Ylen klo 17.00 radiouutisissa torstaina 19.3. haastateltu satunnainen kulkija, rouva Tampereen Lielahdesta, ilmaisi mielestäni selkokielellä sen, mistä on kyse, kun Suomi on The World Happiness -raportin mukaan jälleen ”maailman onnellisin maa”. Olemme oloihimme tyytyvin kansa. Onnellisuus on jotain muuta.
Mietin usein, miten kansan syvät rivit meillä ymmärtävät käsitteen ”onnellinen” ja millaisia mielleyhtymiä taas englanninkieliset sanat ”happy” ja ”Happiness” synnyttävät ulkomaisilla areenoilla. Asian tiimoilta haastattelut suomalaisprofessorit ja lausuntonsa jossain ulkomailla antanut tasavallan presidenttikin kiersivät aihetta kuin kissa kuumaa puuroa kehällisiä asioita toistellen.
Hymyillen radiotoimittajaa lähestynyt rouva ei kuvannut olotilaansa varsinaisesti onnelliseksi, vaan oikeastaan torjui sen, mutta kertoi oman hyväntuulisuutensa perustuvan siihen, että hän hyväksyy olosuhteet sellaisina kuin ne ovat. Näin hän mielestäni liittyy valtavaan joukkoon tavan suomalaisia, joille ”onnellisuus” tarkoittaa todellakin tyytymistä vallitseviin ja todella kansainvälisesti hyvin etuoikeutettuihin oloihin. Suuri osa meistä ei tohdi sanoa olevansa edes avoimesti tyytyväisiä vaan tyytyvänsä siihen, mitä meille on ikään kuin annettu, onhan niin monilla asiat paljon huonommin.
Olemme siis nykyoloihimme kaikkein tyytyvin, ellemme peräti alistuvin kansa.
Tässä ollaan suomalaisen mielenmaiseman ja jälkikristillisen maailmankuvamme ytimessä. Kansaamme ei voine enää kuvata edes kovin luterilaiseksi, kun valtakirkkoonkin kuuluu enää 61 prosenttia kansasta. Olemme vauhdilla karistamassa harteiltamme juuri meidän mentaliteettimme mukaan värittynyttä hengellistä perimäämme. Vielä vuonna 1980 kansasta sentään 90,1 prosenttia kuului Suomen ev.-lut. kirkkoon!
Mutta jotain tuon joidenkin mielestä ”ahdistavan yhtenäiskulttuurin” ajan saarnoista on jäänyt yhteiseen muistiimme, niin ettemme sitä edes itse tajua, olkoonpa suhde Jumalaan tai tuonpuoleiseen mikä tahansa.
Kansan enemmistö näyttää ajattelevan piilofundamentalistillisesti, että jos ja kun kaikilla uusimman kirkkoraamatun mukaan ”… on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” (1. Tim. 6:8). Suuri enemmistö kansasta kokisi varmaan hyvin huonoa omaatuntoa, mikäli ei antaisi hyvää yleisarvosanaa kysymykseen, olenko onnellinen vai en. Tuntuupa miltä tuntuu, mutta ”onnellisia” tässä ollaan!
Monissa muissa kielissä ”happines”, joka meillä siis käännetään onnellisuudeksi, tuntuu tarkoittavan vähän jotain muuta, spontaania iloisuutta ja sellaista henkisen ilmaston keveyttä, jonka voi aistia esimerkiksi Ruotsin puolella Allsång på Skansen -yhteislauluilloissa – tai vöyriläislähtöisen KAJ:n esiintymisessä. Luulen, että Suomen UMK:sta bändi ei ikipäivinä olisi päässyt pinnalle. Jos siis olosuhteet ovat suunnilleen kunnossa, ei ole sotatilaa, on vaatteet ja ruokaa, terveyskeskukseen pääsee lähes ilmaiseksi ja vielä koulutuskin kustannetaan verovaroista, suomalainen pitää velvollisuutenaan antaa haastattelijoille vuodesta toiseen maailman parhaimman yleisarvosanan kysyttäessä ”oletko onnellinen”.
Ei tutkimus kykene tutkimaan oikeasti onnellisuutta. Jos tiede kykenisi analysoimaan sen mitä onni on, niin sen tavoittelu tulisi paljon hepommaksi kaikille. Nyt tutkimus voi keskittyä vain siihen, miten asiat koetaan. Se taas riippuu siitä miten asioihin suhtaudutaan. Tällöin mitkään olosuhteet eivät ratkaise onnellisuutta. Vain asenne ja sen jokainen voi valita itse.
Suomessa meillä on vapaus tehdä tämä valinta.
Tieteellisessä tutkimuksessa on aina jollain tapaa sovittava, miten tutkittaava käsite muutetaan sellaiseksi ”ilmiöksi”, jota voidaan havainnoida tai mitata. Tässä esim. onnellisuuden kokemisen määrä on jotenkin ”väännettävä” sellaiseen muotoon, jonka ihmiset voivat jollain tavalla kuvata siten, että se antaa antaa selkeän ”arvon” tutkijalle.
Tutkimuksessa siis joudutaan sopimaan, mitä ”onnellisuus” tässä yhteydessä on tai mistä osista se koostuu. Onnellisuutta sellaisenaan ei voi mitata.
Kiitos Jukka kun selvensit vielä sen mitä kirjoitin. On kuitenkin selvää, että kofliktin keskellä elävät kansat eivät voi tulevaisuuteensa suhtautua yhtä toivorikkaasti kuin me. eillä on paremmat mahdollisuudet vaikuttaa asioihin joiden keskellä elämme. Koko yhteiskuntamme on rakentunut sille pohjalle, että vaikutusmahdollisuudet jökaisella tulee olla.
Niin, ei köyhyys tai vaikutusmahdollisuuden puute varmaankaan onnellisuutta edistä!
Jokaisen miehen on mahdollista saada vaimo, joka on hänen toiveittensa mukainen. Toivomalla että vaimo on sellainen kuin hän on. Jokainen mies, joka asennoituu vaimoonsa näin on onnellinen mies.
Jouko
Kiitos blogistasi
Kiitos kiitokseeta. Mä luulen, että itse kullekin on saattanut tulla vuosi vuodelta paineita: olemme ”maailman onnellisimpia”, josta poliitikkomme mieluusti muistuttavat, mutta minusta kaikki ei oikein täsmää? Olenko ainoa? Onko minussa jotain vikaa? No ei ole vaikka tuo titteli tuntuu oudolta minulle ja ihmisille ympärilläni, jotka eivät näytä poikkeuksellisen onnellisilta siihen vähäiseen kokemukseen nähden, mitä minulla on elämästä tällä maapallolla.
Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari ja hyvinvoinnin psykologian dosentti ja Aalto-yliopiston apulaisprofessori Frank Martela kommentoivat onnellisuustutkimusta Hesarin haastatelussa. Löytyy nettisivulta klo 14:35 ja on vapaasti luettavissa.
Ja Joukon teksti on Hesarin tämän päivän (22.3.) printtilehdessä mielipidesivun pääjuttuna.
Huomasin pari tuntia sitten, että se oli ilmestynyt HS:n verkkosivustolle eilen. Painettua lehti ei tule itselle. Olen iloinen, että huomioivat sen noin, koska tämän valinnan perusteet ovat vaivanneet ainakin mua oikeasti monta vuotta. Yllätyskin, että HS julkaisi. Katsoin aiheelliseksi kertoa etukäteen, että tämä on jo julkaistu Kotimaa.fi:ssä. Isot lehdet ovat mustasukkaisia. Kerran tarjosin Kanavaan yhtä mielipidettä, joka oli ollut maakuntalehdessä samanlaisena. Päätoimittaja tuntui olleen melkein loukkaantunut kun kehtasin tarjota jo kerran julkaistua tekstiä, olisi pitänyt melkein arvata. Tämä verkkosivusto nähdään kai riittävän rajatun kohderyhmän julkaisuna.
Jouko Siirilä,
”Olemme siis nykyoloihimme kaikkein tyytyvin, ellemme peräti alistuvin kansa.”
Samassa haastattelusta, johon viittaat, niin naishenkilö tiivisti suomalaisten onnellisuusen, ”se on lähinnä alistuneisuutta”.
Tätä pidin osuvimpana määrittelynä meistä. Samalla ihmettelen perusteita rankkautumiseemme, joka pitäisi olla ajallisiin lainalaisuuksiin perustuvaa. Vaikka toisaalta ajattelen, että tällainen alistuva tyytyväisyys on vakuuttavampaa, kuin, jopa, harjoiteltu myönteisyys ”positive thinking”, mikä taito mm. ruotsalaisilla on lähes luontaista. Eivät kuitenkaan pärjänneet meille.
Muutama vuosi sitten minua kehoitettiin menemään sosdemien kristillisen osaston järjestämään luentoon Tesomalla. Sen pitäjä oli Markku Ojanen, onnellisuusprofessori. Hänestä oli kirjoitus Ristin Voitossakin puolen aukeman kokoinen myönteinen juttu. Ojanen kysyi muutaman kerran yleisön kommentteja. Osallistuin kahdella ja toinen meni hyvin. Toinen kommenttini oli, että eikö onnellisuus ole sisäinen tila. Uskoin hänen myötäilevän sitä oletetun usovaisuuden vuoksi. Ei kuitenkaan myötäillyt, vaikka ympärilläni olet ihmiset hymisivät kanssani samassa hengessä. Ojanen ärsyyntyi silmiinnähden ja toi muutamia ei-hengellisiä lähestymistapoja. Tilaisuuden jälkeen halusin tervehtiä häntä, koska hänen kollegansa, psykologisen osaston johtaja ja sen perustaja oli hyvä ystäväni. Sisäinen onni ja kollega, joka kirjassaan ja kirjoituksissaan kertoi meidänkin välisistä keskusteluista uskon tavoittelusta. Hengellisyys saatikka Raamatusta maininta ei fiksuja miellytä, ei edes uskonnollisa. Ei kuulu onnellisuuteen, vaikka itse sitä jatkuvasti julistan ja johon viitteet:
Luuk. 3:14 Myös sotamiehet kysyivät häneltä sanoen: ”Mitäs meidän pitää tekemän?” Ja hän sanoi heille: ”Älkää kiskoko keneltäkään älkääkä kiristäkö, vaan tyytykää palkkaanne”.
Room. 12:16 Olkaa keskenänne yksimieliset. Älkää korkeita mielitelkö, vaan tyytykää alhaisiin oloihin. Älkää olko itsemielestänne viisaita.
Hebr. 13:5 Älkää olko vaelluksessanne ahneita; tyytykää siihen, mitä teillä on; sillä hän itse on sanonut: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä”;
Hieno oivallus Joukolta, että muissa kielissä sanalla ”onni”on erilaisia merkityksiä, kuin meillä.
Varmaankin oma kasvatuskuttuurimme on tärkeässä roolissa. Tulee mieleen ne tilanteet joissa etelässä monipsinen perhe tulee syömään ja pinin saa käkkäränkän. Isä nostaa lapsen syliin hellii ja suukottelee ja pian kaikki on ihan hyvin.
Suomessa sellaista ei näe. Känkkäräkkään vastataan pakottamalla lapsi hiljaiseksi. Niinpä me alistumme onnellisiksi vielä aikuisenakin.
Tämäkin on oleellinen piirre Suomessa. Pekka, rankasti sanottu, mutta kuvaa meikäläisyyttä tuo ”alistamisessa onnelliseksi”.
Jossain keskusteluketjussa, joka ei liittynyt tämän vuoden onnellisuuskeskusteluun, eräs ulkomailla asuva suomalainen kiteytti jotain olennaista niin, että se on jäänyt pysyvästi mieleen: hän sanoi, että hänen uudessa kotimaassaan ”ei käyttäydytä vaan ”eletään”.
Kuinka meitä onkaan viimeiset sata vuotta opetettu juurikin käyttäytymään, luonteva, toki tietty tilanne- ja ehkä kulttuurikohtainen itsehillintä on tärkeätä mutta rento ”eläminen”, ilman käyttäytymisen kaapua on nähty jotenkin alkeellisena ja ”maalaisena”, kunnes etelän maihin matkatessa tajuaa ikivanhoissa kaupunkikulttuureissa ihmisten aitouden, jota ei tarvitse ujostella. Maahanmuuttajat ovat muuten erinomainen malli meille tässä… Luonnollisuus, luonteva ilo ja onni saa näkyä. Meillä hävetään lasten itkua ravintelissa ja kirkossa: äkkiä pois häiritsemästä, koska se on kasvattajan vika, että lapsemme kitisevät.
Meidän mainostettu ”onnellisuutemme” ainakin näyttäytyy sisällöltään joskus perin erilaiselta kun Välimeren kansojen tai vaikka USA:ssa tai Afrikan/Aasian aidosti yhteisöllisissä kulttuureissa. Missä sitä sitten ollaan toistaan ”onnellisempia”? No, sekin näyttää olevan kiinni siitä, mitä kukin lopulta tarkoittaa sillä.
Jos täällä poliitikot ja me tavan ihmisetkin kerskailemme elintasollamme ja verovaroin kustannetuilla tulonsiirroilla, se olisi syytä sanoa suoraan. Minun ja monen mielestä materiaalinen onni ja sisäinen ilo ja tasapaino ovat eri asioita.
Ja jos meidän mielestämme onni olisi sama kuin elintaso, sillä pitäisi olla radikaaleja vaikutuksia esimerkiksi kv. solidaarisuuden tasolla. Herätysliikkeissä/lähtysjärjestöissä on nähty niin, että hyvinvointi pitää viedä ruohonjuuritasolla sinne, missä ihmiset nyt ovat, missä ovat ne köyhät ja aineellisesti kurjat, jotka eivät pääse edes Algerian rannikoille jonottamaan paikkaa piripintaan lastatuille laivoille päästäkseen Italiaan.
Mutta kun lähetysjärjestöjen teologia on saanut kirkon sisällä ja sitä kautta muussa yhteiskunnassa kyseenalaisen leiman, järjestöjen tuki on jäänyt niiden aktiivijäsenten harteille. No tämä on eri keskustelun aihe.