Omantunnonvapauden ongelma

Jokin aika sitten Suomessa kerättiin nimiä kansalaisaloitteeseen, jolla terveydenhuollon henkilökunnalle lakisääteistä oikeutta kieltäytyä vakaumuksellisista syistä elämän lopettamisesta. Käytännössä kansalaisaloite koski raskauden keskeytystä, eutanasiaahan lainsäädäntömme ei toistaiseksi salli. Kansalaisaloite eteni eduskunnan käsittelyyn, mutta eduskunta hylkäsi aloitteen marraskuussa 2015 Sosiaali- ja terveysvaliokunnan päätösesityksen mukaisesti.

Valiokunta ei katsonut perustelluksi säätää laissa hoitohenkilökunnalle kieltäytymisoikeutta. Mietinnössään valiokunta toteaa, että työntekijän eettistä tai uskonnollista vakaumusta on syytä kunnioittaa ja pyrkiä ensisijaisesti työjärjestelyin varmistamaan asianmukainen hoito muun henkilökunnan suorittamana. Valiokunnan kannan mukaan vakaumuksen noudattaminen ei kuitenkaan saa vaarantaa asiakkaiden tai potilaiden oikeuksien toteutumista.

Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas ehdottaa asiantuntijalausunnossaan Kirkkohallitukselle vastaavan tyyppistä oikeutta kieltäytyä työtehtävistään uskonnollisten yhdyskuntien papistolle.  Kangas ehdottaa säädöksen kirjaamista avioliittolakiin.  Kankaan ehdotus koskee siis ainoastaan kirkolliseen vihkimiseen oikeutettua papistoa, joiden mahdollinen vihkivelvollisuus perustuu kyseessä olevan yhdyskunnan sisäisiin määräyksiin.

Kangas ei esitä vastaavanlaista oikutta siviilivihkimiseen velvoitetuille, joita sitoo velvoite kihlaparien yhdenvertaiseen kohteluun. Perustuslakihan takka kaikille avioliitolain edellyttämät ehdot täyttäville kihlapareille oikeuden siviilivihkimiseen. Kirkollisen vihkimiseen perustuslaki ei velvoita riippumatta siitä, onko kihlaparin osapuolet jonkun uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä taikka eivät. Yhdyskunnilla on avioliittolain 16 § 1 mom. mukainen oikeus asettaa vihkimisille omia ehtojaan.

Omantunnon vapautta tarkasteltaessa terveydenhuollon henkilökuntaa koskenut aloite vertautuisi siviilivihkimiseen velvoitettuihin vihkiviranomaisiin. Tällöin siis esimerkiksi käräjäoikeuden laamanni varmistaisi, että vihkimisen suorittaisi käräjäoikeudessa joku toinen siihen velvoitettu. Tällöin kihlaparin oikeus saada siviilivihkimys ei vaarantuisi.

Omantunnonvapautta koskevan säädöksen aiheellisuutta pohdittaessa tulee ottaa huomioon myös työnantajan velvoite kohdella henkilökuntaansa yhdenvertaisesti. Yhdenvertaisuus koskee myös rekrytointitilannetta, eikä henkilön uskonnollinen vakaumus saa vaikuttaa valintatilanteessa. Mikäli mahdollista, työtehtävät tulee järjestellä siten, ettei uskonnollinen vakaumus muodostu tosiasialliseksi esteeksi. Esimerkiksi kokoin tulee valmistaa kaikkia työnantajan edellyttämiä lain sallimia ruokalajeja, mutta mikäli tehtävä on muutoin järjestettävissä, hänen ei tule edellyttää maistavan vakaumuksensa vastaisia ruokia. Tehtäväjärjestelyjen osalta tulee pohtia myös sitä, muodostuvatko ne kohtuuttomiksi työyhteisön muiden jäsenten näkökulmasta.

Koska samaa sukupuolta olevien kihlaparien määrä suhteessa muihin siviilivihkimistä hakeviin jäänee vähäiseksi. Voisi olla hienotunteista esimiestyöskentelyä osoittaa tehtävät ensisijaisesti niille vihkiviranomaisille, jotka eivät tunne asiasta omantunnon tuskaa. tällä ei kuitenkaan saisi vaarantaa kihlaparin oikeutta saada siviilivihkimys.

Uskonnollisten yhdyskuntien osalta tilanne on toinen. Yhdenvertaisuuslaki ei koske uskonnonharjoittamista ja uskonnollinen yhdyskunta voi palkatessaan siihen henkilökuntaa edellyttää palkattavalta henkilöltä uskonnon mukaista vakaumusta.  

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi vihittävän tulee olla kirkkojärjestyksen mukaan olla jumalaapelkäävä ja kristillisestä elämästään tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen. Kirkkolain mukaan tuomiokapituli voi määrätä papin, joka ei ole pysynyt eikä osoittanut tahtoa pysyä kirkon tunnustuksessa, menettämään pappisvirkansa. 

Toisaalta kirkkolaki ja kirkkojärjestys sitovat kirkon toiminaan kirkon tunnustuksen mukaiseksi. Kirkkolain mukaan kirkon tehtävä on tunnustuksensa mukaisesti julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Kirkkojärjestyksen mukaan kirkon pyhissä toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava tunnustuksen mukaisia.

Koska kirkkolaki ja kirkkojärjestys sitovat sekä kirkon toiminnan, että yksittäisen papin vakaumuksen kirkon tunnustukseen, ei sellaista tilannetta tulisi edes olla, että papin virkavelvollisuuksiin kuuluisi joitakin sellaisia tehtäviä, jotka ovat vastoin hänen henkilökohtaista uskonnollista vakaumustaan. Sama pätee myös kääntäen. Koska papin henkilökohtainen vakaumus on sidottu kirkon tunnustukseen, ei hänellä tulisi olla sellaista vakaumusta, joka edellyttäisi häntä jossakin asiassa toimimaan vastoin kirkon tunnustuksen mukaisia virkavelvollisuuksiaan.

Sikäli jos kirkossa päädytään kantaan, ettei asia ole laisinkaan tunnustuskysymys, vaan puhtaasti järjestyskysymys, nousee esiin sekä perustuslakimme, että kirkkomme tunnustukseen perustuva velvoita kohdella ihmisiä yhdenvertaisesti.  Raamattuun kuuluvassa Jaakobin kirjeessä todetaan:” Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä.” (Jaak. 2:1). Perustuslakimme mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. (6 § 2 mom.)

Mikä siis voisi olla yksittäiselle papille hyväksyttävä erilaisen kohtelun oikeuttamisperuste, ellei se peruste nouse suoraan kirkkomme tunnustuksesta? Mikäli peruste puolestaan nousee kirkkomme tunnustuksesta, eikö se peruste silloin koske velvoittavana kirkkomme kaikkia pappeja eikä voi jäädä yksittäisen papin harkintaan?

Asiassa on myös muistettava, ettei yksittäisen papin ratkaistavissa muutoinkaan ole, minkä muotoisia yhteisiä jumalanpalveluksia kirkossamme vietetään. Näin ollen ratkaisu tulisi tehdä joko kokonaiskirkollisesti taikka vähintäänkin seurakuntakohtaisesti. Ei siis niin, että asian ratkaisisi yksittäinen pappi henkilökohtaisesti.

Mikäli puolestaan päädytään kantaan, että kirkkomme tunnustus on siinä määrin väljä, että ero kirkon toiminnan ja yksittäisen papin tunnustukseen sidotun henkilökohtaisen vakaumuksen välillä todellinen ja oikeutettu, nousee esiin yhdenvertaisuus suhteessa seurakunnan muihin työntekijöihin. Jos virkansa puolesta tunnustukseen sidotulla papilla olisi henkilökohtainen omantunnon vapaus kieltäytyä työtehtävistään vakaumukseensa vedoten, eikö tämä vastaava oikeus tulisi vielä painavammin perustein olla kaikilla muilla seurakunnan työntekijöillä? Siis esimerkiksi kanttorilla taikka suntiolla. Mitenkä näiden ammattiryhmien edustajien henkilökohtainen vakaumus voisi olla vähempiarvoinen? Myös heidän työnsä liittyy kiinteästi uskonnonharjoittamiseen kirkossa.