"Ontto kruunu" - ottakaa ristinne, inhimillinen riisuttu osanne!

Eilen koin sen, mitä harvoin saa kohdata: suurenmoisen esteettisen ja kristillisesti puhuttelevan elämyksen TV:n filmitarjonnassa. Teemalla alkoi 4-osainen näytelmäelokuvien sarja, jossa esitetään peräkkäin William Shakespearen kuningasnäytemien sarja Richard II, Henrik IV: 1. ja 2. osa (molemmat itsenäisiä näytelmiä) sekä Henrik V. Älkää jättäkö väliin! Katsokaa, vaikka silmät puoliunessa voisivatkin kaivata päätä pielukselle. Pää Shakespearella kyllä päätyy pikemmin pölkylle mitä kuninkaisiin tulee! Eikä kaukana ole rinnastus ristille joutumisesta, orjantappurakruunun saamisesta "kuninkuuden" merkiksi, kun maallinen kuningaskruunu on menetetty.

Viime yön aamutunneilla yritin kirjoitta blogia kokemastani, mutta sanani pakahtuivat. Shakespeare sulki sanat suuhuni. Jäin kuulostelemaan niitä Richard II:n jälkitunnelmissa. Näyttelijöiden englanninkielinen runomitta soi korvissani, vaikka tekstitys kulkikin proosassa ja jätti monia aukkoja alkutekstiin verrattuna. En enää tiedä, mistä lähtestä ammensin mietelauseiksi sopivia elämänviisauksia. Näytelmä suorastaan pursuaa niitä. Juuri niiden myötä katsoja/lukija löytää Shakespearessa aikalaisensa. Kuinka ihmeessä renessanssin kirjailija, jonka identiteettikin on kiistanalainen, tosin turhaan, on saanut aikaan Raamattuun vertautuvaa ikuista inhimillistä draamaa, tragediaa ja pohdintaa.

Ensimmäistä kertaa näin, miten elokuva voi päihittää parhaimmillaan näytelmän esittämisen teatterissa. Se tapahtuu, jos epookkielokuvassa ei liialti paisutella kulisseja, keskitytään psykologisiin päähenkilöihin ja annetaan heidän puhua toiminnalla söheltämisen sijasta. Silti annetaan ajan tulla riittävästi esiin pelkisteisesti tapahtumapaikoissa ja sosiaalisessa kuvauksessa. Richard II oli visuaalishistoriallinen elämys sekin. Visio vuosilta 1377-1399 Englannin historiassa, "ikuisuustaistelussa" Yorkien ja Lancasterien sukujen välillä. Shakespeare oli aloittanut tästä vallantaisteluteemasta kirjoittamisen näytelmillään Richard III v. 1592-3 ja King John v. 1590/1596-7. Richard II ilmeisesti seurasi King Johnia v. 1596-7. Seuraavat kuningasnäytelmät ovatkin historiallisesti aiheiltaan jatkumoa Richard II:n tapahtumille. Henrik IV molempine osineen on ajoitettu kirjoittamisajaltaan vuosiin 1597-8 ja Henrik V vuoteen 1598-99.

TV-elokuva nosti lukuelämystä selvemmin esiin teeman maallisen kuninkuuden oikeutuksista ja merkityksestä. Kuninkuus on valtaa yli valtakunnan ihmisten, mutta onko maallinen olotila sittenkään verrattavissa Jumalan ihmisten valtakuntaan. Shakespeare antaa kuninkaansa uskoa asemansa jumalisiin oikeutuksiin. Hänellä on elettävänään Richard II:n sanoin "paratiisi". Hänellä on valtapiirissään konkreettinen paratiisin puutarha: malliin leikattu geometrinen tarha, jossa puutarhuri on totuuden sanansaattajana vallasta syöstylle apealle kuningattarelle, joita ihmiskäsin luotu maisema ei ilahduta. Nainen, Shakespearen esiinnostama tekijä joka ei ole vain kokija, tajuaa väkisin luodun paratiisin keinotekoisuuden ja rakkautensa traagisen kohtalon vallasta syöstyn hallitsijan rinnalla. Nainen ei ole puutarhassa myöskään syntinen Eeva kuten ajan mielikuvissa esiintyi. Hän on rakastava ihminen, joka joutuu valtapelin uhriksi. Eikä menetä rakkauttaan.

Elokuvassa Richard II on esitetty alusta lähtien versiona stereotypisestä Jeesus-hahmosta: äärimmäisen hoikka, partasuinen, pitkätukkainen nuori mies vaikuttavine katseineen ja huulineen (korostaa puheen merkitystä). Valkeassa vaatteessaan, kupeet vyötettyinä ja kruunu päässään hän on menetettävässäkin loistossaan kuin väärinymmärretty Ihmisen Poika, tavallista suurempi ihminen, joka joutuu ihmisen pienimpään osaan. Towerin vankeudessa Richard on lannevaatteessaan asteesine olemuksineen kuin ristiltä riisuttu Jeesus. Kun vielä paikalle tulee jalkajousiampujien joukko, joista ensimmäisenä toimii kuninkaan lähin ystävä, elokuva näyttää nuolten osumat maalaustaiteen tavoin. Mieleen tulee vakiokuvaus Stefanuksesta, ensimmäisestä kristitystä marttyyrista.

Mutta onko Richard II marttyyri? Ei Shakespearea tulkiten. Hän on ihminen, joka on "hurahtanut" valta-asemansa itestäänselvyyksiin. Hän uskoo jumaliseen oikeuteensa säätää ajoista ja teoista. Hän elää esteettisenä ihmisenä nautiskellen ja kaunopuheista imartelua kuunnellen ohi aikansa. Suuret tapahtumat (Walesin kapina) ehtivät hänen edelleen. Hän myöhästyy. Vallananastaja Bolingbrokelle on kansan ja aatelinkin keskuudessa tilaus.

Richard II on järkyttävän vahva draama, murhenäytelmä, ihmisen suuruudenhulluudesta narrien maailmassa. Tosin tässä näytelmässä ei Shakespearen viisaille narreille kirjaimellisesti ole tilaa. Kuningas puhuu. Jos on kestoa kuunnella edestakaisin mielentiloissaan eksistoivaa, itseään tiedostavaa antisankaria, se kannattaa. Juuri hänen roolinsa on niitä, jotka osoittavat klassikon klassikoksi eli Shakespearen kirjailijaksi, joka kirjoitti ajastaan (historiaan naamioituna) mutta kirjoitus on tuoretta kuin nykypäivän elämästä napattua viisasta pohdintaa.

Lienee paikallaan sanoa, että yöllä Shakespearen jälkeen sukelsin Heikki Aittokosken Narrien laivaan. Loistava, lähes kaunokirjallinen viitekehys historialliseen tarkkailuun ajassamme maapallon eri kolkilla. Lukekaa sekin, mutta katsokaa ihmeessä seuraavat Teemalla esitettävät kuningasnäytelmät. Tänäiltana on Henrik IV:1 aika. Siinä on huumoria, joka keventää eilisen tosi järkyttävää ja traagista tunnelmaa. Kruununprinssi hurvittelee kuuluisan "elostelijan" Falstaffin kanssa tavalla, joka ei nykykuninkaallisillekaan vieras. Ja on hyvä muistaa, ettei Falstaff ole harmiton huuliveikko. Hänen suustaan kuuluu madonlukuja, joissa Shakespeare on jälleen lyömätön. -

Mutta loppujen lopuksi Shakespearen näytelmässä pitkä ilo kääntyy itkuksi. Kuninkaaksi nouseva kruununprinssi hylkää, kieltää, nuoruutensa kumppanin. Hylätty Falstaff-hahmo siirtyikin hahmoksi Shakespearen Windsorin iloisiin rouviin. Sen verran Shakespeare narrihahmoa armahti, että siirsi hänet tragediasta helpompaan osaan, huvitteluun huvinäytelmässä.

 

 

 

 

3 kommenttia

  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    P.S. Anteeksi, jos edellisellä blogillani ylistin Shakespearia yli helpoin odotuksin. Henrik IV:1. ei ole helppo eikä kiehtova draama vain sen vuoksi, ettei se ole tragedia. Jatkon tunteva tietää, että ensimmäisessä osassa piilevä tematiikka vallasta ja vallattomuudesta pääsee traagiseen kukoistukseen.

    Tämän illan anti sai pohtimaan eilisestä poikkevaa ongelmaa: miten draaman kieli ja mieli voi hukkua, kun toiminta kulisseineen ylittää varsinaisen sanoman. Eilen onnistuttiin. Tänään Falstaffin realistinen kyynisyys sotimisen suhteen hukkuu kaksintaisteluksi lavastettuun sotimiseen. Olen todella pettynyt.sekavaan Henrik IV:1 elokuvaan. Tässä jo ennakoivan varovaisesti sanon, että Richard III on näytelmä, johon harppaan, mikäli tilaisuus tulee. Ikävä kyllä se ei kuulu enää Teeman sarjaan. Se jatkaisi kirkkaan karmivasti kysymystä vallasta ja sen käytön oikeutuksista. Se on taas sitä Shakespearen realismia, mitä aina vaan innostuen kuuntelen/katson.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Osmo Peltonen sanoo:

    Niin, “Rikhard III” on se tunnetumpi Rikhard.

    Shakespearella “Macbeth” lienee ylittämätön kuvaus paaduttavasta pahasta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Richardin näin kokonaan ja Henrik IV:stä vain osan. Olen odottanut näitä. Niitä kai tulee lisää. Onhan se Sakepääri ollut aikamoinen nero. Hämeen-Anttila kerran televisiossa sanoi, että Persiasssa on monta hänen tasoistaan runoilijaa. Onkohan ihan noin, vaikka rikas kulttuuri maassa onkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.