Päädyin tässä kuluneella viikolla pohdiskelemaan erään ihmisen kanssa sitä, onko ihmisellä olemassa joku ydinminuus. Onko minussa edes teoriassa olemassa joku itse, jonka voisin löytää? Juhani Huttusen viimeisintä ilotulitusta lukiessani palasin äsken tämän kysymyksen äärelle.
Keskustelukumppanini mielestä ihmisen koko minuus rakentuu vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Ihmisellä voi toki olla jonkinlainen synnynnäinen temperamentti yms. mutta varsinainen minuus ja itse rakentuvat kuitenkin vuorovaikutuksessa. Ensin yhteydessä ja suhteessa lähimpiin hoivaajiin, äitiin, isään, mummoon, vaariin, sisaruksiin, hoitotätiin. Myöhemmin suhteessa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa elämme, harrastamme, käymme koulua ja teemme työtä.
Kyllä ja ei. Tottakai vuorovaikutus on tärkeä asia ja muokkaa ja muovaa meitä jatkuvasti – toivottavasti hautaan saakka. En siis missään nimessä halua kiistää sen enempää varhaisen vuorovaikutuksen kuin myöhäisemmänkään merkitystä ihmisen elämälle ja minuuden kehittymiselle.
Samalla joku osa minusta haluaa silti ajatella, että en ole vain elinolosuhteitteni ja ihmissuhteitteni aikaansaannosta. Että minussa olisi myös se jonkin ihan oma ydin, minuus, luovuttamaton ja muista riippumaton. Ja että siihen liittyen voisin löytää oman paikkani maailmassa, sellaisen, jossa koen tarkoitusta ja merkitystä.
Haluaisin siis uskoa, että riittävän sinnikkäästi etsimällä voin löytää itseni – ja samalla sen kaikista omimman paikkani tässä elämässä. Ja sen löytäessäni voisin antaa muille ja koko ihmiskunnalle eniten. Voisin jakaa niitä oivalluksia, käyttää niitä taitoja ja lahjoja, jotka juuri minulla on. Voisin käyttää niitä muiden parhaaksi – ja samalla itseni. Saisin voiman siitä tietoisuudesta, että olen oikealla ja minulle sopivalla paikalla, tekemässä jotakin tärkeää ja merkityksellistä.
Yksi osa minusta puolestaan epäilee, että tuo kaipaus omaan, muista riippumattomaan minuuteen, on itsekäs ja epärealistinen. Että se on hyvinvointiyhteiskunnan kasvatin harhaista unelmaa. Eihän menneiden sukupolvien ihmiset pystyneet edes pohtimaan tällaisia kysymyksiä, kun aika ja energia menivät hengissä selviämiseen! Vai menikö? Miten paljon me lopulta tiedämme esi-isiemme psyykkisestä rakenteesta, ajattelusta, toiveista ja haaveista? Ja silti: yhä nykyäänkin suurimmalla osalla ihmiskuntaa ei liene mahdollisuutta edes pohtia kysymystä itsensä löytämisestä saati itsensä toteuttamisesta.
Vaan entä sitten ihmiskunnan suuret, vahvat, myönteiset vaikuttajat: Gandhit, Martin Luther Kingit, Äiti Teresat? Pitikö heidän ensin tunnistaa oma ydinminuutensa ja löytää vahva sisäinen kutsumus, tunne siitä että tähän tehtävään juuri minut on tarkoitettu, ennen kuin he pystyivät toimimaan, vaikuttamaan, muuttamaan maailmaa? Vai ajautuivatko he vain, vuorovaikutuksessa kaikkien kohtaamiensa ihmisten kanssa, siihen rooliin ja siihen tehtävään, mikä heille lopulta lankesi?
Usein asetetaan vastakkain yhteisöllisyys ja oma minuus. Ajatellaan, että tiettyinä aikoina tai tietyissä yhteiskunnissa tai tietyissä liikkeissä vallalla on joko yhteisöllinen tapa ajatella tai sitten individualistinen. Että nuo eivät ikään kuin (kärjistäen) voisi olla voimassa yhtä aikaa. Joko sopeudut ja ajattelet kaikessa yhteisön etua tai sitten sooloilet ajatellen vain itseäsi. Mutta eihän asia käytännössä noin mene! Yhteisöt ovat aina tarvinneet suunnannäyttäjiä, vahvoja yksilöitä, jotka tiedostavat yhtä aikaa omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä yhteisön vahvuudet ja heikkoudet. Lisäksi jokainen meistä tavallisista tallaajista on yhtä aikaa erilaisten yhteisöjen jäsen ja silti myös selkeästi oma itsensä.
”En ehkä ole mennyt sinne, minne tarkoitukseni oli mennä, mutta luulen päätyneeni sinne, missä tarkoitukseni on olla.” – Douglas Adams
Onnellista, jos voi kokea kuten D. Adams!
Voiko ihminen olla oikealla paikalla myös tajuamattaan? Onko mahdollista, että ihminen etsii, pyrkii, tuntee jatkuvaa sisäistä levottomuutta, vaikka oikeasti olisi juuri sillä paikalla ja siinä tehtävässä, missä hänen sillä hetkellä kuuluukin olla?
Entä onko kysymyksessä ihmisen ’oikeasta paikasta’, jossa hänen ’kuuluu olla’, ylipäätään mitään järkeä?
Mitä ääntä ihmisen pitäisi sisällään eniten kuunnella, jos äänet puhuvat ristiin? Mitä jos yksi ääni sanoo, että sinun on tyydyttävä osaasi, sinun on nähtävä kaikki elämän tarkoitus ja merkitys juuri tässä ja nyt, sinun on pysähdyttävä ja oltava läsnä tässä hetkessä ja näissä olosuhteissa – ja toinen ääni sanoo vähintään yhtä kovaan ääneen, että jatka etsimistä, jatka pyrkimistä, kulje eteenpäin, et ole vielä perillä, et ole sillä paikalla ja siinä tehtävässä, mikä sinua odottaa? Voiko näiden äänien välille löytää mitään kompromissia? Vai onko valittava puolensa? Jos on, niin millä perusteella?
Sitten tässä kaikessa on vielä tällainenkin näkökulma:
”Kaikki nämä unet
kirkkaat
väkevät
eivät ne turhia.
Ehkä vasta seuraava sukupolvi
elää ne todeksi
niin kuin me nyt elämme todeksi
edellisten sukupolvien unia
joiden varassa jaksoivat
pitkän kovan elämänsä
tylyt tiet
yöt pitkät
tähdettömät.”
– Maaria Leinonen
Jatkakaa ystävät tätä haparoivaa blogia, kertokaa omia ajatuksianne, mietteitänne, kokemuksianne, oivalluksianne näistä teemoista!
Minuuden kokee syvimmin vihassa .Silloin tietää mitä ajattelee ja mitä ei ajattelee. On syntynyt raja joka määrittelee minuuden. Kaikki vihanlitesojat dogmaattiset fundamentalistit ovat minän vartijoita. Ja me menemme ansaan luullen puolustavamme jotakin pyhää ja luovuttamatonta. Identiteetin puolustajat ovat hyvin pienen jumalan palvelijoita minuudessaan. He maksavat minä koemuksesta pahan hinnan.
Rakkaus sulattaa rajat ja minuus on muuttunut Me Olemme -kokemukseksi. Hetkeksi minuus liukenee ja avaa sielumme vastaanottaviseksi rakkauskohteemme olemukselle. Identiteettimme laajenee hetkeksi osallistuen luomisen rajattomuuteen. Kaipuu ei enään koskaan tule jättämään meitä rauhaan . Mutta eikö se ole hintansa värtti?
Kiinnostavia ajatuksia, Markku! En kylläkään ymmärrä ihan kaikkea, mitä kirjoitat.
Tuon ymmärrän, että viha voi rajata minuutta. Tulkitsenko oikein, jos luen, että sinun mielestäsi tuo minuuden määrittäminen vihan kautta on negatiivinen asia? Itse nimittäin näen, että toisinaan se on myös hyvin myönteinen asia. Jos ihminen esimerkiksi on elänyt pitkään muiden alistamana ja kaltoin kohdeltuna, hän saattaa jossain vaiheessa vihan voimalla kyetäkin vetämään ympärilleen ne turvalliset rajat, joihin hänellä on ihmisenä ehdoton oikeus. Sen jälkeen muut eivät enää pääse ylittämään hänen minuutensa rajoja vahingoittaen ja tuhoten. Sehän on arvokasta!
Mutta sitten siinä on tietenkin tuo toinen puoli, jonka tuot esille: vihan voimalla voidaan vartioida myös jotakin sellaista, joka ei lopulta ole edes itsensä etu, saati muiden.
Kautta koko ihmiskunnan historian on tunnettu se, että ihmisellä on oma korkeampi Minuus eli Isä meidän joka on henkemme taivaissa kuten Jeesus sen ilmaisi. Tämä on vain kirkollisissa piireissä ymmärretty omalla tavallaan.
Jo Kalevalamme kuvaa tämän Minuutemme Pohjan-neitona, jota kalevaiset uroot tavoittelevat. Kuten Kalevalassakin niin ihmisen tulee puhdistaa itsensä, että kelpaa tälle morsiamelleen tai kuten Jeesus nimitti taivaalliseksi ylkäksi koska juutalaisuus oli patriarkaalinen. Kalevala on matriarkaalinen.
Pohjolan häät kuvaavat sitten sitä yhtymistämme tämän neitomme eli korkeamman Minuutemme kanssa jolloin Isä ja minä olemme yhtä.
Jos olet kiinnostunut tutustumaan enemmän ja seikkaperäisesti tähän asiaan niin käy kurkkaamassa Kalevalais-kristillisillä kotisivuillani.
os. http://www.kauno-mannonen.fi
Haastavan kysymyksen heitit Emilia!
Ensinnäkään en voi tietää kuka minä olen.
Televisiokuva syöttää tajuntaamme 12 milj kuvapistettä sekunnissa. Me emme voi nähdä niitä, me näemme kuvan, jotain jonka mielemme on rakentanut noista aineksista.
Tietoisuutemme käsittelee 7 +/- 2 bittiä sekunnissa. Madeleinen hääkuvasta voimme katsoa silmiä, tai pukua, mutta vain vuorotellen.
Tuo tietoisuutemme on onneksi kuin taskulamppu. Me voimme suunnata sen valokeilan mihin haluamme.
Valtaosa elämästämme on automaatiota, toimintaa tietoisuuden ulkopuolella. Tuo korkeampi henkinen tietoisuus on hybristä.
Ei suotta sanota että kaikilla asioilla on kaksi syytä; oikea syy ja hyvä syy. Useihin ongelmiin meillä on ratkaisu, hyvä tai huono, ennekuin edes tajuamme mistä siinä oli kysymys. Siksi me hermostumme lasten ja Emilian todellisiin kysymyksiin, ”älä kysyle tyhmiä”.
Kun ajan tunnin kemuraista tietä ystäväni luo, joudun reagoimaan jokaiseen vastaantulevaan autoon. Perille tultuani ei minulla ole aavistustakaan montako autoa kohtasin.
Kerran pihalle tullessani näin nurmikolla linnun jota en tuntenut. Kiersin autotallin taitse lähemmäksi katsoaam. Ei se ollutaakn lintu, se oli pieni kanto. Sitten tajusin ettei meidän nurmikolla ole tuossa kohtaa kantoa. Astuin lähemmäksi. Se oli syksyn ensimmäinen ruskea vaahteranlehti. Pointti oli siinä että koko ajan näin jonkin merkityksen, en ruskeaa tuntematonta täplää. Näin me näemme merkityksiä myös ihmisympäristössämme. Itse luomiamme.
Tuo omakuvamme, se mitä luulemme minäksemme, on samanlainen kuva jolla näemme olevan merkityksiä, jopa ainutkertaisuutta.
Olen vaihtanut ammattia kolme kertaa. Joka kerta olen tehnyt työstäni minulle sopivan, käyttänyt sitä mitä minulla on. Mitä luulen minulla olevan.
.
Kiinostavaa pohdintaa Emilialta.
Minän etsintä. Kuka olen? Millainen olen? Mitä haluan? Mitä osaan? Mitkä ovat luonteenpiirteeni, heikkouteni ja vahvuuteni? Millainen olen omissa silmissäni? Minkälainen olen muiden silmissä?
Ajattelenko oman aivotoimintani kautta, vaiko toisten: mitä muut minusta ajattelevat? Luotanko omaan arvostelukykyyni itsestani, vaiko enempi toisten? Tarvitsenko toisilta vahvistusta käsitykselle, että olen ihan hyvä ja arvostettava ihminen omana itsenäni.
Minulle tuo omien heikkouksieni ja vahvuuksieni löytyminen, hyväksyminen ja myöntäminen, on ollut ratkaiseva tekijä rauhoittumiselleni itseni suhteen. Tiedän suunnilleen ne rajat, joidenka puitteissa pystyn toimimaan. Esimerkkinä vaikka pianonsoitto: mun raja menee virsissä ja kansanlauluissa ja vaikka kuinka niitäkin hioisin, virhelyöntejä tulee ihmeen paljon
Toinen vapauttava tekijä itseni löytämiselle ja hyväksymiselle on ollut se, että ajattelen asioita ensisijaisesti omien aivojeni kautta. Lapsena ja nuorena ajattelin automaattisesti muiden ihmisten mahdollisten mielipiteiden ja ajatusten kautta ja se, jos mikä, on raskasta.
Varsinkin jos lähipiirissä on ihmisiä, joilla on auktoriteettia itseesi, ajattelet väkisinkin heidän aivotoimintansa kautta asioita: mitä se, se ja se henkilö ajattelee ja sanoo, jos minä nyt teen niin, näin tai noin, ostan tämän tai tuon puseron jne.
On ollut mahtavaa vapautua ajattelemaan, mitä MINÄ ajattelen asioista ja päästä sellaisesta ajattelukuviosta irti, että mitä MUUT/tietyt henkilöt ajattelevat asioista, jotta voin olla sitten samaa mieltä heidän kanssaan.
En tiedä, vastaako ajatukseni Emilia olleskaan omiasi, mutta tämmöistä kirjoituksesi poiki kohdallani tällä kertaa
Tahtoo siis sanoa, että oman minuuden etsinnässä saattaa olla esteenä jonkun toisen ihmisen mielipide itsestä. Eli jonkun ihmisen mielipide ja ajatukset minusta muodostavat minulle minäkuvan itsestäni. Toisella on siis ”totuus” minusta. Silloin ei pysty muodostamaan omaa käsitystä itsestä, jos se on jonkun toisen muodostama. Voi olla tosi vaikeaakin alkaa luottamaan ensisijaisesti omaan arvostelukykyyn itsestä, jos on kauan antanut toisen ihmisen mielipiteiden muodostaa sitä.
Jos omaa minuutta hallitsee toinen ihminen, tiedostaen tahi tiedostamatta, kenenkään järkipuhe olemaan välittämättä tuon ihmisen mielipiteistä ei välttämättä auta asiaan. Tiedän kokemuksesta, että mielenhallinnasta on vaike päästä irti, tosi vaikea.
Asiaa voi testata jokainen tykönään. Teet mielessäsi jonkun ratkaisun tai toiminnan. Mietit, tuliko mieleesi heti joku henkilö, jonka mielipiteellä ratkaisuun/toimintaan on sinulle iso merkitys. Tietty esim. parisuhteessa edellytetään yhteispeliä ja kompromisseja, mutta mitään mitätöimistä ja jyräämistä ei siinäkään saa olla.
Joskus vaikka haudan takaa oman vanhemman mielipiteellä saattaa olla ohjaavaa vaikutusta lapsen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin. Nimittäin jos vanhempi on ollut vahva auktoriteetti eläessään.
Samoin ihminen, jonka vaikutuspiirissä ei enää edes ole, saattaa määrätä hirveästi elämääsi edelleenkin: mielipiteet ovat selkäytimessä.
Nää on vaikeita juttuja. Japanissa, näin olen kuullut, laitetaan kiusaajan kuva nyrkkeilysäkkiin ja annetaan mojovia mäjäyksiä oikein olan takaa hänelle. Olen kuullut myös olevan terapeuttista kuvitella kiusaaja vastapäiselle tuolille kunnon puhutteluun, kera karjunnan ja lentävän suuvaahdon.
No, nää ajatukset pohjautuvat omiin kokemuksiini.
Emilian esille nostama kysymys kuuluu tieteen piirissä perinteisen yksilöpsykologian ja sosiaalisen sosiaalipsykologian jännitteeseen. 1800-1900 -lukujen suurista kertomuksista (freudilaisuus, darwinismi ja marxismi) ensin mainittu elää kulttuurissamme vähiten perusteltuna arjen perusoletuksena.
Olemmeko me niin ainutlaatuisia yksilöitä kuin väitämme olevamme? Näyttöä ei ole. Ei ole näyttöä, että minä olisin ainoa kaltaiseni ihmiskunnan historiassa, ei edes että tällä hetkellä. Ihmisen ja banaanin dna on 50-70 % sama, ihmisen ja gorillan 90 %. Vaikka emme ole puoliksi banaaneja, emme nyt täysin erilaisiakaan siis ole. Identtisien kaksosten tutkimuksessa on saatu hämmästyttäviä tuloksia. Ns. susilapsitapaukset puhuvat sen puolesta, että ilman lajitovereita emme kasva heidän kaltaisiksiin. Seitsemän ensimmäistä elinvuotta ovat ratkaisevat, sen jälkeen emme enää sosiaalistu ihmsielämään jos ei ennen sitä. Kumpaa meissä on enemmän, samanlaisuutta toisiimme vai yksilöllisyyttä? Enemmän meissä on samanlaisuutta ja löytääksemme ns. minuutemme tarvitsemme toisiamme. Ilman toista ei ole minua.
Vapaa, itsenäinen rationaalinen yksilö on illuusio. Elämme kaiken aikaa autonomian ja tarvitsevuuden (ts. riippuvuuden) jännitteessä. Vaikka pyrimme autonomiaan, emme tule toimeen ilman toisia. Tästä haastetta emme pääse irti vaikka kuinka kukoistavaa yksilöllisyyttä mainostettaisiin.
Olla ns. oma itsensä on tyhkä käsite. Kun sanotaan, että tule sellaisena kuin olet, mitä sillä tarkoitetaan? Tule itsekkäänä, petturina, pedofiilina, juoppona, massamurhaajana, ahneena, kateellisena jne? Vai tule jonkinlaisena ideaalina, jota ei ole olemassakaan? Olla oma itsensä tarkoittaa olemista ympäristön rooliodotusten rajoissa. Kun niistä poikkeaa, sanotaan että mikä tuokin kuvittelee olevansa.
Perinteinen yksilöpsykologia kuvittelee itsenäisen, vapaan yksilön, jolle sosiaalinen on lähinnä häiriö. Tällaisia olivat tutkimusasetelmat vuosisadan. Tähän perustuu puhe itsen toteuttamisesta. Jospa haluaisi toteuttaa itseä tuhoamalla ympäristöä? Puhutaan esisosiaalisesta yksilöstä.
Minä uskon vastakohtana läpeensä sosiaaliseen yksilöön. Perinteisen psykologisen teorianmuodostuksen uudelleen arvioinnin sekä uuden teorianmuodostuksen kautta on havahduttu tähän, olemme läpemme sosiaalista. Mitäpä muutakaan esim. kleinilainen objektisuhdeteoria on, vaikka sitä on perinteisesti tulkittu aivan toisin. Me synnymme ja kehitymme suhteissa. Sosiaalinen on ennen yksilöllisyyttä.
En viitsisi namedroppailla, mutta tämän verran on pakko. On mielenkiintoista, kuinka viime vuosisadalla samaan aikaan jenkeissä ja Neuvostoliitossa kaksi tutkijafilosofia tuli tähän tulokseen toisistaan tietämättä: Vygotsky ja Mead. Vygotsky kävi kirjeenvaihtoa Piaget´n kanssa, kun ei päässyt tapaamaan, ja oivalsi ettei Piaget´n ja kumppaneiden kehityspsykologinen teoria voi olla ihan niin. Peruste oli vialla, usko yksilön sisällä olevaan kasvuvoimaan joka tulee siin ikään kuin itsestään. Mitään ei synny itsestään vaan ainoastaa suhteessa toisiin. Me olemme ympäristömme tuotteita ja ilman sosiaalista kuihdumme pois.
Emilia, ystäväsi oli paitsi moderni myös postmoderni ja olen hänen kanssaan samalla kannalla.
Amerikkalaiselle 1930-1970-luvun valtavirran sosiaalipsykologialle ”sosiaalinen” oli lähinnä vihollinen, kuten Raimo toteaa. Sosiaalisen sosiaalipsykologian edustaja George Herbert Mead oli kiinnostava poikkeus, samoin tietysti NL:ssa Vygotsky.
Yksilö identiteetteineen ja omatuntoineen/minäkäsityksineen rakentuu kyllä varmasti suurelta osin sosiaalisesti. Silti. Nykyinen käyttäytymisgenetiikka ihan aiheellisesti väittää, että kaikella käyttäytymisellämme on myös geneettinen perusta. Yksilöt ovat erilaisia jo syntyessään. Erilaiset yksilöt erilaisine tempperamenttipiirteineen reagoivat jo vauvana täysin samaan ympäristöön(esim koti/äidin tai isän hoiva jne.) eri tavoin. Jokainen äiti/isä tietää kuinka vauva eroaa toisesta vauvasta jo ensiparkaisusta. Se konstruktio mitä ”yksilöksi” sanotaan on monimutkaisen, ja toisiaan ehdollistavan, vuorovaikutuksen tulos. Geneettinen perimä sekä vaikuttaa ympäristöön/kokemukseen, että muokkautuu sen vaikutuksen tuloksena. Toisin sanoen mitään betoniin muovattua autentista itseä/”minää”, joka odottaa löytymistään, ei mielestäni ole olemassa, muuta kuin päiväunissa/romantiikan ajan klassisessa kirjallisuudessa.
Perinteinen psykologia on sillä tavoin uudelleen arvioitu pariinkin kertaan, että individualistisesta psykologiasta on hyvin lyhyen sosiaalisen vaiheen kautta siirrytty enempi käyttäytymisgenetiikkaan ja neuropsykologiaan.
Psykoanalyysia ja siihen liittyvää teorianmuodostusta aiheellisesti pidetään lähinnä (huonona) ajanvietekirjallisuutena. Alunperin Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriakin on muokattu ja uudelleenarvioitu moneen kertaan ja kohta varmasti lopullisesti kuopattu.
Kiitos Lauri kiehtovasta pohdinnastasi! Esimerkkisi siitä, miten automaation lailla luomme todellisuuttamme ja sen merkityksiä mielessämme jatkuvasti – nähden ja tulkiten näkemäämme ja kokemaamme välillä oikein ja välillä väärin – ovat todella puhuttelevia.
Kauno: Tapasi lähestyä Kalevalaa ja Raamattua on minulle kovin vieras. Oma mielenkiintoni Kalevalaa kohtaan on ollut lähinnä folkloristinen ja kansatieteellinen. Kiitos ajatuksistasi joka tapauksessa.
Vuokko, tämä on myös minulle olennaisen tärkeää nykyisin, mistä kirjoitat:
Varsinkin jos lähipiirissä on ihmisiä, joilla on auktoriteettia itseesi, ajattelet väkisinkin heidän aivotoimintansa kautta asioita: mitä se, se ja se henkilö ajattelee ja sanoo, jos minä nyt teen niin, näin tai noin, ostan tämän tai tuon puseron jne. On ollut mahtavaa vapautua ajattelemaan, mitä MINÄ ajattelen asioista ja päästä sellaisesta ajattelukuviosta irti, että mitä MUUT/tietyt henkilöt ajattelevat asioista, jotta voin olla sitten samaa mieltä heidän kanssaan.
Vaikka itselläni ajatusten, pohdinnan ja elämäni ratkaisujen jumittajana ei olekaan ollut mikään uskonnollinen yhteisö, ja kokemukseni ovat siis sikäli erilaiset kuin sinulla, niin tunnistan aivan kirkkaasti tuon, miten ajauduin jo varsin varhaisessa vaiheessa ajattelemaan muiden aivoilla, ottamaan aina esi sijaisesti huomioon muiden toiveet, vaatimukset, ajatukset ja mielipiteet. Pikku hiljaa ajauduin tilanteeseen, jossa minulla ei ollut enää minää oikein ollenkaan. Siitä on onneksi edetty melkoisia karhunaskeleita parempaan suuntaan jo! Minulla nuo minuudenmenettämisen kokemukset liittyivät ensi sijaisesti sairaita muotoja saaneeseen entiseen avioliittooni. Vielä eron jälkeenkin sain itseni pitkään kiinni siitä, että ajattelin jokaisen kysymyksen ja ratkaisun kohdalla ensin hädissäni, mitä ex-mieheni tästä ajattelee. Piti tehdä todella paljon tietoista psyykkistä työtä vapautuakseen tuosta ja löytääkseen itselleen oikeuden pohtia: mitä MINÄ tästä ajattelen…