholipitoisen viinin käyttö kirkossamme pitäisi kieltää.

      Kun katsotaan hengellisten substanssien välittämistä ei rypälemehu ole kummosempi aiheuttamaan kirkkomme lupaamia vaikutuksia niin Armon Lupausten katsomisessa kuin olla valmis ja altis sydämessään ottamaan vastaan syntien anteeksiannon Jeesuksen Kristuksen veressä ja ruumiissa.

    • Kun halutaan huomata vähäistä säännöllistä Ehtoollisosallisuutta seurakunnissamme saa ja pitää huomata synapsien kerran tultuaan vaikutuksiin Ihmisen fysiologiassa alkoholin vaikutuksesta, mikä voi syntyä pienestäkin alkoholimäärästä aktivoituakseen, mikä saa Ihmisen palaamaan asiaan mistä oli päästy irti.

      Näin voi kysyä miksi asiaa ei tutkita ja ovatko huononväärät kysymykset vain kiusantekoa.

    • Prosenttiviinin käyttö kirkossamme on edesvastuutonta menettelyä.

      Avattu rypäleviinipullo alkoholittomana säilyy heikommin ja onko tässä syy miksi alkoholipitoista kannattaa käyttää. Siittähän syntyy säästöjä mutta ei seurakuntalaisia katsoen.

    • > Ajatus että valtiovalta puuttuisi sakramentin viettoomme ei olkiukko, sillä esimerkiksi vapaa-ajattelijoiden suunnalta sitä on vaadittu.

      Mä en usko, että pykälään haluamasi kaksi sanaa pelastavat ehtoollisviinin, mutta toisaalta aihe ei ehkä ole suuremman debatin arvoinen. Ymmärrän, mitä ajat ehdotuksellasi takaa.

      Ehtoollisviinin tarjoamisen mahdollisuus alaikäiselle johtuu alkoholilaista. Alkoholilaki ei kiellä sitä, että alaikäinen juo alkoholituotteita. Laki kieltää alaikäisten osalta ainoastaan myynnin, anniskelun ja hallussapidon. Kirkko ei myy viiniä, ehtoollista ei katsota anniskeluksi ja alkoholituotteen tosiasiallinen hallinta ei siirry alaikäiselle vaikka hän pitäisikin viinipikaria kädessään.

      Vastaavalla tavalla vähäisen määrän tarjoaminen alaikäiselle kotona esimerkiksi illallisen yhteydessä ei ole laitonta.

      Piispat ovat kylläkin linjanneet, että ehtoollisviinissä alkoholilla ei ole uskonnon harjoittamiseen liittyvää merkitystä vaan ehtoollinen on pätevä myös jos se suoritetaan alkoholittomalla viinillä. Viini voi olla myös valkoviiniä kunhan muistetaan, että Jeesus on läsnä vain rypäleissä, ei omenissa.

    • Eiköhän ylijäämäviinit maistu paremmilta prosenttiopitoisina? 🙂
      Syy, miksi ehtoollisviini on käynyttä rypälettä, selviää tästä:

      Heprealaisten rabbien mukaan paratiisin hedelmät kasvoivat puussa, joka tuotti grape-hedelmiä, jotka lienevätkin eräitä vanhimpia ihmisen hyödyntämiä. Tämän hedelmän nimi on hepreaksi bni eli onab, joka vokalisoituna eneb merkitsee myös viinirypäleterttua, jota vastaa myös synonyymi eshkol lksa, josta puolestaan tulee maskuliinista ’terttua’ eli miehen kiveksiä vastaava sana ashka ! Nooa oli siis ihmiskunnan ensimmäinen viinitarhuri eli onab-mehun puristaja, joka siis juopui viinistään ja jonka kives-tertut (tässä hepr. tvri:’paljaat’ tai ’arat’) Nooan pojat siis näkivät. Kertomuksessa on selvästi nähtävissä kertojan mieltymys vertauskuviin, kuvakieleen ja erityisesti sanaleikkeihin, joita Raamatussa muutenkin on noin 30 000. Kaikki tyylit ovat kertomuksessa mukana.
      Sillä viinitarhurina Nooa edustaa Jumalaa, viinitarha on Israel ja Nooan peitetty häpy antaa armeliaan verhon kirjoitusten niille osille, jotka luonteeltaan ovat perin sukupuolisia, kuten sanat grape-onab, viinirypäle-eneb, paratiisihedelmäterttu-ashkulit ja kives-ashka kontekstuaalisessa yhteenkuuluvuudessaan osoittavat.
      Sillä viinirypäle muistuttaa muodoltaan suuresti miehen kivestä, molemmista saadaan juovuttavaa elämän nestettä, Nooan nesteestä syntyy uusi sukupolvi kuten ihmisen uudestisynnyttävässä ehtoollissymbolissa ehtoollisviini on tehty käymis-prosessoidusta rypäle-mehusta ja joka symboloi uutta liittoa ihmisen ja Jumalan välillä. (Tämä on uusi liitto minun veressäni…jne. ).
      Näin siis paratiisihedelmän ’syöminen’ oli ’viinin’ eli kivesmehun juomista symboloiden miehen ja naisen yhtymistä ensinnäkin paratiisissa ja sitten Nooan viinitarhassa, joka on itse asiassa Edenin toisinto. Kertomukset ovat saman aatteen kaksi eri versiota. Sanaan onab törmäämme myös nimessä Onan, joka siis vuodatti oman rypälemehunsa kedolle.

    • Paratiisin hedelmästä mukavasti kerrottu. Vuodatettu sana on onnistuneempi asiayhteydessään kuin puristettu.

    • Mahdollisesti huomannettekin, että ns. Pekka Väisänen on käännöskone. Tuollaisia suomenkielen virheitä ei vain voi tehdä kukaan suomenkielinen. Mutta jos kääntää sen kommentit venäjäksi, niin ne toimivat. Ihan sama mulle, mutta tiedoksi vain.

Jukka Kivimäki
Jukka Kivimäki
Aktiiviseurakuntalainen Espoosta. Päivätyössä ammatillisen koulutuksen parissa.