Pelastumisesta ja vapahtamisesta

Luin pappistuttavieni tiedonantoja, että heidät on kutsuttu synodaalikokouksiin keskustelemaan pelastuksesta.

Hieman vitsilläni aloin pohdiskella sitä, että sanan soter käännös oli ennen vapahtaja. Esimerkiksi Paavo Ruotsalainen ei kertaakaan huomaamani mukaisesti puhu Pelastajasta, mutta kyllä esimerkiksi Vapahtaja-vainaasta.

Näppituntumani perusteella pelastuksesta puhuminen alkoi yleistyä vasta 1950-luvun jälkeen. Sillä on käsittääkseni taustansa uuspietistisessä ja evankelikaalisessa kielenkäytössä, mutta ehkä myös nykyisin afroamerikkalaiseksi sanotussa hengellisessä musiikissa.

Robustisti sanoen suomalainen kristitty selvisi  tuhatluvulta toiseen maailmansotaan asti ilman pelastumista ja riitti, että hän suuntautui vapahtamiseen. Uusien kulttuurivirtausten myötä hänen tuli sen jälkeen kokea itsensä pelastuneeksi.

Molemmat sanat tietysti ilmaisevat jotakin niin sanotun soteriologian puolta, mutta mielestäni valaisevat myös kulttuurisia eroja.

Voisi ajatella, että joku orjalaivassa tuotu on toivonut pelastuvansa. Mutta paikalliselle historialle tämä on vieraampaa.  Keskeisempää on ollut toive, että vapautuisi konkreettisista tai kuvaannollisista kahleista.

Ehkä asia on saanut voimaperää myös viime vuosisadan taitteen kokemuksista. Miksi kukaan suomalainen olisi sanonut toivovansa pelastuvansa Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjän sortovallan alta? On ollut luontevampaa toivoa vapautumista.

De libertate christiana on Lutherin reformatorinen teos, yksi pääkirjoituksista. Hän käsittelee kristityn vapautta, mutta ei niinkään pelastumista. Kristitty on orja rakkaudessa ja vapaa herra uskossa. Mistä pitäisi pelastua, jos nämä ovat vaihtoehdot?

Mutta on asialla toki historiallisesti kauempiakin ja perusteltuja taustoja. Gustaf Aulen kirjoitti aikanaan, että soteriologialla on kolme perustulkintaa: taivaallisten voimien taistelu, Anselmin sovitusoppi Isän sisäisen ristiriidan sovittamisena sekä Lombarduksen psykologis-hengellinen näkemys sielun ristiriitojen sovittamisena. Pelastuminen sopisi antiikin mysteerinomaiseen näkemykseen taivaallisten sotavoimien säpinän tiimellyksessä.

Asiaan luo henkilökohtaisen suhteen se, että kysyttäessä Yhdysvalloissa elävän serkkuni lapselta, mikä hänestä tulee isona, vastaus oli: saviour.

Ehkä esimerkiksi ilmastonmuutos ja sen uhka on lisännyt tarvetta pelastumiseen. Mutta olisi kiinnostavaa saada kuulla näkemyksiä siitä,  mitä yleisen pelastumistarpeen ohella olisi, jos kristillinen usko avaisi vapahtumisen näköalan esimerkiksi tähän ajankohtaiseen kysymykseen.

22 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Heprean sana Yeshuah on suomeksi pelastus, josta on ilmeisesti tehty persoona Jeesus. Sana tulee ihmiseksi, kun sanasta tehdään ihminen. Sanasta pelastus on tehty ihminen.

    Jos annat lapselle nimeksi usko, tai toivo, silloin nuokin sanat tulevat ihmisiksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Ihminen yksikkö on myös kolmiyhteinen, minä, sinä ja hän.

    Itselleen jokainen on minä. Suhteessa toiseen ihmiseen hänestä tulee sinä, kun toinen kysyy, ” mitä sinulle kuuluu” . Olen sinä, olematta kysyjä kuitenkaan.

    Kun kaksi tai kolme ihmistä keskustelevat minusta mutta en itse ole paikalla, he puhuvat minusta joko nimellä, tai sanalla hän. Silloin olen myös hän, joka on hengessä mukana, vaikka ei ole paikalla.

    ”Missä kaksi tai kolme kokoontuvat minun niemessäni, siellä minä olen heidän keskellään. ”

    Voin siis olla minä, sinä ja hän.

    Ilmoita asiaton kommentti