Onko sittenkin...

 

 

 

Oli siellä taas hyvä levähtää. Nimittäin kirkossa. Kyllä kotonakin levätä saa, mutta aivan hyvä on käydä kirkossakin. Kanttorimme siinä ovella jutteli, muutaman sanan vaihtoi, pappi kävi tervehtimässä edessä istuvat surevat omaiset. Yksi seurakuntalainen aloitti tullessaan kirkon portailla veisata:

”On riemu kun saan tulla sun, Herra, temppeliis...” , ja jatkoi virttä kirkon käytävällä. Tulkitsi siten sydämensä tuntoja.

 

Pienessä kirkossa ovat lähes kaikki tuttuja, niin seurakunnan työntekijät kuin seurakuntalaisetkin.

Tämä syyskesän sunnuntai ei tehnyt poikkeusta. Aurinko pyrki tuttavallisesti asettumaan vierelleni kirkon penkkiin, mutta ei täydellisesti onnistunut, kun ulkona olevat puiden lehvät estivät sen. Siinä istuessani oli kaikki niin turvallista. Tuntui jopa oudolta ajatella, että noiden kirkon tukevien seinien ulkopuolella vellovat niin monenlaiset asiat ja vaatimukset, jotka uhkaavat tukahduttaa sen, mihin olemme oppineet.

 

Siitä Simo Juntunen kirjoitti Hengellisen Kuukauslehden (numero 7-8 ) pääkirjoituksessa:

Viime aikoina olen useammasta suunnasta kuullut huolta siitä, että Jeesuksesta ja Jumalan armosta kuulee nykyisin liian vähän kirkossa ja seuratuvissa. Yhteiskunnalliset teemat ovat olleet korostetusti esillä ja evankeliumi uhkaa jäädä syrjään.

Tätä huolta ja sanan nälkää on syytä kuulla herkällä korvalla.”

Pääkirjoituksessa otettiin esille tärkeä asia.

 

Olen kiitollinen siitä, että meillä on kirkkoja ja seuratupia, jossa ne eivät ole jääneet syrjään. Olen kiitollinen siitä omassa kirkossa istuessani. Kirkosta me lähdemme ympäröivään elämään, joka on vastassa meitä samanlaisena kuin kirkkoon mennessämme. Samat kivut on jokaisella kannettavana, samat huolet edessä, jos ne ovat hetkeksi herpaantuneet. Sairaudetkaan eivät ole minnekään kadonneet. Jumala  on. On niin kirkon sisällä kuin ulkopuolellakin, tavallisessa elämässämme.

Onko sittenkin sydämessämme jotain muuttunut ja vahvistunut...

 

5 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Hyvä kirjoitus. Tietyistä syistä johtuen, en saa nykyisin itseäni kovin usein kirkonpenkkiin istumaan, niin paljon kun siellä rakastan ollakin. Kun on kokonainen elämä takana enempi ja vähempi pakkoistumista seuroissa, nyt ei halua mihinkään edes pikkasenkaan itseä tuuppasten mennä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Eeva Eerola sanoo:

    Sinulla, Vuokko, varmasti on monenlaista tehtävää tällä hetkellä.Paljon kirjoitettavaakin. Ikävä, että sinulle lukuisista istumisista seuroista ovat jääneet sellaiset muistot, ettei ole halua mennä. Tämän ajan monille ihmisille tekisi hyvää olla kirkossa kiireitten keskellä. Siellä saa levähtääkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Kajander sanoo:

    Vuokko, sinulle voisi sopia ortodoksinen kirkko. Siellä ei tarvitse istua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • antero virtanen sanoo:

    @Juha – Kreikassa ostodoksisessa kirkossa on tuolit. Muuen olen yhtä mielt blogistin kanssa, kirkossa – messussa voi levätä, itseäni nousemiset vielä häiritsevät sillä olen enimäkseen silmät kiinni vähän rajamailla, tullut sinne saadakseni, en kylläkään saarnasta

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Vuokko Ilola sanoo:

    Lähinnä se painostava tunne takaraivossa, että “kannattaa käydä seuroissa, jotta pysyy uskomassa” on se paha juttu. Sitä piti vaikka minkälaisessa kunnossa vääntäytyä seuroihin, jotta tosissaan pysyisi uskomassa, mutta myös siksi, ettei kukaan ala epäilemään sitä, että onko uskossa joku vika kun seuravälit on niin pitkät. Homma ei ollut ensinkään vapaaehtoista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit