Ylen klo 17.00 radiouutisissa torstaina 19.3. haastateltu satunnainen kulkija, rouva Tampereen Lielahdesta, ilmaisi mielestäni selkokielellä sen, mistä on kyse, kun Suomi on The World Happiness -raportin mukaan jälleen ”maailman onnellisin maa”. Olemme oloihimme tyytyvin kansa. Onnellisuus on jotain muuta.

Mietin usein, miten kansan syvät rivit meillä ymmärtävät käsitteen ”onnellinen”  ja millaisia mielleyhtymiä taas englanninkieliset sanat ”happy” ja ”Happiness” synnyttävät ulkomaisilla areenoilla. Asian tiimoilta haastattelut suomalaisprofessorit ja lausuntonsa jossain ulkomailla antanut tasavallan presidenttikin kiersivät aihetta kuin kissa kuumaa puuroa kehällisiä asioita toistellen.

Hymyillen radiotoimittajaa lähestynyt rouva ei kuvannut olotilaansa varsinaisesti onnelliseksi, vaan oikeastaan torjui sen, mutta kertoi oman hyväntuulisuutensa perustuvan siihen, että hän hyväksyy olosuhteet  sellaisina kuin ne ovat. Näin hän mielestäni liittyy valtavaan joukkoon tavan suomalaisia, joille ”onnellisuus” tarkoittaa todellakin tyytymistä vallitseviin ja todella kansainvälisesti hyvin etuoikeutettuihin oloihin. Suuri osa meistä ei tohdi sanoa olevansa edes avoimesti tyytyväisiä vaan tyytyvänsä siihen, mitä meille on ikään kuin annettu, onhan niin monilla asiat paljon huonommin.

Olemme siis nykyoloihimme kaikkein tyytyvin, ellemme peräti alistuvin kansa.

Tässä ollaan suomalaisen mielenmaiseman ja jälkikristillisen maailmankuvamme ytimessä. Kansaamme ei voine enää kuvata edes kovin luterilaiseksi, kun valtakirkkoonkin kuuluu enää 61 prosenttia kansasta. Olemme vauhdilla karistamassa harteiltamme juuri meidän mentaliteettimme mukaan värittynyttä hengellistä perimäämme. Vielä vuonna 1980 kansasta sentään 90,1 prosenttia kuului Suomen ev.-lut. kirkkoon!

Mutta jotain tuon joidenkin mielestä ”ahdistavan yhtenäiskulttuurin” ajan saarnoista on jäänyt yhteiseen muistiimme, niin ettemme sitä edes itse tajua, olkoonpa suhde Jumalaan tai tuonpuoleiseen mikä tahansa.

Kansan enemmistö näyttää ajattelevan piilofundamentalistillisesti, että jos ja kun kaikilla uusimman kirkkoraamatun mukaan ”… on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä.” (1. Tim. 6:8). Suuri enemmistö kansasta  kokisi varmaan hyvin huonoa omaatuntoa, mikäli ei antaisi hyvää yleisarvosanaa kysymykseen, olenko onnellinen vai en. Tuntuupa miltä tuntuu, mutta ”onnellisia” tässä ollaan!

Monissa muissa kielissä ”happines”, joka meillä siis käännetään onnellisuudeksi, tuntuu tarkoittavan vähän jotain muuta, spontaania iloisuutta ja sellaista henkisen ilmaston keveyttä, jonka voi aistia esimerkiksi Ruotsin puolella Allsång på Skansen -yhteislauluilloissa – tai vöyriläislähtöisen KAJ:n esiintymisessä. Luulen, että Suomen UMK:sta bändi ei ikipäivinä olisi päässyt pinnalle. Jos siis olosuhteet ovat suunnilleen kunnossa, ei ole sotatilaa, on vaatteet ja ruokaa, terveyskeskukseen pääsee  lähes ilmaiseksi ja vielä koulutuskin kustannetaan verovaroista, suomalainen pitää velvollisuutenaan antaa haastattelijoille vuodesta toiseen maailman parhaimman yleisarvosanan kysyttäessä ”oletko onnellinen”.