Pappisvihkimyksessä piispa kysyy papiksi vihittäviltä yhteisen (Nikean) uskontunnustuksen jälkeen neljä tärkeää kysymystä:
- ”Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujina tässä kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?”
- ”Tahdotteko kolmiyhteisen Jumalan nimessä ryhtyä pappisvirkaan ja hoitaa sitä oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti”
- ”Tahdotteko julistaa ja opettaa evankeliumia puhtaasti, jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti ja hoitaa pappisvirkaa kirkkomme järjestyksen mukaan?”
- ”Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?”
Kun papiksi vihittävä on vastannut jokaiseen kysymykseen erikseen ”tahdon”, piispa voi vihkiä hänet pappisvirkaan. Missään vaiheessa papiksi vihittävältä ei edellytetä, että hän uskoisi tai toimisi omantuntonsa mukaan, vaan ainoastaan kirkon uskon, Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen ja järjestyksen mukaisesti. Eikä siinä kaikki. Papiksi vihittävä lupaa myös edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa ja elää esikuvana seurakunnalle.
Ei siis mitään pikkunäpertelyä, vaan todellista sitoutumista yhteiseen kirkon uskoon ja kirkon tunnustukseen, jossa ei mennä fiilispohjalta, vaan vakaan harkinnan ja elinikäisen sitoutumisen pohjalta.
Tätä on nykyisin vaikea uskoa todeksi, kun seuraa kirkossa käytävää avioliittokeskustelua. Ajankohtaisen esimerkin tarjoaa Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksestä syntynyt jälkiviisaus, kun samaa sukupuolta olevan parin vihkineestä papista oli tehty tuomiokapituliin kantelu. Joillekin papiksi vihityille on ilmeisen käsittämätöntä, että pappisvirka edellyttää papilta aitoa sitoutumista 24/7 kirkon oppiin ja järjestykseen siitäkin huolimatta, että omat fiilikset ja omatunto sanoisivat jotain muuta.
Vai kuinka on mahdollista, että osa papeista on päättänyt hylätä pappislupauksensa ja lähteä hoitamaan pappisvirkaa omantuntonsa pohjalta, joka ei ole sitoutunut yhteisesti sovittuihin pelisääntöihin? Lisäksi he vetävät tässä esiin omat tulkintansa niin Raamatusta kuin kirkon tunnustuksestakin – vaikka yhteiset tulkinnatkin ovat selkeästi luettavissa. Näitä yhteisiä tulkintoja ja pelisääntöjä kutsutaan kirkkolaiksi ja -järjestykseksi, jotka papin arkitoiminnassa ilmentyvät kirkkokäsikirjoissa ja piispojen ohjeissa.
On toki hienoa, että papit harjoittavat teologiaa ja ajattelevat kirkosta itsenäisesti ja omien intressiensä mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että jokainen pappisyksilö tai kirkkopoliittinen ryhmittymä voisi kirkossa toimia itsenäisesti ja omien intressiensä mukaisesti.
Hyvän esimerkin tällaisesta tarjoaa virkakysymys. Kirkkomme on todennut, että virkakysymyksessä ns. perinteisellä kannalla olevat eivät ole harhaoppisia ja heillä on oikeus ajatella tässä asiassa omantuntonsa mukaisesti. Sitten tulee se ”mutta”: heillä ei kuitenkaan ole omantuntonsa ja raamatuntulkintansa nojalla oikeutta toimia niin kuin kirkossamme ei olisikaan nykyistä virkakäsitystä. Näin siksi, että kirkkomme raamatuntulkinta ja sen myötä virkakäsitys on vuosikymmeniä kestäneen prosessin jälkeen yhteisellä päätöksellä muuttunut, ja naiset toimivat pappisvirassa ja papin viroissa miesten rinnalla yhdenvertaisesti.
Jostain syystä ne papit, joille kirkkomme avioliitto-opetus ei omantunnon ja valitun raamatuntulkinnan perusteella kelpaa, katsovat voivansa – ei vain ajatella vastoin kirkon opetusta, vaan – myös toimia vastoin yhdessä sovittuja käytänteitä. Nämä papit kokevat loukkaavaksi, kun heitä tämän toiminnan perusteella kutsutaan ”anarkisti-papeiksi”, olkoonkin että tässä toiminnassa kyse on määritelmällisesti anarkiasta (oman käden / omantunnon oikeudesta).
Tässä kirkkoamme repivässä tilanteessa on haluttu löytää yhteinen tie ulos umpikujasta, jossa papit ovat toiminnallisesti jakautuneet yhtäältä niihin, joille on tärkeää odottaa kirkon yhteistä päätöstä ja toisaalta niihin, joiden mielestä odotus kirkossamme on jo kestänyt ”liian kauan” ja asiassa pitää nopeasti ”päästä eteenpäin”. Tehtiinhän eduskunnassa päätös samaa sukupuolta olevien vihkimisestä lähes kolme vuotta sitten (vertailun vuoksi todettakoon, että naispappeuskeskustelu jatkui 1950-luvulta vuoteen 1986, jolloin päätös naisten vihkimisestä papeiksi saatiin yhteiseen päätöksen).
Ns. Helanderin selvitys tähtää tämän ongelman ratkaisemiseen tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja. Yksinkertaisimmillaan Helanderin selvityksen tarjoama kompromissi tarkoittaisi sitä, että kirkon opetukseen ja järjestykseen kuuluva ”ei” voisi merkitä omientuntojen papeille ”kyllä”.
Mielenkiintoista on havaita, että tämä ”ei” ja samalla ”kyllä” olisi selvityksen mukaan toimiva kompromissi avioliittokysymyksessä, mutta tuskin enää esim. virkakysymyksessä (tähän Helanderin selvitys ei tietenkään ota kantaa, koska se ei ollut edes tehtäväksi antona). Avioliittokysymyksessä olisi siis mahdollista vedota papin omaantuntoon toiminnallisena perusteena, mutta virkakysymyksessä tai vielä suuremman luokan kysymyksessä, suhteessa sakramentteihin, tämän on jo nyt katsottu olevan mahdotonta, mikäli papin omatunto on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa.
Onko siis papin omastatunnosta tulossa kirkon toiminnan peruste vain avioliittokysymyksessä, jossa pitäisi nopeasti ”päästä eteenpäin”? Siltä näyttää, ainakin sen perusteella, kuinka paljon kirkon yhteisestä linjasta poikkeavat papit omiintuntoihinsa vetoavat ja saavat siihen vastakaikua. Kirkon omat prosessit vahvistavat tätä näkemystä sitä mukaa, kun vastoin kirkon avioliitto-opetusta samaa sukupuolta olevia pareja vihkivät papit ovat ”tulleet kaapista ulos”. Käytännössä rangaistuksia ei ole jaettu, ainoastaan ”vakava moite”. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että pappisvihkimyksessä ei nykyisinkään kysytä sitoutumista papin omaantuntoon, vaan Kristuksen evankeliumiin sekä kirkon uskoon ja järjestykseen.
Kun sain pappisvihkimyksen Helsingin hiippakuntaan yli kolme vuosikymmentä sitten, minulta edellytettiin pappisvalan mukaisesti em. sitoutumista kirkon pappina. Jos käsitykseni Jumalan sanasta sekä kirkon uskosta ja järjestyksestä olisi ollut vastoin omaatuntoani, en olisi koskaan voinut suostua pappisvirkaan – ja luultavasti päätynyt jonkun toisen kirkon papiksi tai aivan muihin tehtäviin.
Vuonna 1986 jouduin käymään tämän prosessin uudelleen läpi, olihan kirkko muuttanut opetustaan virasta sen jälkeen, kun olin oman pappisvalani vannonut. Siinäkin auttoi sitoutuminen kirkon yhteisen uskoon, kirkon tulkintaan Jumalan Sanasta ja yhteisiin pelisääntöihin.
Mutta vaihtoehdot olivat jo tuolloin – ja yhä ovat – varsin niukat: joko sitoudun kirkon yhteiseen uskoon ja sen järjestykseen tai huomaan olevani pappina väärässä kirkossa. Jos taas kirkon uskoon ja sen järjestykseen sitoutuneena pappina haluan nykytilaan muutosta, minulle jää tie, joka on pitkä ja pölyinen. Se on kirkon yhteisen uskon ja yhdessä sovitun järjestyksen tie.
Pikavoittoja ei minulle ole luvassa, koska sellainen on moniääninen kirkko. Kaikissa kysymyksissä ei voida eikä tarvitsekaan ”päästä eteenpäin”, koska kirkko on jo perillä – siis löytänyt jo opetukselleen vahvan perustan omasta konstituutiostaan.
Konsensuksen löytyminen ja ”eteenpäin pääseminen” kiistakysymyksissä edellyttää loputtomilta tuntuvia keskusteluja, päättymättömiä seminaareja, pitkiä hiljaisuuden retriittejä – ja jatkuvaa omantunnon siedätystä erilaisuuteen ja yhteisten prosessien hitauteen. Luultavasti muutokseen tarvitaan jopa ylisukupolvista siedätystä. Ja sittenkään kaikki eivät pääse muutokseen sen enempää muutoksen tekijöiksi kuin siihen sopeutujiksi.
Onko tämä johdonmukaisesti omientuntojen vai Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko? Jos tämä on johdonmukaisesti omientuntojen kirkko, silloin pitää toimia nopeasti aina, kun pappien omattunnot reagoivat muuttuneisiin olosuhteisiin, jotta ”päästään eteenpäin”.
Johdonmukaisimmin tämä voisi onnistua, jos meillä olisi aidosti henkilöseurakunnat suuren kansankirkon sateenvarjon alla. Mutta silloin olisi johdonmukaisuuden vuoksi myönnettävä sekin, ettei sellainen kansankirkko olisi enää Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko, vaan omientuntojen kirkko, jonka tulkinta Raamatusta ja luterilaisesta tunnustuksesta, kirkkolaista ja -järjestyksestä olisi rehellisesti avoin. Eikä se ehkä olisi kovin kaukana nykytodellisuudesta.
Kiitos Jounille hyvästä pohdinnassa. Otat esille tärkeitä teemoja. Yhteen asiaan kiinnitän silti huomiota. Kirjoitat ja kysyt oman kirkkokuntasi suhteen:
”Onko tämä johdonmukaisesti omientuntojen vai Sanan ja yhteisten pelisääntöjen kirkko?”
Niputat kolme elementtiä samaan kysymykseen, omattunnot, Raamatun sanan ja yhteiset pelisäännöt. Sitten asetat sanan ja pelisäännöt eri puolelle kuin omatunnon. – Onko tämä itsestäänselvästi oikea niputus? Pidätkö mahdollisena, että joskus sana ja omatunto ovatkin yhdessä ja ne ”yhteiset pelisäännöt” eri puolella?
Voihan näin tietysti olla, mutta siinäkin tapauksessa aina joku porukka tulkitsee Sanaa ja luo sen perusteella yhteiset pelisäännöt, joihin sitten omattunnot sitoutuvat (tai ovat sitoutumatta).
Oleellista on, missä raja kulkee. Useimmiten se kulkee kirkon yhteisen tulkinnan (uskon) ja siitä irtautuneen porukan välillä. Avioliittokysymyksessä on jo oma porukka, jolle kirkon yhteinen usko ja yhteiset pelisäännöt eivät pelitä. Virkakysymyksessä on toinen porukka.
Pointtini on, että Sana ei ole koskaan yksin, ilman tulkintaa. Kysyn sen vuoksi, kenelle on annettu oikeus tulkita Sanaa meidän kirkossamme. Onko se yksittäisillä papeilla / kirkkopoliittisilla ryhmittymillä vai kirkolla itsellään, jota edustaa viime kädessä kirkolliskokous?
Avioliittokysymyksessä on ryhdytty argumentoimaan sillä, että kirkkolaista ja -järjestyksestä on nyt kaksi (virallista) tulkintaa eikä kirkolliskokous ole päättänyt, kumpi tulkinta on relevantti. Siksi meno on nyt villiä.
Tämähän on sumustusta. Jokainen pappi tietää, mikä on kirkkolain ja -järjestyksen intentio avioliittokysymyksessä, koska kirkon opetus avioliitosta miehen ja naisen välisenä instituutiona ei ole muuttunut. Sen ovat piispatkin yhdestä suusta todenneet: samaa sukupuolta olevien vihkimiset eivät ole kirkossa tällä hetkellä mahdollisia.
Jotkut haluavat tämän seikan muuttuvan, mutta eivät malta odottaa yhteistä päätöstä, koska muutoksen tie kirkon omassa järjestyksessä on heidän mielestään liian pitkä.
Siksi väitetään, että vallalla olisi kaksi erilaista (virallista) tulkintaa ja omattunnot vaativat kirkon opetuksen vastaista toimintaa. Näinhän ei ole. Kirkossa on vain yksi relevantti ymmärrys avioliitosta, mutta se ei vain kaikille kelpaa. Kirkon opetuksen vastaisesta toiminnasta papit saavat ”vakavan moitteen”, kun taas virkakysymyksessä on ryhdytty oikeustoimiin omiatuntoja vastaan.
Siksi kyselen, toimitaanko kirkossa johdonmukaisesti. Ja jos ei toimita, pitäisikö ryhtyä toimimaan ja kuinka se voisi onnistua.
JT: ”Pointtini on, että Sana ei ole koskaan yksin, ilman tulkintaa. Kysyn sen vuoksi, kenelle on annettu oikeus tulkita Sanaa meidän kirkossamme. Onko se yksittäisillä papeilla / kirkkopoliittisilla ryhmittymillä vai kirkolla itsellään, jota edustaa viime kädessä kirkolliskokous?”
Jouni,
Ymmärränkö oikein, että sinun ajatuksesi on arvottaa nämä kolme (Raamattu, omatunto ja yhteiset pelissäännot) arvojärjestykseen 1. Raamattu, 2. Tulkinnan määrittelevä kirkolliskokous, 3. sananpalvelijan omatunto (yksilönä)?
Miten Martti Luther mielestäsi asetteli em. kolme tekijää, kun puolusti linjauksiaan Wormsin valtiopäivillä?
”Ellei minua saada vakuutetuksi Raamatun todisteiden ja selvien järkisyiden avulla – paaviin ja kirkolliskokouksiin yksinään en luota, koska on tunnettua, että ne ovat monta kertaa erehtyneet ja puhuneet ristiin – niin esittämäni raamatunkohdat vakuuttavat minut. Olen sidottu Jumalan sanaan. Sentähden en tahdo peruuttaa mitään, koska ei ole oikein eikä hyödyllistä toimia omaatuntoaan vastaan. Jumala minua auttakoon. Aamen.”
Vastustan toki sinun kanssasi samansukupuolen parisuhteiden vihkimisiä, mutta mietin rakennatko teologiaasi hiekkapohjalle? – Olisivatko em. vihkimykset sitten oikein, jos kirkolliskokous ne jo hyväksyisi? – Jos kysymys on vain tällaisesta teknisestä tai kirkkopoliittisesta asiasta, samaa sukupuolta olevien parisuhteita nyt vihkivät eivät tee nyt muuta kuin muotovirheen. – Jos nyt on puolestaan kyse merkittävästä Raamattu-kysymyksestä (kuten minä uskon esim. 1Kor.6:9 pohjalta), vaarassa on jopa sielunpelastus…
Minä luen edellä lainaamaani Luther- sitaattia niin, että protestanttisessa perinnössä Raamattu ja omatunto muodostavat parivaljakon, joka haastaa tarvittaessa kirkolliskokousten päätökset (eli yhteiset pelisäännöt). Raamattu muodostaa siis alkutradition (josta kaikki lähtee ja johon reformaatiossa myös palaa), ja kirkolliskokousten päätökset puolestaan erilaisia sekundaaritraditioita…
Jos siis haluamme vastustaa saman sukupuolten avioliittoon vihkimisiä kestävimmällä tavalla, sen perusteet on nähdäkseni esitettävä Raamattu-argumentein. – Ilman tätä lähtökohtaa ehkä jo seuraava sukupolvi voi edellyttää aivan vastakkaista linjausta vedoten myös ”yhteisiin pelisääntöihin”. – Tämä on jo nähty virkakysymyksessä, ja Ruotsissa eletään kai jo tilanteessa, jossa luterilaisiksi itseään kutsuvat toteuttavat ”yhteisten pelisääntöjen” pohjalta sitä, mikä meillä on vielä niiden vastaista. – Kannattaako siis kannata ajaa ehkä jo seuraavaa Raamattu-tunnustuksellista sukupolvea ahdinkoon nostamalla ”yhteisten pelisääntöjen” asema yli sille kuuluvan aseman?
Ymmärrän kyllä Jouni kantaasi varsin pitkälle. Haluat varmasti torjua kirkollisen individualismin ja pirstoutumisen, josta me protestantit olemme harmillisen kuuluisia. – Tuleeko ratkaisumallisi nyt kuitenkin lähemmäs katolista kirkkokäsitystä kuin omaa protestanttista arvojärjestystämme (Lutherin mallia)?
Turtiainen: ”Kysyn sen vuoksi, kenelle on annettu oikeus tulkita Sanaa meidän kirkossamme. Onko se yksittäisillä papeilla / kirkkopoliittisilla ryhmittymillä vai kirkolla itsellään, jota edustaa viime kädessä kirkolliskokous?”
Olipa kellä hyvänsä ja olkoon päätös mikä tahansa, niin joka tappauksessa ihmiset sen päätöksen tekevät. Eipä siinä millään Jumalalla ole minkään sorttista sananvaltaa eikä nokan koputtamista. Näin on ja näin on aina ollut kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä olivatpa sitten kysymyksessä uskonnot tai mitkä tahansa muut ihmisten touhut Telluksella.
Perusongelmana näen kulttuurillisen muutoksen yhteiskunnassa. Nyt kukin voi hankkia kaiken tarvitsemansa tiedon helposti. Yhteisöllisyys on siirtynyt harrastuksiin, työhön ja viihteeseen.
Kirkko ei enää ole keskeinen tekijä yhtenäisyyden luojana. Kirkossa tätä ei ole haluttu huomioida.
Tämä näkyy seurakuntien toiminnan luonteessa. Toimintaa järjestetään niille, jotka se pariin tulevat. Ei tosissaan pyritä tavoittamaan muita, tai edes kyseenalaistamaan nykyisen toiminnan mielekkyyttä.
Toimivia ja seurakuntien sisään syntyneitä rakenteita ei arvosteta. Halutaan kynsin hampain pitää kiinni siitä että, kukin alue muodostaa oman seurakuntansa ja muuta ei tarvita.
Kirkossa yritetään väkisin pitää tietty rakenne kasassa. Se on kuitenkin rakennettu aivan toisenlaista yhteiskuntaa varten. Nyt halutaan muuttaa oppia, rakenteissa ei havaita kuitenkaan mitään vikaa.
Aivan kuin homekoulujen korjausta. Yhdessäkin ongelmana oli perustukset. Kaikki muu purettiin ja rakennetiin uusi samoille perustuksille.
Minulle on tullut tavaksi huomauttaa, että Sana isolla alkukirjaimella ei tarkoita Raamattua vaan ihmiseksi tullutta Jumalan Sanaa, Kristusta. Pitää taas toimia tätä tapaa noudattaen. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
Totta että Jeesusta sanottiin Jumalan Sanaksi. Ja mites sitten tulkitaankaan se Raamatun sanonta aikaan Jeesuksen jälkeen, että Jumalan Sana kasvoi ja lisääntyi… (Apt 12:24) Verbi ’kasvoi’ kun on sama euxanen jota käytetään lapsen kasvamisesta ja verbi lisääntyä sama jota käytetään ihmisten lisääntymisestä? (plethos=kansanjoukko)
Kristikuntaa sanotaan Kristuksen ruumiiksi tai Jumalan perheeksi. Näin voidaan Sanan lihaksi tulemisen katsoa jatkuvan ’kasvaen ja lisääntyen’.
Jaa, noinhan se on pakko selittää,kun ei voida eikä uskalleta lähestyä vaihtoehtoa, että siinä saattoi olla kyse Jeesuksen jälkeläisestä joka oli myös Sana joka kasvoi ja puolestaan lisääntyi eli sai jälkeläisiä. Sanamuoto ja sana euxanen on täsmälleen sama Luukkaalla, kun Jeesuslapsi kasvoi ja vahvistui.
Mielenkiintoinen tuo papin velvoite ja lupaus rakentaa seurakuntaa. Mitä ja millaista seurakuntaa? Seurakunnissahan ei ole vain jotain yhtä mieltä olevia jäseniä. Jos esim. pappien avioliittokäsitys on seurakunnan jäsenten enemmistön käsityksen vastainen ja ko papit reklamoivat enemmistöä vastaan silloinhan nämä papit repivät eivätkä rakenna tätä seurakuntaa…
Jounilta selkeä ja ajateltu puheenvuoro, johon voi vain sanoa jaa ja aamen
Yrjö ja Sami,
Väitän, siis väitin juuri, että Jounin malli ei ole protestanttisten kirkkojen malli. Jos ”yhteiset pelisäännöt” nostetaan omantunnon yli, kohta me Raamattu-tunnustukselliset löydämme ehkä itsemme tilanteesta, jossa huomaamme (Ruotsin tavoin), että ”yleisillä pelisäännöillä” ajetaankin nyt homopariskuntien siunaamista! – Kestääkö omatuntonne sen?
Alkukirkossa niissä dokumenteissa mitä voimme lukea, kirkon yhtenäisyys ja yhteiset säännöt, usko olivat merkittävä tekijä. Joten yhteinen usko ja uskosta nouseva teologia määrittelivät kirkon yhtenäisyyttä. Mielestäni tämä on tärkeä näkökulma. Tämä usko ilmaistiin jo varhain, erilaisissa tunnustuksista ja sillä piti myös olla käytännön elämässä vaikutusta. Jos säännöt taas ovat Raamattua ja tunnustusta vastaan tilanne on toki erilainen.
Tämä Jounin blogi jättää nähdäkseni kysymyksen Raamatun sanaa vastaan toimimisesta osin auki. Hän tosin viittaa naispappeuskysymyksern, mutta ei kerro oliko tässä asia, jossa käytiin Rtun sanaa vastaan. – Jouni laittaa painopisteen yhteisiin pelisääntöihin (nähdäkseni) määrittelemättä selkeää rajaa, milloin niitä ei tarvitse Raamattuun sidotun omatunnon tähden enää noudattaa. Minun veikkaukseni on, että tällä avoimeksi jättämisen logiikalla päädytään Ruotsin tilanteeseen, jossa yhteiset pelisäännöt ohjaavat pian siihen, mitä nämä n. 50 jo toteuttavat ilman pelisääntöjä…
Augustinus sanoi jotakin tämän suuntaista:
On eri asia mitä me uskomme, opetamme ja siedämme. Joitakin asioita joudumme sietämään vaikka opetamme ja uskomme eri tavalla. Kirkossakin virkakysymyksen kohdalla voi olla näin. Pappi joka ajattelee, uskoo ja opettaa naispappeuden olevan väärin voi sietää sen olemassaolon työyhteisössään. Hän tietää, että ei voi asiaa muuttaa, myös hänen omatuntonsa pystyyy elämään tässä jännitekentässä. Toimiiko tälläinen pappi, tai vastaavasti joku muu viranhaltija omatuntoaan vastaan?
Tähän ei ole olemassa mitään legimitoitua yhtä toimintamallia.
Tiedän seurakuntia jossa pappi on avoimesti homoseksuaali. Hänenkin kanssa pitää pystyä toimimaan. Niinpä uskova suntio tekee työt samalla tavalla kuin on tehnyt viimeiset 25 vuotta. Ei hän voi jättää työtehtäviä väliin homoseksuaalisen papin takia. Siuntio toteuttaa tätä sietäminen mallia vaikka uskoo homoseksuaalisen elämäntavan olevan vastoin Jumalan tahtoa.
Sami,
Nyt taisi mennä yli kirjoitetun Raamatun sanan…
Mauno, mikä Ramatunkohta sinulla on mielessä?
”Mauno, mikä Ramatunkohta sinulla on mielessä?”
Esimerkiksi tämä: 2Kor.6
Tämä luku on kokonaisuudessaan hyvä johdatus apostoli Paavalin ao. opetukseen; yhtäältä kärsivällisyyteen, toisaalta kristilliseen pyhyyteen.
Jakeissa 3-10 näkyy aidon kristillisen teologian valmis antaa uhri totuuden sanan puolesta. Se on julistuksen uskottavuuden kannalta kaiken a ja o.
Jakeissa 14-18 puolestaan tehdään selkeä ero vieraan ikeen kantamiseen, eli uskottomiin, vääryyden harjoittamiseen, epäjumalanpalvelukseen, saastaisuuteen…
Nykyinen suomalainen kirkollinen keskustelu on kadottanut monessa suhteessa molemmat em. näkökulmat. Moni puhuu hengellisyydestä ja herätyksen odotuksesta. – Vain harva muistaa sen, että julistuksen uskottavuuteen liittyy aina valmius antaa uhri totuuden puolesta.
Paavalilla uhri ja erottautuminen vieraasta ikeestä kulkevat rinnatusten. – Ei ole toista ilman toista.
Jos analysoit kriittisesti tässä Jounin blogissa esitettyä mallia tarjota yhteisiä inhimillisiä pelisääntöjä ensisijaisempina (Raamattuun sidottuun) omatuntoon nähden, voit huomata sen, miten erilaista tämä on Paavalin opetukseen nähden.
Inhimillisesti katsone kaikista turvallisinta on korottaa Jouni Turtiaisen tavoin yhteiset pelisäännöt johtavaksi kriteeriksi. Silloin voit toimia nyt perinteisen avioliittokäsityksen mukaisesti, mutta ehkä jo parin vuoden päästä muutetun avioliitto-ohjeistuksen mukaan (kuten kävi naispappeuskysymyksessä).
Yhteisten pelisääntöjen mukaan toimiva ei koskaan riskeeraa omaa asemaansa virkamiehenä.
Nyt yhteiset pelisäännöt yli omantunnon korottava pastori voi sanoa liberaaleille: ”Pahoittelut. Nyt ei ole vielä teidän ymmärrettävän hankkeenne aika. Olkaa kärsivällisiä, ehkä vielä…)
Sama pastori voi puolestaan sanoa konservatiiveille: ”Älkää huolehtiko. Minä aion pysyä kirkkomme virallisella linjalla. Kaikki hyvin.”
Jos ajat muuttuvat, yhteiset pelisäännöt yli omatunnon korottava pastori lupaa taas solidaarisuutta vallitseville normeille. Liberaaleille hän sanoo: ”Onneksi olkoon. Odotuksenne palkittiin. Nyt palvelen teitä.” Konservatiiveille hän taas sanoo: ”Ymmärrän harminne, mutta ymmärtäkää tekin minua. En voi muuta kuin toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan. Risti tarkoittaa sietämistä.” – Johtajilleen hän sanoo vielä: ”Olen aina toiminut ohjeiden mukaan. Niin aion toimia myös nyt uudessa tilanteessa. Voitte luottaa minuun.”
Huomatkaa, ettei tällaisesta ”käytännöllisestä teologiasta” löydy muuta uhria kuin hyvän omatunnon uhraaminen ajan hengessä muuttuvien pelisääntöjen altarille. Kyseessä on kokonaan erilainen alttari kuin Jeesuksen Kristuksen alttari, josta sanotaan: ”Armo ja totuus tapaavat toisensa täällä, vanhurskaus ja rauha antavat suuta toisillensa (Ps.85:10).
Alkukirkossa oli monia teologisia erimielisyyksiä ja kristittyjen vainot toivat omat jännitteet kirkolliseen elämään. Novatolaiskiista, donatolaiskiista ja kysymys lapsikasteesta kuvaavat näitä. Näitä ratkaistiin myös eritavalla ja ratkaisumalleja ei ollut vain yksi ainoa. Kirkon pitkä perinne antaa kuvan siitä, että yhtenäisyyttä ja ykseyttä pyrittiin varjelemaan mahdollisimman pitkään ( näinhän Paavalikin 2:Kr. 6:11-13).
Paavalin ohjeita ( joka nousee vt:stä) kahta eri eläinlajia ei saanut asettaa vetopariksi, se oli kielletty laissa. En osaa tätä soveltaa naispappeuden torjumiseen ja siihen, että tämän perusteella heitä tulisi työvuoroissa karttaa. Vaikka virka olisi väärä, yksi harha ei poista yhteytettä. Ja onko se niin suuri harha, että mitään yhteistyötä ei voi heidän kanssaan olla? Jos valitaan tämä linja, miksi kuulua enään Luterilaiseen kirkkoon, silloin täytyisi olla loppuun asti rehellinen. Mutta näitä rehellisiä on harvassa!
Mitä tulee sitten homoseksuaalisuuteen vastaus on edelleen samansuuntainen. Esimerkki tapauksessa on kohtuutonta vaatia suntiota jättämään työpaikkansa, myymään asuntonsa ja asettamaan perheensä vaaraan. Jos hän pystyy toimimaan, omantuntonsa kanssa yhteistyössä homoseksuaalisen papin kanssa, jätämme asian hänen ja Jumalan välille.
Sami,
On hienoa, että haluat tehdä työtä kristittyjen yhteyden puolesta. Toivon, että se voisi pysyä minullakin aina kirkkaana mielessä. Totuuden nimissä en silti löydä Raamatusta tukea hyväksyäkseni/mahdollistaakseni sen enempää naispappeutta kuin homoelämäntapaakaan osaksi kirkkojen elämää. Viittaamasi Paavalin sana (2:Kr. 6:11-13) ei nähdäkseni ota tässä yhteydessä tähän kantaa, vaan pyytää korinttolaisia avaamaan sydämensä sille, mitä Paavali heille opettaa.
Varhaisen kirkon historiakaan ei nähdäkseni tarjoa malleja hyväksyä kumpaakaan edellä mainittua asiaa (naispappeus ja homoseksuaalisen elämäntavan hyväksyminen osana kristillisen kirkon elämää). On toki totta, että mainitsemasi kirkkoisä Augustinus oli koko peto kampanjoimaan kirkollisen yhteyden puolesta melkein hinnalla millä hyvänsä. – Minusta hän menee kuitenkin tässä ykseysteologiasssan aivan liian pitkälle. Tässä hieman Augustinusta:
”Alkuun ajattelin että Kristuksen ykseyteen ei tulisi ketään pakottaa, vaan taivuttaa sanalla, kamppailla väittelyin ja voittaa järkisyin, jotta avoimen harhaoppiset eivät päätyisi meille teeskentelemään katolisia. Mutta tämä käsitykseni on sittemmin kumoutunut, ei niinkään pätevien vastaväitteiden takia, vaan käytännön tarjoamien esimerkkien vuoksi. Ensinnäkin olen tajunnut, että oma kaupunkini oli ennen kokonaisuuudessaan donatolaisten puolella, mutta sitten kun keisarin lakien synnyttämä pelko käännytti heidät katoliseen ykseyteen, tiedämme heidän nyt inhoavan teidän donatolaisten kiihkonne vaaraa siinä määrin, että he eivät uskoisi kenenkään siihen koskaan kuuluneenkaan. ”
Tämä kertoo siitä, että yhteisiin pelisääntöihin osattiin toki vedota jo varhaisessa kirkossa, mutta ei aina kovin kristillisellä tavalla. – Tunnemme Augustinukselta ns. tahdonvastaisen hoidon argumentin. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen tahto taivutetaan tarvittaessa myös voimaa (raipparangaistukset), pelkoa ja pakkoa käyttäen ykseyteen. Tämän ykseysteologian vaikutushistoriaa on varmaan mm. se, että uskonpuhdistaja Jan Hus paloi myöhemmin roviolla. – Nykyään näitä augustinolaisen ykseysteologian piirteitä kutsutaan aivan oikealla nimellä uskonnolliseksi väkivallaksi. – Minun nähdäkseni tällainen teologia ei noussut Uuden testamentin opetuksesta, vaan valtiokirkollisuuden intresseistä pitää paketti kasassa.
Minua huolestuttaa monien konservatiivien kritiikitön suhtautuminen Augustinuksen (ja katolisen kirkon) valtaorientoituneen ykseysteologiaan viittaamiseen. – Emmekö näe tällainen teologia tarjoaa vain lyhytaikaista hyötyä? Luther oli augustolaismunkki, mutta hänkin sai maistaa ”augustinolaisen” kirkkokäsityksen mätiä hedelmiä, kun uskalsi haastaa aikansa kirkon yhteiset pelisäännöt Raamattuun ja omatuntoon vedoten!
Ymmärrän kyllä, ettei omastatunnostamme saa tehdä, yksin ja sanasta irrallaan toimivana suureena, kirkon normatiivista lähdettä. Samalla on kuitenkin varottava heittämästä lasta pesuveden mukana. Omatunto Raamatun sanaan sitoutuneena puolustaa yhä tänäänkin paikkaansa, jopa tarvittaessa yhteisesti sovittujen pelisääntöjen yläpuolella.
”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.” (Apt.5.29)
Manu,
Enkä me puhumme tässä nyt hiukan eri asioista. Tarkoitukseni ei ole hyväksyä mitä milloinkin, vaan siitä, että joudumme ratkaisemaan kirkossa monia erilaisia kysymyksiä ja niihin ei välttämättä ole aina vain yhtä ratkaisumallia.
Kirkko ei ole hyväksynyt homoseksuaalien vihkimistä eikä varmasti tule hyväksymään kuten Ruotsissa on käynyt. Paine siihen on varmasti kova ja monet sitä jopa toivovat, itse en pidä sitä ainakaan lähivuosina todennäköisenä.
Vielä lisäys,
Jos valitaan linjaksi, että naispappien kanssa ei saa olla missään hengellisessä yhteistyössä, miksi kuulua enään Luterilaiseen kirkkoon. Mielestäni tästä välttämättä seuraa se, että silloin ollaan epärehellisiä jollei lähdetä kirkosta. Mikä estää lähdön?
Sami,
Toivon, että olet oikeassa siinä, ettei Suomen ev.lut. kirkko tule koskaan vihkimään homopareja. Tätä varmasti toivomme molemmat. – Minusta on kuitenkin tarpeellista suostua ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa, että ”yhteiset pelisäännöt” realisoivat tämänkin uhkakuvan. Tätä asiaa kannattaa näet inhimillisesti katsoen korkeimpia mahdollisia kirkollisia tahoja. Suonen ev.lut. kirkon arkkipiispa Mäkisestä on näet juuri uutisoitu näin:
”Kysymykseen arkkipiispan omasta kannasta Mäkinen toisti jo aiemmin esillä olleen mielipiteensä, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen pitäisi olla kirkossa mahdollista.
– Samalla ajattelen, että pitää olla mahdollista myös se, että pappi voi ohjata toisen papin luo, jos katsoo, ettei itse voi vihkiä paria. Seurakuntalaisten näkökulmasta olennaista on se, että he elämän isossa taitekohdassa voivat tulla Jumalan eteen, kuulla Jumalan sanaa ja saada siunauksen omalle elämälleen. Tässä suhteessa ei minusta ole eroa, onko avioliitto eri vai samaa sukupuolta olevan kanssa.”
Jos siis arkkipiispatasolta argumentoidaan jossakin kirkkokunnassa tuohon tapaan, on otettava aidosti huomioon sekin mahdollisuus, että eräänä päivänä yhteisesti sovittujen pelisääntöjen mukaan tuo arkkipiispan kamala toive toteutuu! – Eikö tämä tämä aivan absurdi asetelma, että ko. kirkon nykyisten pelisääntöjen suurimpia kyseenalaistajia istuu korkeimmalla paikalla?
Naispappeudesta en nyt enää jaksaisi vääntää…
Manu,
Augustinuksellakin oli älyttömiä päätöksiä. Arkkipiispa ei ole kuitenkaan koko kirkko vaikka voimakas mielipidevaikuttaja. Toisilla piispoilla on erilainen ajattelutapa.
Kenttäpiispa Pekka Särkiö kirjoittaa samansuuntaisia ajatuksia blogissaan.
Kirkko hajoaa jos jokainen pappi rupeaa toimimaan omantuntonsa mukaan, eikä yhteisillä pelisäännöillä ole erään merkitystä, tällöin papin omatunto menee yhteisen uskon ja järjestyksen edelle. Tätä nyt sitten mainostetaan kuvagallerian avulla (ne 50:tä).
Tuskin kuvakoosteen papeilla on vaikuttimena omantuntonsa ja kirkkojärjestyksen asettaminen vastakkain. Eiköhän näkökulmana ole pikemminkin kristillistä vihkimistä toivovien parien palveleminen.
”kristillistä vihkiminen” ei kuitenkaan kuulu kirkon palvelutuote valikoimaan. Kyse on jumalanpalvelusta, jonka yhteydessä morsiuspari vihitään kirkollisesti.
Koska kirkolliset toimitukset kuuluvat erottamattomasti kirkon jumalanpalveluselämään, ei niitä voida ”tuotteistaa” ohi kirkon opetuksen. Niinpä monioppisuus kirkollisissa toimituksissa merkitsee samalla monioppisuutta kirkon tunnustuksessa.
”Kirkkomme on todennut, että virkakysymyksessä ns. perinteisellä kannalla olevat eivät ole harhaoppisia ja heillä on oikeus ajatella tässä asiassa omantuntonsa mukaisesti. Sitten tulee se ”mutta”: heillä ei kuitenkaan ole omantuntonsa ja raamatuntulkintansa nojalla oikeutta toimia niin kuin kirkossamme ei olisikaan nykyistä virkakäsitystä.” Jouni T.
Tähän asiaan on Pekka Leino kiinnittänyt huomiota blogissa, jonka linkki on alla. Omantuntonsa tähden perinteisellä kannalla olevat eivät saa enää toimia kirkon viroissa.
https://www.kotimaa.fi/blogit/pekka-leino-tuomiokapitulin-paatos-moittiva-kannanotto-vai-vaistoliike/
Käsitykseni mukaan he saavat toimia kirkon viroissa, mutta eivät saa jättää toimiansa toimittamatta kantaansa vedoten.
Juuri niin. Perinteisellä kannalla olevat saavat toimia kirkon viroissa jos he suostuvat toimimaan vastoin omantuntonsa ilmoitusta. Omatunto ei siis saa ohjata toimintaa vaan nykyinen kirkon virkakäsitys.
Nyt spn-avioliittovihkimyksiä toimittaneet papit vetoavat myös omaantuntoonsa, että he katsovat voivansa vihkiä spn-pareja vastoin kirkon tunnustusta.
Edelliset omantuntonsa mukaan toimivat eivät voi jatkaa kirkon viroissa. Miten jälkimmäisen tapauksen pappien käy kun he toimivat omantuntonsa mukaan ? Saavatko he jatkaa kirkon viroissa, kun kenenkään omatunto ei saa olla määräävä tekijä vaan toimintaa ohjaa kirkon virkakäsitys ja tunnustus?
”He katsovat voivansa vihkiä spn-pareja vastoin kirkon tunnustusta.” Ei aivan näin. He katsovat, ettei kirkon tunnustus estä heitä vihkimästä spn-pareja.
Martti Pentti
”He katsovat, ettei kirkon tunnustus estä heitä vihkimästä spn-pareja.”
Tämä on faktisesti sama asia, sillä kirkon tunnustuksen vahvistusta tulkinnasta ei vallitse epäselvyyttä. Kirkolliskokouksen työlistalla on toki valiokuntakäsittelyssä aloite tämän vahvistetun tulkinnan muuttamisesta.
”Kapinapapit” siis katsovat että kirkkojärjestys mahdollistaa vihkitoimituksen vastoin sitä minkä he tietävät kirkon opetukseksi. Kirkolliskokouksen kautta muutosta tavoittelevat eivät ole tähän kirkkokapinaan yhtyneet.
”Kirkon tunnustuksen vahvistetusta tulkinnasta ei vallitse epäselvyyttä.” Siitä näyttää olevan erimielisyyttä, miten ’tunnustuksen vahvistettu tulkinta’ vaikuttaa käytäntöön, mihin se kehottaa, mitä se sallii ja minkä se kieltää.
Erimielisyyttä on vain heillä, jotka ovat harhautuneet tulkinnoissaan oman tahdon mutkaisille teille.
Erimielisyys edellyttää vähintään kahta erilaista mielipidettä. Jos joku on kanssasi eri mieltä jostakin, Salme Kaikusalo, olet hänen kanssaan erimielinen. Se on sitten toinen kysymys, kumpi on enemmän oikeassa vai onko kumpikaan.
Martti Pentti,
kyse ei ole pelkästään erimielisistä mielipiteistä vaan yhteisen opin ja tunnustuksen mukaisen menettelytavan käytännön toteuttamisesta.
Osa kirkon työntekijöistä katsoo, että pappeus kuuluu miehille, mutta he tekevät työtä kirkon vaatiman järjestyksen mukaan myös naispappien kanssa.
Spn-pareja vihkivät eivät suostu toimimaan kirkon järjestyksen mukaan vaan katsovat oikeudekseen toimia oman erimielisen näkemyksensä mukaan ja vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.
”Spn-pareja vihkivät eivät suostu toimimaan kirkon järjestyksen mukaan vaan katsovat oikeudekseen toimia oman erimielisen näkemyksensä mukaan ja vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.” Olen ymmärtänyt, että he katsovat sen velvollisuudekseen.
Voivat katsoakin velvollisuudekseen, mutta kirkko ei ole heille sellaista velvollisuutta antanut. Heidän velvollisuutensa on kirkon pappeina noudattaa pappislupaustaan ja toimia kirkon opin, tunnustuksen ja kirkkojärjestyksen mukaan.
Kiitoksia hyvästä blogista Jouni.
Minusta Manu Ryösö kommentoi hyvin. On tietenkin totta, kuten Turtiainen sanoo, ettei ihmisen omaantuntoon voi yksin luottaa. Mutta voiko yhteiseen ymmärrykseenkään luottaa?
Jos kirkolliskokoukselle myönnetään yksinoikeus muuttaa Raamatun tulkinta, se on hiekalle rakentamista ja kirkon tunnustuksen vastaista. Jokaisella yksityisellä kristityllä on Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta täysi oikeus vastustaa Raamatun vastaisia oppeja, kirkolliskokouksia, piispoja ja pappeja ja vääriä pelisääntöjä. Väärä oppi ei muutu oikeaksi, vaikka tuhat kirkolliskokousta niin päättäisi. Sekään, että jokin uusi käytäntö on ollut sukupolven tai kaksi olemassa, ei muuta väärää käytäntöä oikeaksi.
”Yhteisistä pelisäännöistä” halutaan selvästikin tehdä uusi juridinen normien normi olemassa olevan tunnustuspykälän yläpuolelle. Vaistoan tässä jatkuvan ilmoituksen ajattelua, jossa kirkko konstituoi sanan eikä toisinpäin. Uskonpuhdistuksen kirkko oli tarkkana yksin Raamattu -periaatteesta, ollaanko enää?
Kirkon ykseyden takeena on yhteinen tunnustus, jonka ilmaisuna on kirkkojärjestyksen pykälä #1. Millään kirkolliskokouksella, piispalla tai papilla ei ole mitään oikeutta poiketa tunnustuksesta.
Varsinkaan kirkolliskokoukseen ei pitäisi nykypäivänä luottaa, koska maallikkojäseniä ei velvoiteta sitoutumaan kirkon tunnustukseen. Papeistakaan suuri osa näyttää vähät välittävän pappislupauksestaan, vaan haluaa seurata yleistä mielipidettä eikä tahdo jäädä ”häviäjien” puolelle. Aika harvaa kiinnostaa ojentautua yksin sen mukaan, mitä Jumala sanassaan meille ilmoittaa.
On täysin selvää, ettei vuoden 1986 naispappeuspäätöstä lopulta tehty oikein ja harkitusti, tutkien ja arvioiden Jumalan pyhän sanan mukaan, vaan junttaamalla ja juonimalla. Yhteiset pelisäännöt muutettiin valheen voimalla. Ihmisten omattunnot pakotettiin sopeutumaan uuteen normiin.
Kun (en sano jos, vaan kun) Suomen evankelisluterilainen kirkko alkaa vihkiä samaa sukupuolta olevia kirkossa, Turtiaisen logiikalla omientuntojen pitää siedättyä taas uusiin pelisääntöihin. Jo nyt omientuntojen pitäisi hyväksyä homoparien puolesta rukoilu, että heitä tulee pitää perheinä, ja että pastori voi olla avioliitossa samaa sukupuolta olevan kanssa – sen sijaan että sanottaisiin selvästi että homosuhteen harjoittaminen on syntiä.
”Kuumeneva sammakko” ja ”ammeen pohjatulppa irti” -vertauksilla on taas käyttöä.
Kirkolliskokous äänesti vuonna 1963 ensimmäisen kerran pappisviran avaamisesta naisille. Pohjana oli vuonna 1958 asetetun komitean mietintö. Onkohan oikein sanoa, että 1986 päätöstä ei tehty oikein, harkitusti, tutkien ja Jumalan sanan mukaan arvioiden?
Martti Pentti, vuoden 1986 päätöstä ei tehty oikein, harkitusti, tutkien ja Jumalan sanan mukaan.
Ilkko 2 -seminaari päätyi umpikujaan, naispappeutta ajavat eivät pystyneet esittämään pitäviä teologisia perusteluita päätöksenteon tueksi. Tämän jälkeen päätös runtattiin läpi väkisin kyseenalaisin keinoin ja Raamatun ulkopuolelta haetuin perusteluin. Tämä selviää, jos viitsii tutkia lähikirkkohistoriaa.
Jopa naispappeuspäätöksen keskeinen vaikuttaja ja puoltaja, professori Tuomo Mannermaa myöntää ettei kaikki tapahtunut asiallisesti kirjassaan Paralleelleja (julkaistu 1993). Mannermaa pyrki paikkaamaan naispappeuspäätöksen teologista onttoutta vuosia jälkikäteen, kuitenkaan siinä onnistumatta.
”Jumalan sanan mukaan arvioiden?”
Tarkasti Jumalan sanan mukaan arvioiden olis pitänyt tulla siihen johtopäätöksen että myös miepappeus olisi lakkautettu,kun ko. sanan mukaan Jeesus oli v i i m e i n e n pappi.
Kuten toisessa ketjussa kirjoitin, Jeesus ei ollut viimeinen pappi vaan viimeinen Ylipappi. Vanhan liiton aikan ylipappi meni kerran vuodessa ilmestysmajan kaikkein pyhimpään ja uhrasi eläimen verta itsensä ja kansan syntien sovitukseksi. Jeesus teki uuden liiton/uhrasi itsensä/vuodatti verensä yhden ainoan kerran kaikkien ihmisten syntien sovitukseksi ja meni taivaaseen rukoillakseen omiensa puolesta. Enää ei tarvita joka vuosi ylipappia uhraamaan koska Jeesuksen uhri riittää kaikkina aikoina kaikille ihmisille, jos he vain haluavat siihen uskoa ja turvata.
”Muiden pappien määrä on jatkuvasti kasvanut, kun kuolema on estänyt heitä pysymästä virassaan. Mutta Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.” Tämä on Heprealaiskirjeen 7. luvusta, jossa käsitellään kristillistä pappeutta. Minä ymmärrän, että Jeesus nähdään papeista ainoana.