Kysymystä siitä, loiko Jumala parhaan mahdollisen maailman on pohdittu filosofiassa varmaankin yhtä pitkään kuin kysymystä elämän tarkoituksesta ja siitä, mistä olemme tulleet, miksi olemme täällä ja mihin me lopulta menemme.
Vaikeita kysymyksiä. Ei ole mikään ihme, että niitä pohtiessa monesti turhautuu. Monet ovat noita kysymyksiä pitkään pohdittuaan ajautuneet skeptikoiksi tai sitten päässä on alkanut muuten vain surista kuten sillä yhdellä kaverilla joka mietti pääkallo kädessään: ”Ollako vai eikö olla”. (William Shakespeare: Hamlet) Ne jotka ovat jotenkin voineet pitää päänsä kirkkaana näitä asioita miettiessään ovat tulleet yleensä siihen tulokseen, että vastaus on myöntävä, siis että Jumala tosiaankin olisi luonut parhaan mahdollisen maailman.
Myös Leibnizille maailman luominen oli Jumalan mielessä olevan idean täydellistä aktualisoimista.Leibnizin mielestä maailma on paras mahdollinen kuitenkin vain kokonaisuutena, jumalallisesta näkökulmasta katsottuna, jota korkeinkaan äärellinen ymmärrys ei koskaan voi saavuttaa.
Niin, onhan Jumala kaikkivaltias ja hyvä joten tuntuisi tosiaankin mahdottomalta, että Hän voisi luoda mitään sellaista joka ei olisi täydellistä ja läpeensä hyvää.Jos nyt Jumala on puoleksikaan sellainen, mitä kristinusko sanoo, niin täytyyhän Hänen pystyä luomaan paras mahdollinen maailma. Eihän siihen ihminen voi sanoa yhtä poikittaista sanaa. Toteaahan Jumala Raamatussakin, tarkasteltuaan luomisensa tuloksia, että ”kaikki oli sangen hyvää” – jopa ihminen.
Oletkos lukenut Voltairen Candiden?
En varsinaisesti mutta referaatteja kyllä sieltä täältä. Kyllä kai maailmasta löytyy kaikenlaista. Mutta, jos tämä maailmamme on paras mahdollinen niin mikä tästä kaikenlaisesta on sitten hyvää ja mikä pahaa. Luulisin, että käsityksemme hyvästä ja pahasta on hyvin rajoittunutta ja subjektiivista. Itse asiassa kysynkin: voiko pahastakin seurata jotain hyvää?
Candide on juuri tuohon kysymykseen mainio puheenvuoro.