Yksi yleisimmin toistetuista väitteistä uskontokeskusteluissa kuuluu: ”Kristinuskon nimissä on tapettu enemmän ihmisiä kuin minkään muun uskonnon nimissä.” Väite kuulostaa vakuuttavalta, mutta harvemmin sen yhteydessä kerrotaan, mihin se perustuu tai mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.

Kun historiaa tarkastellaan lähemmin, huomataan nopeasti, ettei asia ole lainkaan niin yksinkertainen.

Mitä tarkoittaa ”kristinuskon nimissä”?

Ensimmäinen kysymys kuuluu, puhutaanko ihmisistä, jotka ovat olleet kristittyjä, vai itse kristinuskon opetuksesta.

Nämä eivät ole sama asia.

Lähes kahdentuhannen vuoden ajan suuri osa Euroopan kuninkaista, keisareista ja hallitsijoista tunnusti kristinuskoa. Kun heidän valtakuntansa kävivät sotia, uskonto kulki usein mukana lippujen, puheiden ja perustelujen muodossa. Mutta sodan todelliset syyt olivat monesti aivan muualla: vallassa, alueiden hallinnassa, kaupankäynnissä, luonnonvaroissa tai poliittisissa liittoutumissa.

Historia osoittaa, että uskontoa on usein käytetty oikeuttamaan päätöksiä, jotka olisi tehty joka tapauksessa.

Jeesuksen opetukset ovat poikkeuksellisen rauhanomaisia

Jos kristinuskoa tarkastellaan sen perustajan opetusten kautta, kuva muuttuu täysin.

Jeesus ei koskaan kehottanut levittämään uskoa väkivallalla.

Päinvastoin, hän opetti:

• Rakastakaa vihollisianne.
• Rukoilkaa vainoojienne puolesta.
• Kääntäkää toinenkin poski.
• Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

Kun Jeesus pidätettiin, yksi hänen opetuslapsistaan tarttui miekkaan puolustaakseen häntä. Jeesus käski laskemaan miekan pois. Hän ei kehottanut seuraajiaan taistelemaan hänen puolestaan eikä perustamaan uskontoaan aseiden voimalla.

Tämä on merkittävä ero verrattuna siihen, miten monet myöhemmät hallitsijat toimivat.

Ensimmäiset kristityt eivät olleet sotureita

Ensimmäisten noin kolmensadan vuoden aikana kristityt olivat itse vainottu vähemmistö.

Monet kieltäytyivät asepalveluksesta juuri siksi, että uskoivat Jeesuksen opetusten kieltävän tappamisen. Heitä vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin uskonsa vuoksi.

Kristityt eivät tuolloin vallanneet valtioita eivätkä perustaneet armeijoita.

Tilanne muuttui vasta 300-luvulla, kun Rooman keisari Konstantinus laillisti kristinuskon ja myöhemmin siitä tuli valtakunnan uskonto.

Tämän jälkeen kirkko ja valtio alkoivat vähitellen sulautua yhteen.

Kun kirkko ja valtio yhdistyivät

Keskiajalla Euroopassa uskonto ja politiikka olivat lähes erottamattomia.

Kun kuningas lähti sotaan, myös kirkon johto saattoi siunata sotaretken.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sota olisi johtunut Jeesuksen opetuksista. Useimmiten kyse oli hallitsijoiden valtapolitiikasta, jossa uskonto toimi moraalisena oikeutuksena.

Historiassa on lukemattomia esimerkkejä siitä, kuinka uskontoa on käytetty perustelemaan tekoja, joiden todelliset syyt olivat poliittisia tai taloudellisia.

Ristiretket

Ristiretket ovat tunnetuin esimerkki kristinuskon nimissä käydyistä sodista.

Niiden tavoitteena oli vallata takaisin kristityille tärkeinä pidettyjä pyhiä alueita Lähi-idässä.

Sotien aikana tapahtui paljon julmuuksia. Uhriksi joutuivat muslimit, juutalaiset ja myös itäiset kristityt.

Nykyään lähes kaikki historioitsijat kuitenkin korostavat, etteivät ristiretket olleet pelkästään uskonnollisia hankkeita.

Niihin liittyivät myös:

• valtataistelu Euroopan hallitsijoiden välillä,
• kauppareittien hallinta,
• taloudelliset edut,
• maaomaisuuden tavoittelu,
• paavin poliittisen vallan vahvistaminen.

Uskonto oli yksi tekijä, mutta ei ainoa eikä usein edes tärkein.

Inkvisitio

Inkvisitio tunnetaan yhtenä synkimmistä luvuista kirkon historiassa.

Harhaoppisuudesta epäiltyjä kuulusteltiin, osa joutui kidutetuiksi ja osa teloitetiin.

Nykyhistoriantutkimus kuitenkin osoittaa, että inkvisitiosta on vuosisatojen aikana liikkunut myös paljon liioiteltuja käsityksiä. Uhrien määrä oli vakava, mutta huomattavasti pienempi kuin vanhemmissa arvioissa usein väitettiin.

Tämä ei tee tapahtumista hyväksyttäviä, mutta muistuttaa siitä, että historian tutkimuksessa pyritään mahdollisimman tarkkoihin tietoihin.

Oliko kyse kristinuskosta vai vallankäytöstä?

Tähän kysymykseen ei voi vastata yhdellä sanalla.

Sotia kävivät kristityt hallitsijat.

Ne käytiin usein kristillisten tunnusten alla.

Mutta samalla niiden taustalla olivat lähes aina politiikka, talous, valtataistelut ja alueiden hallinta.

Monet tutkijat katsovatkin, että olisi harhaanjohtavaa sanoa kaikkien näiden sotien johtuneen kristinuskon opetuksista.

Pikemminkin kyse oli siitä, että uskonto ja valtio olivat niin tiiviisti sidoksissa toisiinsa, että uskontoa käytettiin oikeuttamaan valtion tavoitteita.

Entä islam ja jihad?

Nykykeskustelussa kristinuskoa verrataan usein islamin ääri-ilmiöihin.

On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan uskonto ja sen erilaiset tulkinnat.

Jihadistijärjestöt perustavat toimintansa omaan tulkintaansa islamin pyhistä teksteistä. Valtaosa maailman muslimeista torjuu nämä tulkinnat.

Samalla tavalla keskiajan ristiretkeläiset uskoivat toimivansa kristinuskon puolesta, vaikka monet nykykristityt katsovat heidän toimineen vastoin Jeesuksen opetuksia.

Historioitsijan tehtävä ei ole ratkaista, kuka oli ”oikea uskovainen”, vaan tutkia, mitä tapahtui, miksi tapahtui ja millaisia perusteluja ihmiset käyttivät.

Onko väite ”kristinusko on tappanut eniten” totta?

Tähän ei ole olemassa luotettavaa vastausta.

Kukaan ei pysty laskemaan kaikkia historian kuolonuhreja eikä erottamaan, kuinka moni kuoli uskonnon vuoksi ja kuinka moni politiikan, valloitusten tai taloudellisten syiden vuoksi.

Siksi vakava historiantutkimus suhtautuu tällaisiin väitteisiin hyvin varovaisesti.

On myös muistettava, että ihmiskunnan suurimmat joukkomurhat 1900-luvulla eivät liittyneet uskontoihin vaan maallisiin ideologioihin. Miljoonia ihmisiä kuoli totalitaaristen valtioiden vainoissa, pakkotyössä, nälänhädistä ja maailmansodissa.

Johtopäätös

Historia osoittaa kiistatta, että kristityt ovat tehneet hirvittäviä tekoja ja että väkivaltaa on harjoitettu myös kristinuskon nimissä. Tätä ei voi eikä pidä kiistää.

Samalla historia osoittaa, ettei Jeesuksen oma opetus kehottanut levittämään uskoa asein. Hänen sanomansa korosti anteeksiantoa, vihollisen rakastamista, rauhaa ja lähimmäisen auttamista.

Tästä syystä monet historioitsijat katsovat, että kristinuskon historian väkivaltaisimmat luvut kertovat ennen kaikkea siitä, mitä tapahtuu, kun uskonto sidotaan poliittiseen valtaan. Silloin uskonnosta voi tulla väline, jolla oikeutetaan sellaisia tekoja, joita sen alkuperäinen sanoma ei opeta.

Ehkä historian tärkein opetus onkin tämä: mikään uskonto, ideologia tai aate ei itsessään tee ihmisistä väkivaltaisia. Väkivalta syntyy ihmisistä, jotka käyttävät uskontoa, politiikkaa tai mitä tahansa muuta maailmankatsomusta omien tavoitteidensa välineenä.

Siksi historian tutkiminen on tärkeää. Se auttaa erottamaan toisistaan uskonnon alkuperäisen sanoman ja sen, mitä ihmiset ovat sen nimissä eri aikoina tehneet.

Timo Tynkkynen