Onko klassinen kristinusko katoamassa?

[Timo Eskola:] Miksi herätysliikejärjestöt perustivat oman teologisen instituutin 25 vuotta sitten? Selityksiä löytynee monia, ja perusteet varmasti vaihtelevat näkökulmasta riippuen. Perustajien oma käsitys on aina ollut suuria periaatteita ajatellen sama: STI on syntynyt ennen kaikkea raamattukiistan ja teologian sisällön tähden. Herätysliikkeet eivät enää luottaneet siihen raamatuntutkimukseen ja teologian tulkintaan, jonka mukaan yliopistossa koulutettiin tulevia pastoreita.

Teologista työtä tarvitaan kirkon tähden. Kirkossamme on ollut ennen ja yhä vaikuttaa eri suuntauksia ja puolueita, jotka kiistelevät siitä, mitä suomalaisille kristityille tai jälkikristityille tulisi julistaa. Miten Raamattua tulisi tulkita? Minkälainen teologia palvelee parhaiten ihmisiä luterilaisen perinteemme hengessä? Herätysliiketeologia haluaa antaa tähän panoksensa ja tukea teologiaa opiskelevia nuoria.

Instituutin historian aikana omat teologimme, niin eri työntekijät kuin ystäväteologimmekin, ovat työstäneet teologisia arvioita ja kannanottoja moneen yksityiskohtaan kirkon keskustelussa. STI on esiintynyt korkealla profiililla, kun on keskusteltu esimerkiksi eksegetiikan metodeista, vanhurskauttamisesta, äärikarismaattisuudesta, virkakysymyksestä tai rekisteröidyistä parisuhteista. Sen lisäksi on huomattava, että kirkossamme käytävän raamattukiistan taustalta löytyy merkittävä erimielisyys itse teologian luonteesta. Miten ihminen kohtaa Jumalan? Onko Jumalalla ylipäätään enää mitään viestiä tälle maailmalle?

Todellinen kiista evankeliumista

Luterilainen teologia on jo vuosikymmenten ajan – Saksassa jo vuosisatojen ajan – saanut kilpailijakseen radikalismin teologian. Se on lähes täydellisesti luterilaisen teologian vastakohta, aivan hämmentävällä tarkkuudella. Teologisen radikalismin ensimmäisen teesin mukaan ihminen ei ole langennut. Käsitys synnistä hylätään ja sen tilalle tulee yleishumanistinen kasvatusihanne. Tämä periaate voidaan löytää yhä tänään Suomessa jopa monista teologisen tiedekunnan tenttikirjoista.

Koska tuon käsityksen mukaan mikään ei estä ihmistä rakentamasta johdonmukaisesti omaa jumalakuvaansa, Jumala voidaan radikalismin mukaan löytää ihmisen omien päätelmien avulla. Sitä eivät estä synti tai lankeemus. Suomalaisessa keskustelussa onkin jouduttu törmäämään mitä erilaisimpiin jumalakuva-kirjoihin, joissa ilmoitus ja inkarnaation todellisuus on kiistetty.

Jumalan ja maailman välillä ei radikalismin aatteiden mukaan ole minkäänlaista konfliktia.  Lankeemuksen ei ajatella erottavan ihmistä Jumalasta, saatikka asettavan ihmistä Jumalan tuomion alle. Mihin ihminen tällaisen sanoman keskellä tarvitsisi sovitusta?

Klassinen kristinusko kriisissä

Tällä hetkellä näyttää siltä, että kirkon teologien liberaali siipi on aloittanut taistelun niitä tahoja vastaan, jotka sanovat edustavansa klassista kristinuskoa. Liberaali tulkinta vaatii perinteisen teologian hylkäämistä ja moniarvoista teologiaa. Kärkevimpien puheenvuorojen mukaan kukaan ei voi enää sanoa toiselle, mitä kristinuskon pitäisi opettaa. Tämä koskee jopa Jeesuksen sovituskuolemaa, synnin todellisuutta ja ylösnousemuksen ruumiillisuutta.

Samaan aikaan kuitenkin itse termi ”klassinen kristinusko” suututtaa keskustelijoita. Jopa eräät kirkon johtajat ovat osallistuneet kiistaan ja vaatineet, että kirkon tunnustukselliset piirit eivät saa omia tätä termiä itselleen. Myös uudistajat haluavat edustaa klassista kristinuskoa.

Mitä kristinuskon sitten pitäisi nykyään olla? Yleisellä tasolla on tietenkin helppo sanoa, että yksinkertainen usko Jeesukseen ja Raamatun opettamaan evankeliumiin on klassista uskoa. Mutta mitä kaikkea siihen pitäisi sisällyttää?

Varhaiset uskontunnustukset ovat hyvä lähtökohta. Sen jälkeen ei sisällön osalta aina päästä kovin pitkälle eri kirkkokuntien kesken. Esimerkiksi yksimielisyys kasteesta ei näytä kuuluvan yleiseen klassisen kristinuskon määrittelyyn. Baptistit ja helluntailaiset varmasti ajattelevat kannattavansa klassista kristinuskoa, vaikka eivät hyväksykään suurten kirkkojen kastekäsitystä.

Monet sisällyttävät klassiseen kristinuskoon myös käsityksen kirkon pysyvyydestä ja saarnaviran tärkeydestä. Rakenteet edustavat klassista uskoa siinä missä opitkin. Ehtoollisliturgia ja ehtoollisen vietto edustavat varmasti klassista kristinuskoa, vaikka näitä kahta seikkaa on joskus vaikea tuoda mukaan keskusteluun. Teologista työtä tarvitaan siis jatkuvasti.

Hyvää teologiaa etsimässä

Toisin päin ajatellen kysymys on hieman selvempi: kuka luopuu klassisesta kristinuskosta? Teologian liberaali tulkinta luopuu siitä monessa mielessä. Ensinnäkin kristinusko vaarantuu, jos uskosta tehdään pelkkää moraalia ja yhteiskuntaoppia. Tällainen teologinen suuntaus on kauan vaikuttanut Suomessa.

Toiseksi klassinen usko vaarantuu, jos pelastusopista luovutaan. Sen pitäisi olla itsestään selvää, mutta nykyään se ei ole sitä. Radikalisoitunut teologia ei enää pidä ihmistä syntisenä, joka tarvitsee sovitusta. Silloin teologia kriisiytyy väistämättä.

Kiistan kiivaimmat keskustelut käydään teologian opetuksen ympärillä. Mitä tuleville papeille opetetaan ja mitä heidän odotetaan julistavan seurakunnissa? Suomessa näyttää yhä siltä, että valtion yliopiston koulutuksen avulla teologian maistereista leivotaan konsultteja. Ulkokohtainen esittely on silloin ainoa tapa, jolla Raamattuun voidaan suhtautua. 

Teologista instituuttia ja teologista opetusta tarvitaan siksi, että teologiassa säilyisi veren maku, Kristuksen sovintoveren maku. Ihminen ei toki ole demoni, eikä ketään ole valmistettu valmiiksi helvetin liekkejä varten. Mutta ihmiskunta elää langenneena ja sidottuna syntiin. Tähän raadollisuuteen ei vastaa mikään muu, kuin ristin evankeliumi. Ihmisten puolesta uhrattu Jeesus Kristus lahjoittaa täydellisen pelastuksen – sola fide, sola gratia.

Timo Eskola

Kirjoittaja on Suomen Teologisen Instituutin tutkija, TT ja FT

Kirjoitus on julkaistu myös Sanansaattaja-lehdessä 13.6.

  1. >>>Heidän siipien alle kutsutaan tiedekunnan eksegetiikkaan törmääviä opiskelijoita ja luodaan uhkakuvia ja jatketaan tätä kirkon hajottamisen teologian luomista.>>>

    En ole yhtään yllättynyt, että näin ylösalaisin asiat voidaan kääntää, kuten tässä Anne Mikkolan kommentissa. Kirkon hajoittaminen lähti alkamaan sieltä, missä hylättiin raamatullinen käsitys virasta ja alettiin sortamaan niitä, jotka eivät suostuneet uutuuteen.

  2. Villen huomiot ovat ihan eri juttu kuin Timo Eskolan STI:n profiilin kohottelu. On kova fakta, että yliopistokoulutus antaa hyvin vähän valmiuksia seurakuntatyön praksikseen. Se tiedetään yliopistossa ja kirkossa.

    Yliopistossa ei oikeasti opeteta saarnaamaan, kastamaan, toimittamaan ehtoollista, laulamaan liturgisia lauluja, veisaamaan virsiä tai johtamaan rukouksia. Siellä ei opeteta käyttämään kirkkokäsikirjaa ja virsikirjaa eikä tutustuta edes katekismukseen.

    Siellä ei opeteta pitämään vapaita hengellisiä puheita, keskustelemaan hengellisistä asioista ja antamaan sielunhoitoa, pitämään oppitunteja ja raamattutunteja, vetämään lasten laululeikkejä, askartelemaan rukoushelmiä yms. Siis konkreettisesti. Jotain pitää suorittaa kirjallisten ohjeiden pohjalta, mutta mitään ei opeteta.

    Niinpä ei olisi pahitteeksi, jos joku järjestäisi säännöllisesti kursseja esimerkiksi saarnaamisesta, Raamatun ja katekismuksen opettamisesta, messuista, kirkollisista toimituksista ja toimituskeskusteluista – niiden teologiasta ja käytännöistä – ja välittäisi siten edellisten sukupolvien kokemuksia tuleville papeille, joista yhä useammat tulevat aktiivisen seurakuntaelämän ulkopuolelta. Ordinaatiokoulutus ei riitä (kaikille).

  3. On taidettu opiskella Kimmon kanssa eri yliopistoissa. Minun opiskellessani teologiaa, oli pakollisena ns. käytännölliset harjoitukset. Siellä harjoitelttin pitämään saarnoja ja toimituspuheita, toimitettiin messuja kukin vuorollamme (tosin ilman ehtoollista), virsilaulua, liturgista laulua, jopa ns. ex tempore-puhekin piti pitää, samoin hartauspuheita eri tilanteisiin. Se, mitä ei harjoiteltu, oli toimitusten käytännön osien suorittaminen, mutta sehän on toimitusten kirjassa yksityiskohtaisesti selostettu. Jos osaa lukea niin sieltä se selviää ja käymällä katsomassa vaikkapa siunaustilaisuutta. Niihinhän jokainen voi mennä. Tämä oli aikoinaan Helsingin yliopistossa. Ja käytännössä ne asiat sitten lopullisesti opetellaan. Mutta nykynuoriso taitaa olla sen verran avutonta, että kaikki pitää valmiiksi ohjata kädestä kiinni pidellen. Jokaisella on myös oma persoonallinen tyylinsä toimituksissa. Se tuo niihin rikkautta.

  4. Osmo,

    Jotain pitäisi kuitenkin keksiä, jotta aivan viime vuosikymmeninä syntynyt kiihtyvä kirkon laskusuhdanne saataisiin kääntymään.

    Koska ihmisten perimmäiset ongelmat (kärsimys, synti ja kuolema) ja kristinuskon sisältö (armo, rakkaus ja elämä) ovat suunnilleen muuttumattomia juttuja, voi kysyä myös avoimen kriittisesti, mikä kirkon työssä ja sen metodeissa – julistuksessa, opetuksessa ja kasvatuksessa – on mennyt pieleen, kun kirkon sanoma ei vetoa ja nuorisostakin on tullut entistä huonompaa.

    Parasta kokemustietoa osaavat antaa tietysti ne kokeneet kirkon työntekijät, jotka ovat olleet itse osallisia ja vastuussa kyseiseen kehitykseen.

  5. Kimmo hyvä. Kyllähän varmaankin me tavalliset sananjulistajat ennen kaikkea vastaamme siitä, että sanomamme ei mene perille. Kirkon isot herrat eivät tee työtä tavallisten ihmisten parissa kirkollisissa toimituksissa ja hartaushetkissä kuin ihan vähän joskus. Mutta parhaamme mekin vähäiset palvelijat yritämme. Lienemme vähän idealistisia ja heikkolahjaisiakin ja kyvyttömiä ymmärtämään nykyistä elämänmenoa (ainakin me vanhimmat). Minäkin yritän koko ajan saarnata synnin synniksi ja julistaa Kristuksen sovintoveren amoa sekä iankaikkisen elämän toivoa. Taaskin tein sitä tänään ruumiinsiunauksessa. Luulen, että puheeni kosketti kuulijoita, ehkä joukossa oli paljon kirkosta etäämmälläkin olevia. Ainakin kiitollista palautetta annettiin tuoreeltaan. Mutta jos vaikutus on vain hetkellinen. Mitä teen? Olen avuton tuon kysymyksen kohdalla. En voi muuta kuin pyytää, että Herrani Kristus voisi jotain siementä kylvää minunkin huonon palvelijansa välityksellä.

  6. Veljeni Kimmo. Tämän selkärangan, siis ihan fyysisen selkärangan, kanssa minulla on jo vuosia ollut ongelmia. Toinen välilevy alhaalta päin on liikkunut ja painaa hermoa. Siksi esimerkiksi viinin jakaminen pyhän sakramentin kohdalla on vaikeaa, koska joutuu kyykistymään pikaria käteen ottaessa. Onneksi virkakasisaret ja -veljet ovat olleet ymmärtäväisiä ja antaneet minun jakaa leivän avustajanakin ollessani. Kiitos heille! Ehkä pitäisi jo luovuttaa tuosta sananpalvelijan virasta. No ensi vuoden kesällä se viimeistään tule eteen, kun täytän 68 vuotta. Eiköhän se jo riitä. Mutta sananpalvelijan virka, jota olen kohta 11 vuotta hoitanut, on paras virka, mitä on olemassa, ellei nyt oteta lukuun ukin virkaa lapsenlasten kanssa.

  7. Klassilliseksi ymmärretty kristinuskon käsitys on selvästi haastettu liberaalisessa kristinuskon käsityksessä.Klassilliseksi käsitetty kristinuskon tulkinta on realiteetti.
    On klassillisen kristinuskon olemassaolon herättämän ongelman vähättelyä, jos sen olemassaoloa ei myönnetä vaan jos se yritetään joko historiallisin tai teologisin argumentein tehdä olemattomaksi.

    Liberaalit yrittivät pelastaa kristinuskon sukupolville, jotka ovat tieteellisesti valistuneita ja asenteellisesti antiautoriäärisiä, siis joko demokraattisen liberaaleja tai modernistisesti suvaitsevaisia.
    Liberaalimismi tai muukaan esim eksistentialistinen kristinuskon tulknta ei ole auttanut palauttamaan kristinuskon asemaa ihmisten elämäntunnon keskeiseksi identiteetiksi, jos näin on ylimalkaan asia koskaan ollutkaan.

    Konservatiivisten näkemä luopuminen ei tuomitse sekulaaria yhteiskuntaa vaan liberaalit . Heidät nähdään luopoina ja siis pahempina kuin maalliset uskonnottomat ihmiset.
    Perinteellinen kristinuskon tulkinta tulee elämään pienissä piireissä, mutta liberaalinen sanoma ei tule koskettamaan ihmisiä sen paremmin.

    Kristinuskon sanoma, niinkuin Raamattu sen kertoo, ei kosketa maallistuneitten ihmisten elämänongelmia .
    Myöskin psykologia on menettämässä asemaansa ja suosiotaan . Syynnä ehkä oivallus siitä, että psykologisen ymmärryksen soveltaminen elämän tilanteisiin vaatii henkistä ponnistelua, joka ei enään tunnu houkkuttelevalta, kun luonnontieteiden tarjoamat kemialliset apuvälineet ovat helpommin saatavilla.

    Todellinen materialismi on valloittamassa maailmaa tavalla josta ei meidän elinaikanamme ole paluuta.

Kirjoittaja

kirjoittajia eri
kirjoittajia eri
VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.