Oma koti kullan kallis?

Tosi-TV pursuaa tätä nykyä kaikenlaisia kilpailuja kodin piiriin kuuluvista asioista. Vaikka Anne Kukkahovi Iltasanomissa vakuuttaakin, että leivonta on yksityinen ja intiimi rakkaudenteko, hän vetää samalla julkista kotileipurikilpailua televisiossa. "Koko Suomi leipoo." Ilmeisestikin on syntynyt taas yksi ohjelmakonsepti, joka koukuttaa katsojia. Tosin ihmetyttänee, että vaikeitten macaronipikkuleipien taitajat eivät osaakaan leipoa edes kelvollista suomalaisruotsalaista korvapuustia! Ja missä järjestyksessä leivontatehtävien haasteita TV:ssä tarjotaankin. Hienostelusta yksinkertaisempiin kotileivonnaisiin!

Leivontaa henkilökohtaisempi asia on asuminen, oma koti, jos on sellaisen onnistunut saamaan aikaiseksi, perinnöksi, lainaksi yms. Nykyinen taloudellinen tilanne on nostanut omistuskodin kuten vuokra-asuntojenkin hintaa siinä määrin, että julkisesti epäillään markkinoiden ylihinnoitusta. Oma koti on todella kullan kallis asia jokaiselle kodin hankkijalle ja sisustajalle.

Kuten kokkiohjelmissa on ohjelmien ääripäät "paras keittiö" ja "helvetin keittiö", myös asuntoasioissa kansaiväliset formaatit tarjoavat TV:ssä hakua kilpailun muodossa "kurjimman" ja "kauneimman" kodin etsintään. Jälkimmäisestä saadaan ensi viikon maanantaina näyttöjä kotimaamme osalta. Alkaa taas yksi kilpailu: "Suomen kaunein koti".

Ei pitäisi kritisoida ohjelmaa, kun sitä ei ole vielä nähtykään. Kuitenkin jotakin  kriittistä on siitä sanottavissa ennakkomainonnan antaman kuvan perusteella. Odotuksethan suuntaavat havaintoja, ja mainonnan tarkoitushan on luoda juuri näitä. Millaisia odotuksia siis mainonta suomalaisten kotien kauneusarvoista antaa?

Ohjelmassa on varsinainen tuottajan etuasema yleisöön nähden. Ei pidä kuvitellakaan, että nyt kilpaillaan suoraan kansan mielikuvasta, vaikka yksi asiantuntija-arkkitehti sitä "jännityksellä odottaakin". Tarjottu kilpailumateriaali, esitellyt kotiehdokkaat, ovat alan koulutettujen eksperttien, arkkitehtien ja sisustajien, valitsemia. Kussakin ohjelmassa yleisölle annetaan tarkoin harkittu kolmen kodin valinnanvara.

Annetut etukäteisnäytöt kodeista puhuvat omaa kieltään. Se on jotakin täysin kansanomaisuudelle vierasta. Ihastuneet asintuntijat suorastaan hehkuttavat, kun esittelevät mitä ihmeellisimpiä arkkitehtoonisia luomuksia, omakotitaloja, jotka ovat lähinnä pieniä linnoja. Kun katto on lasista, niin repeäähän siinä taivas ulkoiseen olotilaan ja luontoon. Omistajilla käyvät silminnähden toteen molemmat tutut sanonnat: "Kotini on linnani" ja "Oma koti kullan kallis". Kun lopulta lyhyesti vilautetaan vähän maanläheisempää puutalotraditiota, kuinkas ollakaan: mainosesittelyyn poimitaan vanha kansakoulu kodiksi muutettuna! Kallis varmasti sekin!

En halua itsetarkoituksellisesti panna halvalla ohjelmaa kalliine esteettisine arvoineen. Näkemykseni kauniista kodista on kuitenkin sen herättämien odotusten suhteen varautunut - niin ammattiesteetikko kuin olenkin. Miksi ruokkia kansalaisissa mielikuvia kauneudesta, jota vain rikkaat Suomessa pystyvät hankkimaan? Miksi yllyttää ihmisiä ko.kilpailun lisäksi kaikenlaisilla innovatiivisilla sisustusremonttinäytöksillä, joissa myös raha ratkaisee kauneuden?

Esimerkiksi turhuuden turhuudesta käy mielestäni "koko kodin paneminen uusiksi" ohjelmassa, jossa äskettäin kaunis, valkoisen sävyinen puutalovillan (Helsingin vanhoja rakennuksia) makuuhuone tuunattiin täyteen retroa(?) kaikenkirjavaksi mummonkammariksi. Jos olisin saanut valita, olisin pitänyt vinttihuoneen ennallaan ja jättänyt pois vanhojen puisten kaljakorien uusiokäytön kirjahyllyinä(?). Ne käytiin tietysti ostamassa designliikkeestä hintaan, joka tuskin oli enää romuarvo.

Nykyisenä taloudellisesti rasitteellisena aikana monen katsojan mieltä voivat ahdistaa entistä enemmän ideaalikotien näytönpaikat. Gloriaa ja Avotakkaa tuskin kukaan vähemmän varakas on noin vain hankkinut kotinsa opasteeksi. Naistenlehtien tarjonnassakin on aina säästämisen ja harkinnan varaa. Silmillesyöksyvä TV on toinen asia. Se tarjoaa "ilmaista" hupia, joka koukuttaa kilpailuformaatin vuoksi katsomaan ohjelmaa kerran jos toisenkin ajan. TV-kilpailuihin jää kiinni samoin kuin peleihin. Ja samalla huomaamatta oma arvomaailma pikkuhiljaa muuttuu.

Olen jokseenkin varma, että suomalainen tavallinen kansalainen keskimääräisine tai vähine varoineen tunnistaa itsessään ilman ideaalimallejakin sen kotoisen kauneuden arvot, joita haluaa spontaanisti noudattaa. Ei tarvita julkista vertailua. Ei selittelyjä. On paljon tunnearvoja, joissa rahasta ei ole puhettakaan.

Kotiin liittyy niin paljon muuta kuin ulkoiset kulissit. Koti on kaunis itse kullekin, kun siinä viihdytään tavalla tai toisella. Ei ole yleispäteviä normeja kodin kauneudelle. "Kauneus on katsojan silmissä", mutta ennen muuta sydämessä. Jos koti ei tarjoa tunnetilaa pinta-alan ohessa ja sen koosta riippumatta, se jää oudoksi, kylmäksi, epämukavaksi.

Ihminen täyttää kotitilansa kodikkaitten odotustensa mukaan. Hän toimii tässä myös eläinten tavoin merkiten reviirinsä. Ihmisellä tosin siinä tulee mukaan esteettinen valinta. Kuinka tärkeää onkaan ripustaa ties millainen "Tervetuloa" -kyltti tai koristeseppele oman kodin ulko-oveen. Nimenomaan se kertoo kodin hengestä. Joku ilmaisee itsensä koristesydämellä, toinen kotikoiran kuvalla, kolmas vuodenaikojen mukaan vaihtuvalla kranssilla... Joku ei mitenkään, koska oman sisimpänsä mukaisesti haluaa vaalia kotiaan omana jakamattomana aarteenaan.

Oma koti on niin henkilökohtainen ja rakas asia, että se voittaa Kukkahovin mainostaman leivonnankin. On suuriarvoista, jos levoton nykyihminen löytää paikansa maailmassa ja sen hyvältä tuntuvat ja kodikkaat puitteet. On hyvä myös saada unelmoida omasta ihannekodistaan ja rakentaa tulevaisuuttaan sen varaan. On pahasta, jos omien spontaanien ratkaisujen tilalle nousevat erilaiset ulkoiset, kaupalliset ja massamarkkinoidut mallit. Ne jakavat pitemmän päälle tyytymättömyyttä omiin mahdollisuuksiin ja omaan makuun.

Kullakin tulisi saada olla oman näköisensä koti. Vertaamaton, verrattoman hyvä ja kaunis. Sisäisesti kohdallaan. Ainoa mihin kotiani suosiolla vertaan, on se sisäinen koti, jossa hengellisenä ihmisenä saan asua. Jos sen rauha, rakkaus, toivo ja usko mahtuvat toteutumaan omassa ulkoisessa ympäristössänikin, olen löytänyt kodikkaan elintilan ja kauneuden, joka on kultaakin kalliimpi.

 

 

 

3 kommenttia

  • Samuel Suihko sanoo:

    Tähän on sekin pointti, että ensimmäisestä erostani jäi sellainen trauma, että oma koti hirvitti, oli se sitten missä vain. Pitkään kotiin kuului vain pöytä, kirjahylly ja patja. Koko ajan oli olo, että turha kerätä mitään ympärilleen, kohta on kumminkin lähtö, tunteena todella vahva irtolaisuus ja epävarmuus.

    Oma koti ilmaisee ihmisen kulloistakin mielentilaa. Onnellisesti parisuhteessa koti täyttyi pikkuhiljaa tavaroista, eron kohdalla iskee luovuttaminen ja tavarat annetaan pois halukkaille ja toivottomuuden puuskassa itse asetutaan asustelemaan spartalaiseen ympäristöön. Koti on silloin vain tukikohta ryyppyreissuille ja nukkumapaikka.

    Tällä hetkellä oma elämäni mahtuisi peräkärryyn ja farmariautoon ja se on juuri optimaalinen määrä omaisuutta. Jos joskus tulee lähtö ja jää yksin, niin kaikki maallinen omaisuus mahtuu yhteen kuormaan.

    Koti on siellä, mistä saa katon pään päälle ja virtaa lamppuun.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Tuo olisi muuallakin kun mediassa, ihan livenäkin ihmisten kanssa vuorovaikutettaessa, hyvä muistaa, että koti on kaunis itse kullekin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Totta on, että ihmisen sekä psyykkinen että fyysinen tila näyttäytyvät kodissa. Myös elämäntilanne, kuten Samuel kirjoitat. Ikääntyvien ihmisten asunnot ovat usein täynnä vuosikertoja, kun on vaikea luovuttaa muistoja, perintötavaraa, puolisoiden ja lasten antamia lahjoja jne. Koin tämän tyhjentäessäni vanhempieni kotia heidän kuolemansa jälkeen. Se oli osin liikuttavaa, osin rasittavaa.

    Itsekin koin avioeroni yhteydessä halua elää niin “ilmavasti” kuin mahdollista. Ei liikoja muistoja mukaan, ettei kasvaisi nostalgiaa. Asetuin lähinnä vain kirjojeni, tietokoneen ja vaatteiteni kanssa uuteen pieneen kotiini. Yhteisen kesäkodin yllättävä palaminen ratkaisi osaltaan keventyneen kuorman. Väliaikainen asuntoni oli kuin “valkea kuulas”. Nykyinen on jatkuva luopumisten kohde toisen avioliittoni perinnöstä: yritän antaa pois arvotavaroitakin, että löytäisin olemiselle tilaa ja ajankohtaisuutta. Muumioituminen materiaan on kauhuskenaario elämälle, jonka päätteeksi ei voi ottaa mitään kuitenkaan mukaansa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.