Pappi vai terapeutti, sielunhoitoa vai psykoterapiaa?

Moni naispuolinen seurakuntapappi väsyy liialliseen byrokratiaan, määrättömään kokoustamiseen, strategiapalavereihin  ja siihen, että tärkeimmälle työlle, ihmisten kohtaamiselle, ei riitä aikaa.  Nämä naiset ovat hakeutuneet opiskelemaan psykoterapiaa ja seurakunnallinen sielunhoito on muuntunut yksityispraktiikan psykoterapiaksi. On kiintoisa havainto, että vaikka näillä aktiiviseen kuunteluun perustuvilla auttamistavoilla on eroa kuin yöllä ja päivällä, niin sielua tahtoo sananmukaisesti kumpikin työntekijäryhmä hoitaa.

Oheiset pohdintani perustuvat KotimaaPron uutiseen, josta saksin haarukkapaloja kommentoitavaksi:

– Seurakuntatyössä ihmisten kohtaamiset jäävät usein lyhytaikaisiksi. Monesti toivoin, että olisi enemmän mahdollisuuksia auttaa ihmisiä heidän surujensa tai kipujensa kanssa. Siihen tarvitaan enemmän aikaa kuin papin työssä yleensä on.

RR: Synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, mutta silti kaiken uhallakin sanon tämän: Seurakunnissa lehtorin viroista luopuminen oli suuri erehdys. Opetuksen taso putosi oitis, oheni lähes olemattomiin,  kun lehtorien virat muutettiin papinviroiksi.

No, tulihan tietysti lisää väkeä kasuaaleja hoitamaan, mutta lehtoraatin perusidea oli siinä, että näillä seurakunnan opettajilla oli arkena aikaa kohdata monenlaisia ihmisiä. Virkavaljaat eivät olleet niin tiukat kuin jumalanpalveluselämää hoitavilla kollegoillaan. Käsitykseni (ja muistini) mukaan lehtorit pitivät seurakunnissa monenlaisia piirejä eri elämäntilanteissa oleville ihmisille.

– Väsyin olemaan kokoaikaisesti mukava. En ole kovin hyvä muistamaan suurta määrää ihmisiä ja siksi selvästi rajattu työ sopii paremmin. Terapiassa tapaamiset antavat raamit, joiden sisällä työskennellään.

RR: Terapiaan erikoistuminen auttaa varmasti rajaamaan työtä, mutta kokopäivätoiminen terapoiminen ei ole ainakaan minun juttuni. Sellaista kestäisin yhden päivän viikossa. Seurakuntatyössä sattuu ja tapahtuu aina kaikenlaista, joten työ ei pääse tulemaan tylsäksi tai yksinäiseksi.

Kun aloittelin uraani, silmissäni siinsi kaukainen tavoite päästä joskus perheneuvojaksi. Silloin tuo erityistyömuoto nautti suuren suurta arvostusta, kun mukaan pääsivät vain harvat ja valitut. Tänä päivänä näyttää siltä, että tuo entinen valiojoukko onkin gloriansa suhteen joutunut nykykirkossa miltei marginaaliin. Työn tärkeys on pysynyt edelleen vakiona, mutta kirkon sisällä neuvojiin suhtaudutaan miltei kuin mihin tahansa rupusakkiin, kuten muuan nyt jo eläkkeellä oleva tuttu perheneuvoja minulle totesi.

Muuan pappi kertoo, että suurin osa asiakkaista tulee hänelle siksi, että he tietävät hänen olevan pappi. Eikä hän olisi sellainen terapeutti kuin on ilman kahtakymmentä pappisvuottaan.

RR: Pappi-terapeutilla on edelleen käytössään Sana, rippi, synninpäästö ja alttarin sakramentti. Hänen maallisella kollegallaan ei näitä työkaluja ole, vaan asioitten vatvominen jatkuu pahimmillaan vuosikausia. Kun ihmisen yksi sisäinen likakaivo tyhjennetään, alta löytyykin jälleen uusi kansi – ja jälleen uusi…

Anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen taito on asia, joka seurakuntalaisille tulisi opettaa jo mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Anteeksipyyntö on jotakin aivan muuta kuin arkipäiväinen tokaisu Sorry tai armeijan vastine Korjaan!

Papin työssä parasta olisi ihmisten kanssa oleminen, mutta siihen ei ollut tarpeeksi aikaa. Kirkko on varsin sisäänlämpiävä organisaatio, jossa on paljon osaamista ja lahjakkuutta. Ihmisten lahjat jäävät usein vähälle käytölle.

RR: Paavali puhui siitä, että kukin voi palvella seurakunnassa omilla lahjoillaan. Meillä luterilaisessa kirkossa vapaaehtoiset voisivat mielestäni varsin kernaasti palvella myös omalla ammattitaidollaan, ei vain kahvinkeittäjinä tai kolehdinkantajina.

– Vertailu messussa käynnin ja perheneuvonnan tarpeen välillä kertoo karusti, kumman ihmiset kokevat tarpeellisemmaksi.

RR: Kun perheneuvojan luokse on useitten kuukausien jonot, niin on varsin todennäköistä, että kun aika lopulta löytyy, se tuleekin pariskunnan tai perheen kannalta liian myöhään. Enää ei ollakaan korjaamassa mitään vaan lopettamassa suhdetta.

Vuosia sitten Helsingin seurakuntayhtymän perheneuvojat kääntyivät aivan livenä seurakuntien puoleen kysellen, voisivatko nämä olla mukana ennaltaehkäisevässä työssä tai auttamassa perheneuvonnan pitkien jonojen purkamisessa. Myötätuntoa kyllä herui, mutta harvalla seurakuntapapilla on ilman erityisjärjestelyitä mahdollisuutta saati kykyä  antaa työpanostaan tälle jalolle työmuodolle, jolla on Suomessa ikää jo 70 vuotta.

Mitä taas tulee siihen, että messun mieli ja perheneuvonnan tarve jotenkin rinnastettaisiin, niin ainakin meillä Helsingin Vanhassa kirkossa on jo useamman vuoden ajan tehty määrätietoisesti työtä sen eteen, että messukokemus olisi rakentava, hoitava ja familiääri. Tähän antaa mahdollisuuden se, että Vanha kirkko ei enää ole seurakunnan pääkirkko.

Oma kokemukseni on, että ilmapiiri messussamme on vapautunut, iloinen. Vertailukohtaa minulla on asiasta 35 vuoden ajalta. Jos et usko sanaani, niin toki olet aina tervetullut sunnuntaisin ja muina pyhäpäivinä klo 10 tarkistamaan tilanteen.

 

etuteltta

Kuvateksti: Olemme Vanhassa kirkossa varautuneet siihen, että messuväki lisääntyy. Siksi olemme pystyttäneet kirkon edustalle tällaisen teltan kesäkokouksia varten.

3 kommenttia

  • Hannu Kiuru sanoo:

    Samasta Pyhä Byrockratius-aiheesta puhuu haastattelussaan myös muuan tunnettu kirkolliskokousedustaja, varmaankin tuskastuneena siitä, että pitkään suunniteltu rakenneuudistus äänestettiin nurin: Johannes Iäs kirjoittaa uutisessaan:

    ”Pirjo Ala-Kapee-Hakulinen on tehnyt vaikuttavan uran ministerinä, kansanedustajana, maaherrana ja kaupunginjohtajana. Tällä hetkellä hän on Vantaan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja istuu myös kotiseurakuntansa Vantaan Rekolan seurakuntaneuvostossa.

    Hänen mielestään kirkko tuhlaa liikaa energiaa hallintoon. Aivan liian paljon pidetään pitkiä kokouksia ja kohdataan kasvokkain, kun asiat voisi hoitaa nopeasti.

    – Varsinaista työtä eli julistustyötä pitäisi tehdä kasvokkain.

    – Hallinto syö valtavasti voimavaroja. Kun ryhdyin kirkolliskokousedustajaksi, ajattelin, että täällä voisi tehdä jotakin, mutta täällä on niin vanhat työmenetelmätkin. On ikävää, kun nuoretkaan papit eivät aseta kyseenalaiseksi hallinnollisia työtapoja, joita muissa organisaatioissa on jo ajat sitten tehostettu, hän sanoo.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Ruttopuistosta kuulee aina viisaita. Rovastia pitäisi kuunnella enemmän myös seurakuntaelämän kehittämisseminaarissa, jos sellainen on. Hallinnon paljoudesta puhumista aina hämmästelen. Kirkkoherroilla sitä tietenkin on, ja heillä seurakuntahallinnointi on oma ammattinsa ja taitonsa. Mutta tällainen tavallinen rivipappi ei juuri kokouksiin joudu. Kerran puolessa vuodessa käy torkkumassa työntekijäkokouksen takapenkissä. Aikaa jää ihmisten kohtaamiseen, jos on kohdatakseen. Messusta ruttopuistolainen kirjoittaa lämpimästi ja oikein. Ei messut kaikkialla pode osallistujakatoa. Eivätkä ne kaikkialla ole muodollisia, jäykkiä ja kylmiä. Jo naapuriseurakunnat viiden kilometrin välein saattavat olla aivan erilaisia messujensa suhteen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Hannu Lauerma kirjoittaa (Duodecim 2006) kirjassaan:

    ”Psykoterapia on arvokasta toimintaa, ja siihen saa kuulua tukea antavia suggestiivisiakin elementtejä. Toivon ja ymmärryksen luominen tai ainakin ongelman hallintaa helpottavien käsitteiden tarjoaminen eivät ole halveksuttavia keinoja auttaa, sillä elämä ja ihmismieli on edelleenkin elämyksellisesti lähinnä mysteeri.

    Jos terapeutti on vuorenvarma uskossaan, hyvin harva potilas päätyy väittämään hänelle vastaan. Itseluottamus itsessään tekee vaikutuksen laumaeläimeen. Kummallista olisi jos ei tekisi, sillä on äärimmäisen harvinaista, että aikaa ja rahaa tultaisiin käyttämään ilman jonkinlaista paranemisodotusta…”

    Lauerman kirjan nimi on muuten

    HUIJAUS Rohkaisua, johdattelua, psykoterroria

    Jotenkin minusta tuntuu, että kaimani on Skepsiksen mannekiini…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121