Sain edellisviikolla Kotimaassa olleesta kolumnistani palautetta (Kotimaa 30.5.2014). Monenlaista. Kolumnin sisältö oli lyhyesti seuraavanlainen: Kirkon jäsenistä valtaosa ei usko niin kuin kirkko (virallisesti) opettaa. Miksi? Koska heidän opettajistaan, kirkon papeista, suuri osa ei usko niin kuin kirkko opettaa. Miksi? Koska kirkon opettajia opetetaan yliopistossa uskomaan toisin kuin kirkko opettaa. Pitäisikö asialle tehdä jotain?
Eräs palautteen antaja sanoi minulle, ettei kirkkoa saa tuolla tavalla vihata. En ihan ymmärtänyt, miten hän oli tekstini lukenut, mutta jokainen tietysti lukee omista ennakko-oletuksistaan käsin ja siksi tulkitsee omalla tavallaan. Tuo palaute oi kuitenkin hyvä, sillä se sai minut ajattelemaan.
Onko kirkon kannalta huolestuttavaa, jos sitä vihataan? On varmaan, mutta se joka vihaa, on tullut ainakin jollain tavalla kosketetuksi. Minun mielestäni vihaa paljon pahempaa on välinpitämättömyys. Jollain voi olla kirkkoa kohtaan viha-rakkaus –suhde, sillä viha ei ole rakkauden vastakohta. Sellaiselle ihmiselle kirkko merkitse jotain. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys, penseys, se, ettei asia kiinnosta millään tavalla.
Pelkään, että yhä suurempi osa suomalaisista on nimenomaan välinpitämättömiä kirkkoa ja sen sanomaa kohtaan. Onko kirkko kaikessa varovaisuudessaan tullut jotenkin niin hajuttomaksi ja mauttomaksi – suolattomaksi – ettei se ole enää kiinnostava? Pitäisikö asialle tehdä jotain?
Ville Auvinen
Ville Auvinen artikkelissa: ”Kirkon jäsenistä valtaosa ei usko niin kuin kirkko (virallisesti) opettaa. Miksi? Koska heidän opettajistaan, kirkon papeista, suuri osa ei usko niin kuin kirkko opettaa. Miksi? Koska kirkon opettajia opetetaan yliopistossa uskomaan toisin kuin kirkko opettaa. Pitäisikö asialle tehdä jotain.”
Hyvä kysymys. Lähinnä kirkkoon kuuluvien odottaisi vastaavan asiaan.
No ei tietty asioista keskusteleminen tai asioiden esille nostaminen ole vihaamista. Miksi ihmeessä jotkut käsittävät asian niin?
Tekemättä asiasta erityisiä johtopäätöksiä, on todettava, että Ville Auvisen päättelyketju pitkälti pitää paikkansa.
Suurin, ylivoimaisesti suurin osa kirkon jäsenistä ei usko siten kuin kirkko virallisesti opettaa, ei usko huomattava (suurin?) osa papeistakaan. Ottamatta kantaa siihen kauanko tätä bluffia on mahdollista jatkaa on syytä todeta, että kirkon opin ja opetuksen suhteen olisi paras, että tulevat papit opiskeluaikanaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa oppisivat, tai ainakin sisäistäisivät oppimastaan mahdollisimman vähän. Nurinkurinen tilanne.
Kirkko tarvitsee tulevaisuudessa radikaalisti vähemmän pappeja, mutta teologinen tiedekunta ei juuri vähennä sisäänottomääriä. Senpä vuoksi se keskittyy koko ajan yhä enemmän kouluttamaan ”monipuolisia monikulttuuristuvan ja -uskonnollistuvan yhteiskunnan ammattilaisia.”
Onko tälläinen paikka paras paikka kouluttaa tietylle uskonnolliselle yhdyskunnalle/evl kirkolle pappeja?
Suuri osa kirkon jäsenistä on välinpitämättöomiä kirkon opin suhteen. Ihmiset elävät kuin kuolemaa ei olisikaan tai jos on, niin sen jälkeinen elämä ei kiinnosta. Sitten on tämä joukko, joka on huomannut, että olemalla kirkon jäsen, se mahollistaa sen, että kirkon sisälle voi ujuttaa poliittisia trendejä ja jopa kirkolle vieraita eetoksia esim. asettumalla ehdokkaaksi srkvaaleihin ja tulemalla valituksi.
Juu, esimerkkinä politiikan sekoittamisesta uskontoon erityisesti Kristillisdemokraatit.
Kari-Matti, monet puolueet yrittävät sekoittaa politiikkaa uskontoon. Ne ovat hyvin edstettuina omien kirkon sisäisten kampanjoidensa kautta.
Joo Salme, mutta Kristillisdemokraattien tärkein funktio on sekoittaa politiikka ja uskonto toisiinsa. Muut puolueet harrastavat myös, ja etupäässä, muuta.
Tosin vanhoina hyvinä aikoina vähän karkeistaen körtit äänestivät IKL:ää ja vanhoillislestadiolaiset vakuuttivat armoneuvoina toisilleen, että Maalaisliittoa äänestämällä pääsee taivaaseen.
Vielä kauemmas jos silmäillään, olivat kaikki kirkon miehet paitsi kirkollisia vaikuttajia, myös vanhasuomalaisia poliitikkoja. Ja jos mennään vielä vähän kauemmas oli olemassa pappissääty, jonka ainoa funktio oli nimenomaan tehdä säätyvaltiopäivillä politiikkaa.
Vielä kun mennään kauemmas, niin Kokkolastakin mentiin Tukholmaan tekemään politiikkaa, mm. kirkkoherra Chydenius jne.
Salmella nyt ehkä menee siinä hiukan sekaisin, että eivät vihreät ja vasemmisto ole ainoita jotka politiikkaa harjoittavat:-) Mutta kristillisdemokraatit ovat toistaiseksi ainoa puolue, joka on tehnyt politiikan ja uskonnon sekoittamisesta päätehtävän itselleen.
Niin, siinä on se ero, että kd:läiset eivät ujuta kirkkoon sisälle Raamatulle vieraita eetoksia vaan yrittävät pitää kiinni siitä, että raamatullisuus säilyisi kirkon opissa etusijalla. Muuten, en ole huomannut, että KD olisi mukana kirkollisissa vaaleissa omana puolueenaan.
Kirkollisissa on vaaleissa on ylipäänsä ollut se vika, että kremnologia on ollut lastenleikkiä sen rinnalla, että ei-sisäpiiriläinen saisi jotain tolkkua srkvaaliehdokaslistoista.
On tosin totta, että poliittista sidonnaisuutta enemmän kirkollisissa vaaleissa merkitsee kirkkopoliittiseen karttaan sijoittuminen.. Mutta, politiikka on aina ollut kirkossa eikä siinä sinänsä mitään pahaa ole. Pappien kovin näkyviä poliittisia sidonnaisuuksia, esimerkiksi ehdokkuuksia valtiollisissa vaaleissa vierastan.
Kenen joukoissa seisot?
Ajattelisit nyt edes lapsiasi, jos niitä on!
Mitä hyötyä on ryhtyä jumalattomien asian kelkkanaruksi?
Olen yllättynyt tuosta, että kristitty ihminen pitää moitittavana sitä,
että joku puolue ihan ohjelmansa puitteissa pitää esillä
yhteiskunnallista vanhurskautta.
Mitä tappiota siitä kristitylle on, että kristilliset arvot säilyvät
yhteiskunnassa?
jorma ojala: ”Olen yllättynyt tuosta, että kristitty ihminen pitää moitittavana sitä, että joku puolue ihan ohjelmansa puitteissa pitää esillä yhteiskunnallista vanhurskautta.”
Mahdollinen ”vanhurskaus” lähtee yksilöstä itse. Politiikalla siihen ei pystytä vaikuttamaan.
Ojala tarkoitti Skp:tä, sehän Suomen puolueista piti näkyvimmin yllä ”yhteiskunnallisen vanhurskauden” vaatimusta.
Ahlforsille:
Puhuin yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta, se on ilmeisesti tuntematon käsite jt:lle.
Et ole ilmeisesti huomannut, että puolueet koostuvat yksilöistä.
Minua on aina hämmästyttänyt Suomen olosuhteissa miten kristillisyyttä pidetään vaarallisena politiikassa. Sanotaanhan Sanassa että kaikki valta tulee Jumalalta. Tuota valtaa on hoidettava vastuullisesti, siksi miellän että kristillinen arvopohja, oli se sitten mistä puolueesta tahansa, on varmin tausta oikeudenmukaisiin ratkaisuihin. Tiedän että monia ärsyttää kun käytetään Raamatullisia ajatuksia ilmaistessa omaa vakaumusta kyseiseen asiaan, miksi niin ei saa tehdä.
Istunnoissa käytetään monia eri taustoista olevia ajatuksia oman asian vahvistuksena, miksi kristityksi tunnustautuva ei saisi käyttää omaa taustaansa.
Tiedän senkin että heti kun tiedetään että henkilö edustaa KD:tä lähtee heti varmistin pois päältä vaikka ei olisi mitään sanonutkaan. Ihmisten mielissä värityy KD:tä edustava henkilö tietynlaiseksi epäuskottavaksi ihmistyypiksi
Tarkkasilmäistä havainnointia Polsalta. Hyvin usein asia vaikuttaa olevan, kuten hän kommentoi.
Polsa kirjoitti täyttä asiaa!
”Pitäisikö asialle tehdä jotain?”
STI:än yksi perusarvojahan on naispappeuden vastustaminen. Kieltämättä teologisessa tiedekunnassa tuo ”ainoa totuus” asettuu hiukan perspektiiviin tavalla, josta aika usein on seurauksena, että näkökulmat avartuvat noista sleyläisistä avarimmille vesille, ja kristinuskon ydinkin voi alkaa näyttää hiukan sellaiselta, että ihmisten syrjiminen ei siihen automaattisesti enää kuulukaan.
STI:hän on visioinut juuri rinnakkaisten teologisten tutkintojen toteuttamista omin voimin. Siihenhän tämä blogi taitaa liittyä.
Anne, niin minäkin ymmärsin heti, kun luin blogin. Toivottavasti ei heidän visiot onnistu toteutumaan juuri noiden vääristymien vuoksi.
Näin on Anne ja Sonja.
Harmittaa ja masentaa tämä kirkon hajuttomuus, mauttomuus ja epämääräisyys, kun se ei enää tunnu tietävän, mitä pitäisi opettaa. Monta kertaa olen ollut lähdössä, mutta kun ei ole paikkaa, minne mennä.
Ja niidenkö pitäisi lähteä, jotka uskovat niinkuin kirkko opettaa (tai oikeammin: on ennen opettanut)? Mielestäni niiden, jotka eivät usko uskontunnuksen olevan faktaa, pitäisi lähteä ja perustaa uusi kirkko ja laatia uudet uskontunnustukset. Jättäkää kirkko meille, jotka uskomme niinkuin se opettaa!
Kyllä Jeesuksen kutsu koskee kaikkia ja kirkko on kaikkia varten. Törkeetä tuommoinen lokeroiminen ja vaatiminen. Eikä mitenkään kristillistä, koska usko ei ole vain asioiden totena pitämistä, vaan paljon, paljon enemmän.
Usko ei ole VAIN totenapitämistä, mutta sen lähtökohtana on uskoa todeksi se, mitä Raamattu opettaa. Jos jotkut opettavat, että Jeesus ei oikeasti noussut kuolleista ja toiset, että nousi, niin kuka enää osaa ottaa kirkkoa todesta? Epäuskon julistajat eivät rakenna kirkkoa vaan hajottavat.
Minä kuulen uskontunnustuksen joka messussa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Jumalaan turvaaminen ja Kristukseen toivonsa panevan ei tarvitse joka sanaan tarttua, kokonaisuus ratkaisee.
Jumalan rakkaus kantaa, lohduttaa ja antaa elämän. Henki tekee eläväksi; kirjain kuolettaa. Ei vielä ihmiset jaa toisia ylhäältä käsin, etten sanoisi Jumalan positiosta käsin, maan päällä toisia ulos ja sisälle. Pikemminkin meidän tulee kutsua kaikkia sisään.
Tottakai kirkoissa kuulee joka sunnuntai uskontunnustuksen, ja se onkin hyvä. Eri asia on sitten, onko julistus ja ajattelu sen mukaista. Mutta pidän mahdollisena, että epäuskon teologia, jossa Raamatun totuusarvo kyseenalaistetaan, vaikuttaa ennenkaikkea Helsingin teologisessa tiedekunnassa. Mahdollisesti sen vaikutus paikallisseurakunnissa ei ole tuntuvaa.
Vaikka pappiskoulutuksessa opetetaan epäilemään Raamatun totuudenmukaisutta, iso osa opiskelijoista ei tällaista opetusta omaksu eikä ainakaan kehtaa seurakunnissa julistaa. Näin ollen kirkon tilanne todellisuudessa paikallisseurakuntien tasolla on parempi kuin miltä se vaikuttaa, kun arvioidaan pappiskoulutusta. Toivottavasti.
Piispallisen kaitsennan soisi kuitenkin olevan näkyvämpää. ”Antaa kaikkien kukkien kukkia”, vaikuttaisi olevan pääperiaate. Kirkkomme kantaa kuitenkin vielä Lutherin nimeä, vaikka ei edusta selkeästi hänen periaatteitaan. Luther naulaisi taatusti uudet teesit Helsingin tuomiokirkon oveen, jos hän tietäisi, millaista koulutusta papeille annetaan. Eivätkä ne olisi Sadinamaan teesejä.
Mutta ajattelen kuitenkin, että niiden teologien, jotka eivät oikeasti usko uskontunnustukseen, olisi rehellisempää perustaa oma kirkko. Hellutailaisetkin ovat perustaneet oman kirkon, vaikka heidän näkemyksensä eroaa paljon vähemmän luterilaisesta kuin raamattukriitikkojen. Antti Kylliäisen ja Ville Riekkisen keskustelukirjassa on uutta uskontunnustusta jo hahmoteltukin. Hajaannustahan se merkitsisi, mutta olisi selvempää, vaikka ei täydellistä kirkkoa koskaan missään voikaan olla.
T.
Lisään vielä yhden asian edelliseen vataukseeni. Sonja, totesit, ettei joka sanaan tarvitse tarttua. Muistutan, että kun uskontunnustukset aikoinaan on laadittu, ne on punnittu hyvin tarkkaan. Jokainen sana on tarkkaan harkittu ja niillä on tarkoitettu juuri sitä, mitä niissä sanotaan. Uskontunnustus on tiivistetty ilmaus siitä, mitä pidettiin luovuttamattomana uskon sisältönä.
Paavalikin sanoi, että joka ei usko, että Jeesus on noussut kuolleista, hänen uskonsa on turha. Samoin hän sanoisi varmaan myös jokaisesta muusta uskontunnustuksessa ilmaistusta asiasta. Kyse ei siis ole mistään pikkuseikasta, johon kukin voi suhtautua miten haluaa.
Kolme vanhan kirkon uskontunnusta tulee siis sanatarkasti Anita Ojalan mukaan uskoa. Kunnon kristittyä epälemättä koskee sama velvoite reformaation ajan tunnustuskirjoja suhteen. Huh huh..olen joskus tenttinyt ne, mutta suoraan sanoen: – ei niitä jaksa kukaan edes lukea joka sivua läpi, uskomisesta puhumattakaan.
Anita, sinä nyt selvästi olet tuon STI:n linjoilla. Moitit akateemista teologiaa ja sen opetusta.
Itse puolestani olen sitä mieltä, että akateeminen teologia syventää ja rikastuttaa käsityksiä. Toki teologiaa pitää myös tehdä. Suomalainen teologia katsoo lähinnä taaksepäin ja analysoi skientiaaliseen tapaan teologisia systeemejä.
Olen Pauliina Kainulaisen linjoilla; kirkollinen viisausteologia ja akateeminen skientiaalinen teologia voisivat toimia hedelmällisessä vuorovaikutuksessa.