Paavilla on väliä

Uusi paavi on valittu. Suomen pintajulkisuudessa asia viivähti vain hetken, jäädäkseen pian muiden kohu-uutisten varjon alle. Protestanttisessa (ja hieman ortodoksisessakin), maallistuneessa maassamme ei maailman pienimmän maan hallitsijaa pidetä kovin merkittävänä. Vatikaanin 0,44 neliökilometrin rinnalla jopa pienenpieni Kauniainen (6 km2) vaikuttaa suurvallalta. Naapurimaassamme taas Stalinin kerrotaan naureskelleen, että montakos divisioonaa paavilla oikeastaan onkaan?

Paavin vaikutusvalta ei kuitenkaan rajoitu vain Vatikaaniin. Rooman piispa on tärkeä hahmo kaikille kristityille. Ortodoksisessa kirkossa katsotaan alkukirkon korkeimpia johtajia olleen viisi: Rooman, Konstantinopolin, Jerusalemin, Aleksandrian ja Antiokian piispat. Näistä Rooma on opillisesti mennyt omaa polkuaan, neljä ortodoksista patriarkkaa taas toista. Mutta apostoli Pietarin istuimen perillisen tekemisillä ja sanomisilla on yhä väliä teologisista erimielisyyksistä huolimatta.

Niinpä Konstantinopolin, Toisen Rooman, patriarkka Bartolomeoskin osallistuu historiallisena eleenä uuden paavin virkaanastujaisiin huomenna. Vieraitten joukossa on kuninkaita, presidenttejä ja pääministereitä moneen lähtöön. Suomen kirkko- ja sisäministeri Räsänen tosin perui osallistumisensa hallituksen kehysneuvotteluiden vuoksi ja lähettää edustajakseen suurlähettilään. Harras ele.

Monet protestanttiset kirkotkin vaalivat yhteyksiä paaviin. Vain vähän ennen paavi Benedictuksen eroa kävivät arkkipiispat Mäkinen ja Leo sekä Suomen katolinen piispa Sippo yhdessä häntä tapaamassa. Kaikkia tällainen sopuilu ei tietenkään miellytä. Kun Johannes Paavali II vieraili europarlamentissa 1988, alkoi Pohjois-Irlannin protestanttijohtaja Ian Paisley möykätä ja karjui paavin olevan antikristus. Tästä on hilpeä video Youtubessa.

Kirkollisia toimijoita sovitellaan usein yksinkertaistetulle konservatiivi-liberaali –asteikolle. Fransiskuksesta (mediamme näkyy viehtyneen latinalaiseen asuun Franciscus) on jo kerrottu hänen vastustavan ponnekkaasti homoliittoja, aborttia ja eutanasiaa. Tämän toteaminen ei vaadi paljoakaan tutkivaa journalismia: on luultavaa, ettei kahden viime paavin nimittämien kardinaalien joukossa kovin muunlaisia ehdokkaita olisi ollutkaan. Näitä katolisen papiston vakiokantoja on pohjoiseurooppalaisen aina helppo kauhistella.

Pappien keskuudessa esiintyvä toisenlainen radikaalius on vähemmän tunnettua. Uuden paavin kerrotaan muun muassa todenneen, että köyhyys on ihmisoikeusrikkomus. Hän kuuluu myös kritisoineen lasten ja vanhusten kaltoin kohtelua. Papiston yhteiskunnallinen rooli on Etelä-Amerikassa ollut pitkään keskeinen. Köyhyyden ja väärinkäytetyn vaurauden kysymykset korostuvatkin varmasti eteläiseltä pallonpuoliskolta tulevan paavin aikana.

Paavin kaapista on myös etsitty luurankoja: hänen suhdettaan Argentiinan sotilasjunttaan 1976-83 tutkitaan varmasti nyt tarkkaan. Diktatuurin oloissa vain roistoja ja sankareita on joskus vaikea jälkikäteen täysin erotella, kuten Itä-Euroopastakin tiedämme. Fransiskus ja muut Argentiinan piispat ovat kuitenkin jo vuosia sitten pyytäneet anteeksi sitä, että eivät tarpeeksi puolustaneet yhteiskunnallisesti aktiivisia ja siksi vainottuja pappeja ja maallikoita.

Yksikään paavi yli tuhanteen vuoteen ei ole valinnut kokonaan uutta nimeä, jota yksikään edeltäjä ei ole käyttänyt. Kardinaali Bergoglio ei valinnut keskiaikaisten kirkkoruhtinaiden nimeä kuten Gregorius tai Innocentius, vaan nöyrän, köyhien ystävänä tunnetun pyhän miehen nimen.

Assisin apostolilta ei aikanaan puuttunut radikaalisuutta. Katolinen kirkko on aina taitanut myös brändäyksen. Kunpa kirkko muistaisi vaan aina oikeasti esitellä finanssimaailmalle myös todellisen kulta-aarteensa marttyyridiakoni Laurentiuksen tapaan: köyhät, rammat ja raajarikot.

Ehkäpä uusi paavi rohkeneekin lopulta julistautua myös loukattujen naisten ja pedofilian uhrien oikeustaistelijaksi ja vapauttaa ainakin uudet nuoret pappiskandidaatit ehdottoman selibaatin ikeestä. Tämän ajan Marioille ja Martoillekin pitäisi rohjeta löytää ja avata uusia tehtäviä. Silloin kirkolla olisi ainakin varma tulevaisuus ja tehtävää riittäisi kylliksi vielä monelle uudelle ja nuoremmallekin paaville.

 

Mitro Repo

Euroopan parlamentin jäsen

S&D -ryhmä

1 kommentti

  • Emilia Karhu sanoo:

    Kiitos kiintoisasta kirjoituksesta!

    Huomioni kiinnittyi ja juuttui erityisesti yhteen lauseeseen blogisi lopussa:

    Tämän ajan Marioille ja Martoillekin pitäisi rohjeta löytää ja avata uusia tehtäviä.

    Sanon perään, että aamen. Mutta jäin miettimään, miten ortodoksikirkko voisi tässä asiassa edetä? Onko sinulla siitä ajatuksia?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Mitro Repo

    Olen ortodoksipappi ja toimin 2009-14 Euroopan parlamentin jäsenenä.