Onko kirkko unohtanut sen, miksi se on olemassa?
Kirkolliskokouksessa on keskusteltu evankelioimisesta. ”Kuulostaa” siltä, että asiasta on paljonkin erilaisia näkemyksiä. Olisikohan syy siinä, ettei oikein ole yksimielisyyttää siitä mistä toiminnasta evankeliomisessa on kyse. Eikä siitä mitä evankelioiminen on ja lopulta, jopa siitä näyttää olevan erimielisyyttä, mitä evankeliumi vaikuttaa.
Silloin on vaikea ja jopa mahdotonta löytää yksimielisyyttä siitä, mikä asema evankelioinnilla tulee kirkossa olla.
Näen evankeliumin hyvin yksinkertaisena sanomana siitä, että Jumala tahtoo antaa meille oman pyhyytensä Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta ja vain meidän usein jopa hatarankin uskon vaikutuksesta.
Evankeliumi toimii vain tietyin edellytyksin ja näiden edellytysten voimassapitäminen on erityinen kirkon tehtävä.
Evankeliumi ei merkitse tietenkään mitäään niille, jotka eivät ole sitä kuule. Moni on sen kuullut, mutta ei ole käsittänyt, mitä se hänen kohdallaan merkitsee, jolloin asia jää merkitystä vaille. Sellaisia seurakuntalaisia kirkossamme on paljon. Se näkyy siinä passiivisuudessa ja voimattomuudessa, joka kirkossa vallitsee.
Evankeliumi kuitenkin saa kuulijansa liikkeelle ja toimimaan. Evankeliumi on liikkeellepaneva voima, joka saa aikaan kuulijoissa aina jotain rakkautta Jumalaan ja lähimmäisiin ja sen kautta toimintaa.
Varsinkin sen Evankeliumi saa aikaan, että kuulijalle tulee halu viedä evankeliumia eteenpäin, eli evankelioida. Juuri tämä pyrkimys ja halu näyttää kirkossa kadonneen ja sen tähden asia on nyt nostettu pöydälle. Evankeliumi on juuri se Jumalan voima, jonka varassa kirkon koko elämä on.
Onko nyt käynyt niin että kirkko on täyttänyt tilansa kaikella muulla ja unhohtanut varsinaisen olemassaolonsa tarkoituksen? Olisiko kirkko löytänyt niin paljon muuta mielenkiintoista tekemistä, niin paljon, ettei sillä ole enää aikaa evankelioimiseen. Olisiko kirkko unohtanut ne asiat, mitä evankelimi aina saa aikaan silloin kun se oikein käsitetään ja omakasutaan?
Eli onko kirkko unohtunut sen mitä evankeliumi on ja samalla sen miksi se itse on olemassa?
Onko kaikesta muusta tullut niin paljon evankeliumia tärkeämpää, ettei evankeliumin keskeistä merkitystä enää tunnisteta?
139 kommenttia
Tulipas tästä kunnon uskonopillinen keskustelu! Siunattua pyhäpäivää kaikille.
Marko Sjöblom:””Nyt ei kannata ruveta liikaa kiistelemään sanoista: asia tässä on tärkeä. Parannus voidaan jakaa kahteen eri lajiin. Suuri parannus on sama asia kuin kääntyä epäuskosta Jumalaan uskovaksi. ””
Tuossa on taasen vesitetty yksi sana eli parannus tai jos oikein haluaisi nähdä jotain hyvää niin suuri parannus on oikea eli kun Jumala kutsuu ihmistä niin juuri parannuksen teko on se millä päästään sisälle Jumalan valtakuntaan ja senjälkeen ottamalla kaste saadaan synnit anteeksi ja Pyhän Hengen lahja, näin Pietari selkeästi sanoittaa.
Pyhitys on senjälkeen mielen muutosta sanan mukaiseksi eli kun alkaa kuulemaan Pyhän Hengen avulla Jeesuksen äänen niin ymmärtää mikä on lihanmieli ja hylkää sen ja alkaa uskomaan Jeesuksen sanaan.
Olenko luopunut kaikesta, no silloin kun huusin Jumalalta apua niin ei ollut mitään mistä pitää kiinni, velkaa oli mahottomasti ja parisuhde karilla, niin eipä ollut oikein mitään mistä luopua.
Mitä merkitystä sillä on olenko ainoa vai en joka uskoo Jumalan sanaan, ei se tee uskovaiseksi jos seuraa ihmisiä ja etsii himiskunniaa ja hyväksyntää, eipä tainnut Jeesuksella olla kovin montaa seuraajaa kun Häntä vietiin ristille.
Tottakai toivoisin ettette minun takia jättäisi tekemästä parannusta ja kääntymistä Jumalan puoleen, mutta eivät nämä kirjootukset ole pelkästään teitä varten joiden tekstejä kommentoin vaan myös niitä lukijoita jotka eivät kommentoi.
Riidan saa varmasti aikaan aina, vastaamalla riidanhaluiseen viestiin. Ihmettelen sitä, miten monet suurella innolla lähtevät sellaista kommentoimaan, vaikka lopputulos on aina sama.
Markon kommenttiin 21.05.2022 10:47:
Tietysti on niin että vaikkapa Hedbergin ja heränneiden kiistat on asetettava sen ajan kysymyksenasetteluihin. Mutta nämä kysymyksenasettelut näyttävät vain jatkuvan vuosisadasta toiseen.
Kun kirkkohistoriaa lukee ja miettii kaikkia niitä ja heidän kohtaloitaan, jotka evankeliumia ovat yrittäneet kirkastaa, niin jää kyllä se käsitys, että todellinen puhdas evankeliumi Jumalan armosta Kristuksessa halutaan aina tukahduttaa ja sen julistajat vaientaa.
Kosti, en minäkään varsinaisesti ole herätysliiketaustainen, vaikka tosin kävin KRS:n rippikoulun. Jumalaan olen aina uskonut ja Raamattuakin aloin lukea jo ihan nuorena ja laulaa hengellisiä lauluja. Ystävien ja koulukaverien kanssa pidimme myös raamattupiiriä.
Jeesuksen merkitys kirkastui kuitenkin vasta myöhemmällä aikuisiällä. Mutta olen ymmärtänyt, että Jumala on pitänyt minusta koko ajan huolta ja kuljetti kohti tätä ymmärrystä, missä nyt olen. Suorastaan ihmeitä olen saanut kokea. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut kuinka suuri varjelus minulla on ollut teilläni.
Etsin kirjahyllystäni Hedbergin kirjoja, mutta löysin vain vanhan pienen vihkosen ”Kristuksen rakkaus syntisiin”. Mutta ihanaa vapauttavaa evankeliumin sanomaa.
Palaan vielä hieman tuohon kristityn osaan ja siihen, että usko ja risti kuuluvat yhteen, kuten myös lohdutus. Mielestäni se ei tule nykyään enää sillä tavalla ilmi, (vai tuleeko näissä ”tasa-arvoisissa” saarnoissa enää juuri ollenkaan) kuin vaikkapa Vanhassa suomalaisessa 1700-luvun virsi- ja evankeliumikirjassa (uusi painos 2001). – ”Suru ilon edell´ Käypi vuosi vuodelt´, Kuitenkin aina kääntyy, Iloksi jällens vääntyy: Jumal´ surun pois ottaa, Sun iloll´ jällens täyttää. (virsi 289).”
Päivi Räsäsen kohdalla risti on tullut varsin läsnäolevaksi. Viimeksi perjantaina eräässä paikallislehdessä Räsäsen otettiin jälleen esille ja viitattiin hänen käräjäoikeudessa saamaansa vapauttavaan tuomioon, mutta samaan hengenvetoon todettiin: – ”vaikka hänen puheensa eivät olleet laittomia, niin toinen kysymys on sitten, onko hänen puhetapansa ollut asiallista ja rakentavaa. Tuomitseva ja ankara puhetapa ihmisen seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistä on erityisen loukkaava, koska kysymys on ihmisyyden perustasta -.” Näin siis, vaikka käräjäoikeus antoi tuomionsa, Räsänen on siitä huolimatta ”syyllinen”, kun hän sattui lainaamaan mm. Paavalin kirjettä. Ollaanko siis menossa siihen suuntaan, että Raamatun sanassa pysyminen kohtaa enemmän ja enemmän vastustusta. Näkyyhän se tosin tälläkin palstalla.
Näinollen kristityn elämään kuuluu erottamattomasti sama risti ja alhaisuus, joka oli ominaista Kristuksen maalliselle elämälle (1Piet. 4:1). Tätä kristityn elämän alhaisuutta, missä kristityt seuraavat Kristusta tulevat hänen kaltaisikseen. Raamattu sanoo sitä myös kristittyjen ristiksi. On ilmeistä, että kun me tunnustamme evankeliumia ristiinnaulistusta Kristuksesta meitä odottaa samanlainen kohtelu kuin mitä Kristuksen osaksi tuli maan päällä (Matt. 10:25). Kristukseen tunnustautumista eivät maailma ja Perkele voi sietää. Tästä rististä Paavali toteaa (Fil3:18): ”Sillä monet, joista usein olen sen teille sanonut ja nyt aivan itkien sanon, vaeltavat Kristuksen ristin vihollisina.”
Luther myös toteaa (Ps.118): ”Emme oppisi tietämään mitä on usko, Sana, Henki, armo, synti, kuolema ja perkele, mikäli kaikki tapahtuisi rauhassa ja ilman ahdistuksen kiusausta. Näin emme koskaan tulisi tuntemaan Jumalaa, lyhyesti sanoen, meistä ei koskaan tulisi oikeita kristittyjä, emme liioin voisi pysyä kristittyinä. Hätä ja ahdistus pakottaa meidät siihen ja pitää meidät kauniisti kristinuskon piirissä. Sen vuoksi meille ovat murhe ja risti yhtä välttämättömät kuin elämä itse ja paljon välttämättömämmät kuin kaiken maailman tavarat ja kunnia.”
Kun elämässä on raskaita aikoja ja sen päälle vielä raskaampia, niin joka Herraan sydämestään uskossa turvaa saa tuntea ilokseen Vapahtajan tunnettavan armon, joka on maailmalta salattu. Näinhän myös Hedberg asian ilmaisi, kun hän uskolla lujasti lohduttautui kaikkia epäuskon ja perkeleen vastaväitteitä ja lain vaatimuksia vastaan. ”Niin pian kuin uskalsin näin tehdä, – sain tuntuvastikin kokea – omassatunnossani rauhaa ja iloa Jumalan ansaitsemattomasta armosta, jota iloisin sydämin ja suurella äänellä aloin kiittää ja ylistää.” (Esa Santakari, Evankeliumin aamunkoitteessa s. 29) Kun Kristus on itse uskossa läsnä me saamme silloin tuon Vapahtajan läsnäolon myös tuntuvasti kokea, kun Herra katsoo sen tarpeelliseksi.
Kosti: ”Ollaanko siis menossa siihen suuntaan, että Raamatun sanassa pysyminen kohtaa enemmän ja enemmän vastustusta. Näkyyhän se tosin tälläkin palstalla.”
Ollaan menty ja edelleen mennään. On surulista nähdä miten monilla ei ole enää mitään käsitystä kristinuskosta, ihan perustavanlaatuiset ydinasiat ovat täysin hukassa ja virheelliset. Raamattu on vain ihmisten ajatuksia Jumalasta. Ei tule mieleen nähtävästi, että jos näin todella olisi, ei meillä mitään muuttumatonta ja kestävää turvaa ja luottamusta Jumalaan voisi edes syntyä. Jos Jumalan sana olisi tällainen, olisi se kuin mikä tahansa romaani. Jos kerran ihmiset vain nyt sattuivat noin ajattelemaan silloin. Nyt on kaikki toisin jne. jne. Tuskin pystyy enää selittämään ihmiselle, joka on noin kaukana tosiasioista yhtään mitään. Ja herjaukset saat osaksesi, se on selvä.
Jeesuksesta näyttää tulleen kirkolle nolo. Sillä jos Jeesuksesta halutaan oikeasti puhua niin kuin Raamattu hänet meille ilmoittaa, niin pitäisi puhua synnistä, syyllisyydestä, tuomiosta ja rangaistuksesta. Pitäisi puhua Jumalan Karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin. Mutta kun synnistä ei puhuta, tuomiosta ei puhuta, Jeesuksen veriuhrista ei puhuta, rististä ei puhuta, uskosta ei puhuta, vanhurskaudesta ei puhuta jne. Saatikka mistään muustakaan ydinasiasta. Evankeliumi ei voi elää, jos ei puhuta, että ihminen tarvitsee sovinnon Jumalan kanssa. Hänen täytyy päästä henkilökohtaiseen suhteeseen Jeesuksen Vapahtajan kanssa.
Lainaan vielä tähän katkelman rovasti Raimo Mäkelän kirjasesta ” Teesejä laista ja evankeliumista” koko luvun Teesi 7 : ”Koska Raamattu on laki ja evankeliumi, on näiden suhde Raamatun ymmärtämisen ja selittämisen perusedellytys, niin että se avaa Raamatun jokaista yksittäistä kohtaa ja koko Raamattua”:
”Laki-evankeliumi ei ole mikään varsinainen oppi niin kuin esimerkiksi oppi Kristuksen persoonasta ja työstä, vaikka se perinteisissä luterilaisissa katekismuksissa ja uskonopeissa eli dogmatiikoissa on yleensä sijoitettu armonvälineiden – Jumalan sanan ja sakramenttien – yhteyteen, vaan se on kaiken, niin uskon kuin elämän ratkaiseva tarkastelunäkökohta, joka antaa kuin etumerkin kaikelle.
Raamattu avautuu Kristus-todellisuudesta, sen pohjalta ja sen kehyksessä. Jeesusta ei ihmisille ole olemassa ilman Raamattua, joka yksin ilmoittaa hänet. Jeesus kuitenkin avaa Raamatun ja tekee sen ensinnäkin Jumalihmisenä. Niin kuin Jeesus on ihminen ja Jumala ja nämä läpäisevät toisensa hänessä Jumalihmisenä, niin Raamattu on inhimillinen, jumalallinen ja interpenetratiivisesti jumalinhimillinen. Suhde on analoginen.
Toiseksi Jeesus esikuvana ja sijaisena avaa Raamatun meille ihmisille lakina ja evankeliumina. Persoona avaa asian persoonille. Lain ja evankeliumin toisensa läpäisevä suhde Raamatussa on analoginen Kristuksen esikuvaisuuden ja sijaisuuden suhteelle, sen taustalla olevalle Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden suhteelle ja Raamatun itsessään olevalle inhimillisyyden ja jumalallisuuden suhteelle.
Raamatun tulkinnan ydin on lain ja evankeliumin suhde. Kristus esikuvana ja sijaisena ja Raamattu lakina ja evankeliumina voidaan ymmärtää vain, jos Kristus uskotaan Jumalaksi ja ihmiseksi ainutkertaisena ja ainutlaatuisena historian henkilönä ja Raamattu hänelle analogisesti jumalalliseksi ja inhimilliseksi.
Jokainen Raamatun kertoma yksittäinen tapahtuma tai muu asia voidaan ja on syytä nähdä Jeesuksen kaksiykseyden eli jumalihmisyyden ja Jumalan kolmiykseyden valossa:
– Mitä se ilmoittaa Kolmiyhteisestä Jumalasta ja Jumalihmisestä Jeesuksesta? – Miten kolmiyhteinen Jumala ja Jumalihminen Jeesus Kristus Jumalan keskeisenä persoonana ovat siinä läsnä ja toimivat? – Miten se kohdistuu minuun ja meihin? – Miten Jumala henkilönä kohtaa minut henkilönä?
Laiksi ja evankeliumiksi jokainen Raamatun kohta muuttuu minulle ja meille, kun kysyn:
– Mitä Jumala/Jeesus tässä vaatii minulta ma meiltä? – Mitä Jumala/Jeesus tässä lahjoittaa minulle ja meille? – Miten vaatimus ja lahja läpäisevät tässä toisensa siten, että päällimmäiseksi jää lahja? – Miten tässä tulevan torjutuiksi sekä legalismi eli lakihenkisyys että antinomismi eli lain kumoaminen?
” Kirkon hengellinen elämä on jäsentynyt valittujen perustavien evankeliumikertomusten varaan. Niiden keskushenkilönä on Jeesus. Hänet pitää löytää kertomuksesta Jumalana ja ihmisenä ja Jumalaihmisenä, esikuvana ja sijaisena, lakina ja evankeliumina. Niinpä on esimerkiksi ja erityisesti Marian ilmestyspäivän eli Jeesuksen sikiämisen laki ja evankeliumi, joulun ei Jeesuksen syntymisen laki ja evankeliumi, uudenvuodenpäivän eli Jeesuksen ympärileikkaamisen laki ja evankeliumi ja kynttilänpäivän eli Jeesuksen Herran eteen tuomisen laki ja evankeliumi, samoin laskiaissunnuntain, palmusunnuntain ja pitkänperjantain laki ja evankeliumi sekä pääsiäisen, helatorstain ja helluntain laki ja evankeliumi. Ei ole olemassa näiden pyhäpäivien pelkkää evankeliumia ilman lakia, vaan evankeliumi edellyttää aina lain voidakseen olla evankeliumi. Kun niiden jännitteinen suhde kaikissa kolmessa ulottuvuudessaan – yhteytenä, erona ja synteesinä – jätetään pois, niin kuin saarnaamisessa usein, ehkä useimmiten tapahtuu, jäljelle ei suinkaan jää puhdas evankeliumi vaan joko legalismi tai antinomismi, jotka eivät rakenna sanankuulijaa, saarnaajaa itseään eivätkä Jumalan valtakuntaa.
Lain ja evankeliumin rinnakkaisuuden ja sisäkkäisyyden, yhteyden ja eron ja synteesin oivaltaminen ja käytännön johtopäätösten tekeminen niistä mullistaisivat kirkon julistuksen ja opetuksen, yksittäisten kristittyjen ja kirkon työntekijöiden elämän ja koko kirkon ja jopa yhteiskunnan. Lopputuloksena olisi paljon iloa ja kunniaa Jumalalle ja paljon iloa ja rakkautta ihmisille”.
Kirjoittaja
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Hyvän kysymyksen osasit Arille laittaa Kari. Olisiko mahdollista, että edes yhden kanssa olisi sama käsitys uskonasioista löytynyt. Eipä taida yhteistä säveltä Arin kanssa kenelläkään olla. Surullistahan noiden keskustelujen seuraaminen on kun Ari käyttää niin paljon voimavarojaan ja ne kaikki menee tässä ihan hukkaan. Samalla innolla ja päättäväisyydellä voisi synnyttää paljon hyvää, jos sen käyttäisi viisaammin. ”Jos taito puuttuu, niin ei ole intokaan hyväksi”.
Ilmoita asiaton kommentti